Äitiydestä nauttien

Äitini oli käymässä ja juttelimme ohimennen siitä, miten tällä hetkellä arki rullaa ja miten päivissä riittää aika ja energia. Yritin sanoittaa hänelle omia tunteitani tällä hetkellä niin äitiydestä kuin tästä vauvakuplasta, johon olen hukkunut täysin. Vauvavuoden alku on nimittäin tällä kertaa ollut hyvin erilainen. Ei parempi tai huonompi, vaan erilainen. Olen eri tavalla läsnä tässä alussa ja jotenkin henkisesti eri lailla mukana. Jotenkin kun tulin ensimmäistä kertaa äidiksi, en ollut vielä omaksunut tuota roolia täysin. Kuinka olisinkaan voinut, sillä olin siinä roolissa ihan uusi? Olin äiti, mutta samalla mulla oli harteillani vuosien elämä jonain muuna kuin äitinä, joten olin myös vähän eksyksissä. Oli hyvin tärkeää saada kokea vapautta ja sitä, että elämä jatkuu tietynlaisena. Oli paljon ajatuksia, joita en varsinaisesti edes tunnista nyt omikseni. Luulen, että olin tietyllä tapaa valmis aikuinen jo sellaisena ja rakastin elämääni, jossa olin onnellinen. Kuten kaikki luopuminen, ajatus tuosta elämästä luopumisesta oli jotenkin hankala, vaikka vastapainona unelma äitiydestä toteutui.

Jos minun pitäisi kiteyttää näiden kahden alun ero, sanoisin, että nyt olen nauttinut äitiydestä, viimeksi suoritin sitä. Se kuulostaa kamalalta, ikään kuin en olisi rakastunut ensimmäistä vauvaani. Eikä voisi olla kauempana totuudesta. Olen aina rakastanut esikoistani enemmän kuin mitään muuta. Olin rakastunut häneen jo heti synnytyssalissa, jossa itkin sen koettelevan synnytyksen jälkeen sitä, kuinka pahoillani olen, ettei hän tule koskaan saamaan sisarusta, sillä minä en enää ikinä aio synnyttää. Rakastuin häneen jo ennen kuin tapasin hänet, mutta silti voisin sanoa, että äitiyttä minä jotenkin suoritin. Rakastin esikoistani, mutten rakastanut äitiyttä. Ja onko se sinänsä yllättävää? Kun vuosien jälkeen ykskaks menetät kontrollin, itsenäisyyden, yksinolon ja huolettomuuden ja löydät itsesi univajeisena meijerikoneistona, jonka koko elämä on vauvan käyttäytymisen, voinnin ja terveyden sanelemaa ja pelkojen värittämää. Ei ihmekään, jos päällä kestää hetken päästä mukaan.

Nautin kyllä edellisestäkin vauvavuodesta ja kaikista pienistä hetkistä ja olemisesta perheeni kanssa. Kuitenkin vauvan nukkuessa tein paljon kaikkea ”tärkeää” ja tarpeellista ja keskityin lisäksi töihin. Nyt olen löytänyt itseni tukevasti kuplasta, jossa minä rakastan äitiyttä ja nautin tästä valtavasti. Todella rennosti. Jokainen vaikeampi tai väsyttävämpi hetki sai minut viimeksi ajattelemaan suoritusorientoituneesti sitä, että ”pian ollaan voiton puolella” ja mietin miten tilanne tulee kehittymään. Nyt haluan pysäyttää jokaikisen hetken, ne rankemmatkin, sillä haluan pitää tämän vauvani vauvana mahdollisimman kauan.

Ensimmäinen vauvani teki minusta äidin. Tämä toinen sai minut rakastamaan äitiyttä aivan eri tavalla. 

Varmasti tähän vaikuttaa myös se, että toisen lapsen saaminen on helpompaa. Ei pelkästään se fyysinen prosessi siellä synnärillä, vaan henkinen polku. Mä olen jo ”menettänyt” sen tietyn huolettoman lapsettoman elämän, eikä minulla ole mitään, ei yhtään mitään, menetettävää nyt. Mä olen jo sitoutunut joka solullani pieneen esikoispoikaani, joten sitoutuminen ei kauhistuta. Mä en ole enää ikinä koskaan ”vapaa”, vaan olen aina mielessäni äiti ja lapseni ovat mielessäni ensimmäisenä. Enkä enää haluaisikaan olla vapaa. Toinen lapsi tuli tilanteeseen, jossa äitiys oli jo arkea ja siihen ei tarvinnut enää tottua. Toki tässä on omanlaisensa totuttelu siihen, että saa jaettua aikansa kahden ihanan lapsen välille ja kaikki muu käytännön totuttelu uuteen tilanteeseen, mutta henkisesti minun ei tarvinnut tehdä tällä kertaa mitään työtä. Viimeksi kiipesin vuorta ylöspäin päästäkseni sinuiksi äitiyden kanssa. Ajoittain ahdisti, ajoittain suretti, ajoittain pelotti. Tällä kertaa sukelsin kädenlämpöiseen virrattomaan veteen, jossa saan vaan kellua. Siltä se ero tuntuu. Tämä on tuttua ja turvallista jo. Vain vauva on erilainen kuin edellinen ja minulla on ilo joka päivä tutustua häneen ja rakastua hieman lisää.

Ihan samalla tavalla kuin kaksi synnytystä voi olla kovin erilaisia, voi myös kaksi vauva-aikaa olla tosi erilaisia. Ensimmäinen synnytykseni oli voimaannuttava sellaisella ”minä selvisin, vaikka meni vaikeamman kautta” -tavalla. Toinen oli luonnollisen ja eläimellisen voimaannuttava, sellainen aktiivinen ja mieletön kokemus, jota tulen vaalimaan aina. Tiedän kuitenkin myös sen, että tämä toinen ei olisi mennyt näin ilman sitä ensimmäistä. Ei pelkästään fyysisesti kropan muutosten takia vaan myös henkisesti sen vuoksi, että tiesin mitä tuleman pitää, tiesin mikä kuuluu asiaan ja tiesin, mihin kroppani pystyy. Ilman sitä tietoa, pelottomuutta ja kokemusta, ei tämä synnytys olisi mennyt näin kivasti ja niin, että kierosti nautin koko prosessista.

En viimeksikään tiennyt saisimmeko toisen lapsen joskus. Lapsia ei tehdä, ne saadaan. Vaikka olen omani saanut helpolla molemmat, en koskaan ajattele mitenkään varmana lapsiluvun suunnittelemista tai lasten ”tekemistä”. Tiesin kuitenkin aina, että toinen on vähintäänkin toiveissa, sillä emme halunneet jättää lasta sisaruksitta. Nyt en tiedä. En osaa sanoa vielä, mikä tulee olemaan perhekokomme tulevaisuudessa. Juuri nyt on niin järkyttävä vauvakuume Myttysen myötä, että kolmas vauva olisi tervetullut vaikka heti. Hän on niin ihana vauva, että mä oon alkanu haaveilee suurperheestä. Mutta todellisuus on se, että lapsi on muutakin kuin söpö ihana myttyinen vauva, ja edessä on vuosia ja vuosia lasten ja teinien ja aikuisten vanhemmuutta. Omat henkiset resurssit on mietittävä tarkkaan.

Danten vauvavuosi oli ihana. Dante kasvoi niin älyttömän nopeesti ja kehittyi ja itsenäistyi silmänräpäyksessä. Siltä musta tuntuu. Se ei harmittanut ihan älyttömästi, koska aina ajattelin, että me ehkä päästään kokemaan tämä vielä uudelleen. Muistan kuinka D oli alle vuoden ja hiivin illalla hänen huoneeseen nuuskimaan sitä vauvantuoksuista huonetta ja tarksitamaan, että hänellä oli kaikki. Jäin välillä ihmettelemään hänen ihanuuttaan ja jo silloin kysyin mieheltä, voisimmeko pitää option kolmesta lapsesta auki? Perustelin sen sillä, että en kestäisi tietää mahdollisen toisen vauvan kohdalla, että kaikki tapahtuu ”viimeistä kertaa”. Nyt, kun en tiedä meidän lopullista lapsilukuamme, suhtaudun varmuuden vuoksi jokaiseen hetkeen kuin viimeiseen. Se ei kuitenkaan aiheuta ahdistusta tai surua, vaan päinvastoin, mä nautin tästä suunnattoman paljon. Huomaan itsekin, että olen jotenkin rennompi ja vapautuneempi, aivan kiinni tässä hetkessä. En jaksa irrota sosiaaliseen mediaan tai blogiin, en muista avata meilejä enkä edes mieti siivoamista tai mitään muuta arkista. Kun vauva haluaa asua rinnalla, käperryn tunneiksi sohvan nurkkaan tyytyväisenä kuin mikäkin. Yösyötöillä matalassa yövalossa ihastelen hänen pienuuttaan, pehmeyttään, pieniä ruttuisia käsiä ja ilmekkäitä kasvoja kun hän näkee unia. Hyvä kun maltan nukkua.

Danten kanssa saatoin ajoittain jopa turhautua, jos vauva tarvitsi juuri silloin, kun minun ”olisi pitänyt” tehdä jotain muuta. Nautin siitä ajasta vauvan kanssa, mutta takaraivossa jyskytti joku muu mielessä. Nyt mikään ei enää pyöri mielessä. Kun vauva haluaa vaan ja ainoastaan läheisyyttä, katselen häntä ja ihastelen häntä ja tunnen valtavaa kuulumisen tunnetta. ”Tässähän meidän kuuluukin olla”. Vauva kaipaa minua ja minä häntä. Aika jotenkin oikeasti pysähtyy ja sitä vaan on siinä hetkessä. Huomaan, että yritin viimeksi jakaa usein elämäni jotenkin osiin, Annaksi ja äidiksi.

(Rakastan näitä Jennin ottamia vauvakuvia. Tämäkin on napsaistu ihan oikeasta hetkestä kun kesken kuvaamisen syötin vauvan ja röyhtäytin häntä rintaani vasten. Niin tärkeitä kuvia ja muistoja hetkistä♥)

Toki tämä mun kaikki pohdiskelu syystä voi olla aiiiiivan höpöhöpöä ja oikea vastaus on hormonit 😀 Viimeksi olin huomattavasti ailahtelevampi ja oireet oli muutenki erilaisia. Tällä kertaa esimerkiksi imetys väsytti alkuun hurjasti kun viimeksi se lähinnä janotti hulluna. Tällä kertaa oon saanu ihan hulluja kylmyyskohtauksia, kun maito on herunu (meidän kämppä on ajoittain ollu mukavan rapsakka 24 astetta :D) ja oon hikoillu ihan sairaasti aina välillä. Mitään näitä ei ollut viimeksi.

No, pitäydyn silti tossa mun henkisen puolen pohdinnassa ja jatkan joka hetkestä nauttimista. Kaikki muu odottaa huomiseen, ylihuomiseen ja ensi vuoteenkin. Myttynen kasvaa. Joka päivä. Ja minä aion olla kuplassani niin kauan kuin vaan voin ja haluan ♥

Kuvat: JenniSofia Visuals

Kommentit (8)
  1. Ihana postaus <3 Mulla on vähän päinvastainen oma kertomus. Esikoisen vauva-aikana solahdin äitiyteen vailla kasvukipuja. Oli ihana omistautua pienelle vauvalle. Nautin äitiydestä. Omat kasvukipuni ja riittämättömyyden tunteeni tulivat silloin kun pieniä hoidettavia olikin kaksi. En uskonut että se olisi niin rankkaa. En ehkä suorittanut äitiyttä sinänsä mutta jokapäiväinen arki oli melkoinen suoritus ensimmäisten kuukausien ajan. Vähitellen kuitenkin helpotti.

    Tuo on tärkeä pointti että mitkä on omat voimavarat ja kapasiteetti lasten määrän suhteen. Itselle oli selvää jo kuopuksen vauva-aikana että suurempaan lapsilukuun ei omat voimat riitä. Sillä tavalla kylläkin osasi nauttia kuopuksen vauva-ajasta ihan eri tavalla kun ”tiesi”että on viimeinen vauva 🙂

    Ja sama tunne on edelleen kun vauvamme ovat jo pienet koululaiset tänä päivänä: läksyjen seuranta, kokeet, harrastuskuskaukset, eipä kyllä riittäisi paukut yhtään enempään!

  2. Siis niin samat ajatukset meidän esikoisen vauva-ajasta ja nyt meneillään olevasta vauvavuodesta 🙂 Meillä esikoispojan ja pikkuveljen välillä ikäeroa 2,5vuotta ja pikkuveli nyt 6kuukautta.

    Nyt tiedostaa sen kuinka lyhyt aika vauva-aika on ja haluaa saada siitä kaiken irti kun esikoisen aikaan odotti kasvua ja itsenäistymistä, jotta saisi enemmän omaa aikaa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *