Ajatuksia somesta

En tiedä mikä sai minut tarttumaan tänään some-aiheeseen. Ehkä se, että mulla oli hetki omaa aikaa ja surffailin Instagramissa pitkästä aikaa pidempään kuin kolme minuuttia. Dante oli nukahtanut vauvauinnin jälkeen syliini ja selailin sitten omaksi viihteekseni puhelinta siihen asti, että itsellekin tulisi uni ja pääsisin päikkäreillä kuittaamaan viime yön valvottuja tunteja. Vaihdoin eilen unen lautapeleihin höpinään ystävien kanssa, ja tänään se on ehkä hieman tuntunut.

Mutta niin. Some. Olen alkanut miettimään, mikä on somen tulevaisuus ja mikä on somen pitkän tähtäimen vaikutus meihin ihmisiin. En haluaisi kutsua itseäni some-ammattilaiseksi; se kuulostaa jotenkin pröystäilevältä, tärkeilevältä ja jotenkin vaan erikoiselta. Kuitenkin, kun suurin osa tuloistani tulee somesta ja olen blogannut lähes vuosikymmenen, voinko enää kutsua itseäni muuksi? En pidä termistä senkään takia, etten ole päättänyt, onko se hyvä vai ei. Bloggaajat, vloggaajat, somevaikuttajat, tubettajat, grammaajat… Meitä on monia, osa tekee tätä ammatikseen ja osa huvikseen. Näiden kaikkien kanavien seuraajia on tuhansittain enemmän kuin sisällöntuottajia, ja koko maailma pyörii nykyään jollakin tasolla somessa. Jos itse pysyy somesta poissa, vähintäänkin työpaikalla on todennäköisesti Facebook-sivut tai Instagram-tili. Vaikka minusta voisi käyttää termiä some-ammatilainen, olen aika kalkkis. Käytän Facebookia, Instagramia ja blogiani. Linkedin on käytössä, joskin käyn siellä hyvin harvoin. Twitteriä en ole koskaan innostunut käyttämään, Snapchat-villitys meni ihan ohitseni. Vihaan tehdä videoita ja monien muidenkin videot aiheuttavat minussa jostain syystä myötähäpeää, joten Youtubekin on minulle lähinnä musavideoiden katsomiseen tarkoitettu sivusto. Näiden lisäksi taitaa olla tuhat some-kanavaa, joista minä en edes tiedä. Olenko riippuvainen somesta? Kyllä. Ei mene päivääkään, etten avaisi Instagramia johonkin aikaan päivästä.

Tiedostan, että oma elämäni pyörii siellä somessa enemmän tai vähemmän päivittäin. Laitan itse itseni vapaaehtoisesti tuhansien silmäparien ihasteltavaksi ja vihasteltavaksi, kommentoitavaksi ja katsottavaksi. En oikein enää tiedä itsekään miksi. Koska tätä nykymaailma on? Haluaisin sanoa, että teen tätä vain luodakseni ihmisille hyvää fiilistä ja kokeakseni vuorovaikutusta samanhenkisten ihmisten kanssa. Joudun kuitenkin toteamaan, että näiden lisäksi teen tätä koska tämä on minulle ansiotuloni, hauskaa ja kivaa ajanvietettä ja kanava, jolla pääsen ilmaisemaan itseäni. Valehtelisin, jos väittäisin, että tämä ei olisi edes jollakin pienellä tasolla minulle myös tiettyjen aspektien mittari. Niiden esteettisten asioiden, joita tuon tuntemattomille kuvina. Tykkäykset ja kommentit antavat niin nautintoa kuin osviittaa siihen, missä olen onnistunut ja mikä on ollut kaunista muidenkin mielestä. Eikö kauneus olekaan siis katsojan silmissä ja muiden mielipiteillä ei ole mitään väliä? Eikö tärkeintä ole, että itse pidän jostain. Haluaisin ajatella näin, mutta silti kaipaan mielipiteitä. Eli ehkäpä se kauneus muotoutuu omassakin mielessä hieman sen mukaan, mikä on kaunista muidenkin mielestä. Ihminenhän tulkitsee itseään jonkin verran peilaamalla itseään ympäröivään yhteiskuntaan.

Some kuitenkin vääristää näkemystämme ympäröivästä maailmasta. Jokaisen ollessa oman elämänsä ohjaaja, kuvaaja ja kuvakäsittelijä, pidämme esillä vain parhaita tai kauneimpia asioita elämästämme. Toki on jotain ”realismi”-kanavia ja -liikkeitä, mutta ne ovatkin saaneet alkunsa vastalauseena somen epätodellisuudelle. Historiani somen kanssa on niin paljon painottunut julkaisemisen ja ”vaikuttamisen” puolelle, että osaan sensuroida, filtteröidä ja ymmärtää somen hieman syvemmällä tasolla. Ja silti välillä minäkin unohdan sen ja olen pää edellä matkalla somekuoppaan, joka tuo pahimmillaan pahan mielen. Tiedän, että some on keino tuoda etualalle niitä kauneimpia ja ihanimpia asioita elämästään. Teenhän itsekin niin. Kaikilla on siihen eri syyt. On heitä, jotka elävät some-todellisuutta saadakseen muilta ihailua pönkittääkseen jotakin. Egoa? Epävarmuutta? En tiedä. On heitä, jotka somellaan haluavat mitata paremmuuttaan muihin nähden. Ja sitten on meitä, jotka nauttivat kauniista asioista, esineistä ja tilanteista ja haluamme jakaa niitä muidenkin kanssa. Kuulla mielipiteitä ja nauttia esteettisyyden syvissä vesissä. Ei kuulosta pahalta, eihän?

Kuitenkin some aiheuttaa valtavasti pahaa oloa. En nyt tietenkään löydä tähän hetkeen mitään lähdettä tälle väittämälle, vaikka olen lukenut lukemattomia juttuja asiaan liittyen. Some aiheuttaa epävarmuutta, kateutta, negatiivisia ajatuksia, riittämättömyyden tunnetta ja mitä vielä. Some inspiroi niin hyvässä kuin pahassa, kauniista ruokakuvista syömishäiriöihin ja vapaaehtoistyöstä rikollisuuteen. En juuri ajatellut asiaa ennen. Oma elämä meni niin hurjaa vauhtia, että hyvä kun itse pysyi mukana. Oli aina se seuraava reissu, seuraava paikka, seuraava tilaisuus, seuraava mahdollisuus. Elin itse niin vimmatussa pyörremyrskyssä, etten ehtinyt hetkeäkään ajattelemaan muiden tekemisiä. Nyt kun elämäni on paljon rauhallisempaa, omasta tahdostani ja valinnastani, on ollut myös aikaa seurata muiden elämää. Sateisen kesäpäivän aikana huokailla tuttujen matkakuville. Ihastella kauniita asuja, matkakohteita, ruokia ja esineitä. Pohdiskella kauniita sisustuksia ja upeita tilaisuuksia. Tämän seurauksena oma elämä on aina välillä tuntunut sekunnin verran todella banaalilta, tyhjältä ja rumalta. Kunnes järki on ottanut taas ohjat ja medialukutaidon rattaat alkaneet pyörimään.

Kun katson omaa Instagramiani ja selaan sitä pidemmälle, tulee sellainen hassu fiilis. Istun nimittäin kotona petaamattomalla sängyllä, edessäni edellisen reissun matkalaukku auki levällään tavarat purkaamatta. Peilistä tuijottaa meikittömät kasvot, vauvauinnin jäljiltä pesemätön tukka (miedolla kloorin haiskahduksella), ripsihuollon tarpeessa olevat ripset sojottelevat ja päälläni on rumat verkkarit ja kotitoppi. Viimeisin Instagram-kuvani on Alppiruusupuistossa kauniissa tyllihameessa. Ei tarvitse edes mennä muiden tileille tunteakseen pientä ärsytystä nykyhetkeen. Jos sitten vielä eksyy niille muille tileille, on helppo langeta kuoppaan, jossa ajattelee vain negatiivisia asioita, kadehtii tai morkkistelee.

Seuratut-syötteessä vilahtelee marmoritasoja, turkooseja vesiä, upeita matkakohteita, rusketuksia ja kauniita esineitä. Ja tiedättekö mikä asia on hymyilyttänyt ja naurattanut minua tällä viikolla eniten? Se kun kolmekuinen poikani röyhtäisi suoraan suuhuni 😀 Olin menossa pusuttelemaan isänsä sylissä ollutta pientä ja vastauksena oli pusun sijaan röyhtäisy. Nauroimme tilannetta miehen kanssa ihan silmät kyynelissä ja minua hymyilytti vielä sen jälkeenkin kun mietin, että vain tuore äiti pitäisi tilannetta jollakin tapaa söpönä. Not an Instagram moment. 

Voin rehellisesti sanoa, että en ole ikinä eläissäni ollut näin onnellinen. En myöskään ole koskaan ollut näin väsynyt ja hieman joka asiassa myöhässä itselleni asettamissa aikatauluissa. Ja siltikin, onnellisempi kuin ikinä. Silti minunkin mieleeni hiipii välillä ihan outoja ajatuksia. Selaillessani muiden kuvia tulee mieleeni, että olisiko pitänyt kuitenkin perustaa perhe myöhemmin? Matkustaa vielä sinne ja tänne ja tuonne ja tehdä vielä sitä ja tätä ja tuota. Samalla sekunnilla kuitenkin tajuan, että niitä upeita kohteita olisi maailma pullollaan vielä senkin jälkeen jos matkustaisin vielä seuraavat kaksikymmentä vuotta samalla tavalla kuin ennen vauvaa. Julkaistessani aikanaan itse kuvia Malediiveilta, yhdestä kauneimmista paikoista, joissa olen ollut, hoivasin itse särkynyttä sydäntä. Siellä niiden palmujen alla, auringonlaskuissa ja turkoosin meren äärellä. Siellä niiden kilpikonnien kanssa snorklatessa ja infinitypoolin äärellä lilluessa ajattelin, että olisin kaikista mieluiten kotisohvalla onnellisessa parisuhteessa ihanan ihmisen kanssa. Jossakin upeassa maailmankolkassa olen katsonut perheitä ja miettinyt kaihoisasti, saankohan minä ikinä omaani. Nyt minulla on kaikki mitä ennen halusin, ja saatan silti eksyä kaihoilemaan jotakin muuta.

Kaiho ja haaveilu voi helposti kaatua kateuden puolelle. Kadehtii jotain niistä asioista, mitä itsellään ei juuri sillä hetkellä ole. Vaikka on paljon muuta. Kateellisuus voi helposti muuttua vihaksi tai katkeruudeksi, väheksymiseksi ja pahoiksi ajatuksiksi.

Sillä sellainen on ihmismieli. Ja sellainen on some. Some antaa aivoillemme mahdottoman yliannostuksen asioita, joita haluta. Se inspiroi, mutta ennen kaikkea se luo halun. Sille tälle tuolle. Matkoille, perheelle, vaatekappaleelle, ruoalle, tilanteelle, elämäntilanteelle… Loputtomasti kaikelle mahdolliselle. Yksi suosikkisanontojani on ”What matters most is how well you walk through the fire”. Tässä tilanteessa voisi myös ajatella, että eniten merkitsee se, miten hyvin luovii somen läpi. Hallitseeko somea vai antaako sen hallita itseään. Somen keskellä on välillä vaikea muistaa, ettei peilaisi itseään mihinkään. On vaikea muistaa, että seuraa satoja ihmisiä, ei yhtä. Yksi ihminen seuraa ja mahdollisesti ihastelee satojen tai tuhansien muiden upeita ja ihania asioita. Niitä asioita, joita se joku tuntematon on laittanut esille todennäköisesti siksi, että kokee ne itsekin kauniiksi, haluttaviksi, upeiksi tai erityisiksi.

Jos seuraat sataa ihmistä somessa, näillä ihmisillä on vuodessa yhteensä 36 500 päivää. Jos jokainen heistä laittaa kerran viikossa kuvan kauniista hetkestä, esineestä tai tilanteesta, on näitä kuvia 5214 esillä vuoden aikana. Tämä tarkoittaa keskimääräisesti 14 upeaa kuvaa päivässä sinun seuraamanasi. Eli näin ajatellen jos seuraamillasi ihmisillä on kerran viikossa Instagram-moment, näet sinä niitä 14 päivässä. Minä seuraan Instagramissa n. 330 ihmistä. Samalla matematiikalla tämä tarkoittaa 47 kuvaa päivässä. Jotkut seuraavat huomattavasti isompaa joukkoa somessa ja luku on aina vaan isompi ja isompi. Mitä tämä äärimmäisen epäselvä matemaattinen yhtälö tarjoaa meille? Lähinnä yritän havainnollistaa ajatukseni siitä, että kun muiden ihmisten elämä näyttää täydelliseltä esimerkiksi 47 kuvan verran päivässä, tuntuu se ylivoimaiselta. Siinä hetkessä täytyy miettiä, onko omassa elämässä kerran viikossa jotakin, joka on melko lailla täydellistä?

Somea selaillessa unohtuu helposti se, kuinka iso rooli on hyvällä silmällä, kauniilla asettelulla ja osaavalla kuvankäsittelytaidolla. Kahvilahetki ystävän kanssa voi näyttää somessa luksukselta. Se tuskin on kuitenkaan yhtään sen parempi kuin omien IKEA-kuppien äärellä vietetty hetki jonkun rakkaan ihmisen kanssa. Välillä tuntuu, että some on kuin savuverho, joka vääristää kahteen suuntaan. Oman elämän rumemmaksi ja toisten elämän kauniimmaksi. Täytyy aktiivisesti osata ymmärtää Instagramin ja muun somen tarjoamat filtterit (kirjaimellisesti) ja muistaa se, että sinä olet yksi katsoja, tarjoajia on satoja. Kaikkien elämä ei olekaan täydellistä. Ei edes yhden yksittäisen ihmisen.

Itse olen huono paasaamaan somesta, sillä olen äärimmäisen helppo mainonnan uhri. Ennen katsoessani vaikka Miehen puolikkaita sain aikaiseksi selittämättömän himon syödä pizzaa. Nykyään Instagramin äärellä haluan milloin ruusuja, milloin Como-järvelle, milloin macaronseja, milloin kahvia ja milloin juuri tietyn sävyistä tummanviolettia kynsilakkaa. Jatkuva altistus somelle muokkaa ajatuksia äärimmäisen tehokkaasti ja pelottavasti. Siihen on helppo hukkua. Minä en esim. pitänyt yhtään Guccin Marmont -laukusta kun näin sen ensi kerran. Tämän hetken ykköstrendilaukku on viuhunut Instagramissani kovemmalla vauhdilla kuin meillä vaihtuu vaipat kotona, ja huomasin joku päivä jo katsovani laukkua ajatellen, että on se kyllä aika kaunis. Kunnes laitoin silmät kiinni ja totesin itselleni, että ei, ei se ole. Ei minun mielestäni, vaikka monien mielestä onkin. Minunkaltaiselle kaikkimullehetinyt -ihmiselle some on välillä suorastaan vaarallinen paikka. Haaveilin joskus vuosia sitten Venetsian matkasta. Se on aina jäänyt. Sellaiseksi ”sinne ehtii myöhemminkin, ja joku sano, että siellä haisee pahalle” -paikaksi. Nyt kun moni seuraamistani instagrammaajista ovat olleet Venetsiassa, arvaatte varmaan kuka on huokaillut täällä, että tuonne on aivan PAKKO päästä. Onneksi pienen vauvan rajoittavuus paikan suhteen on pitänyt järjen päässäni, enkä ole alkanut jo katselemaan lentoja.

Someen kannattaa suhtautua varauksella, mutta iloisesti. Mediakriittisesti. Ihastellen ja inspiroituen, mutta muistaen, että ne arjen parhaat hetket on yleensä niitä, joita ei julkaise somessa. Koska ne vaan tapahtuvat, eikä niitä asetella kuviin. Koska ei ole ketään kuvaamassa niitä. Koska ne eivät näyttäisi kuvassa miltään, vaikka tuntuvat pikkuvarpaissa asti. Koska ne eivät välttämättä ole kauniita, mutta sitäkin onnellisempia. Koska parhaille ystäville lähettää itsestään ne typerät hassut rumat kuvat ja tuntemattomille näyttää vain viilatut, huolella harkitut otokset. Koska edes kauneimmat some-feedit eivät pysty näyttämään sitä, miltä tuntuu oman lapsen hampaaton hymy tai elämänsä rakkauden kosketus iholla.

Kommentit (29)
  1. Hieno ja kattava teksti, paljon oli samoja asioita mitä täälläkin on pyörinyt mielessä! Yritän itse muistaa blogin ja Instan kanssa muistaa, että elämä saa ja pitääkin näkyä – liian siloiteltu sisältö ei ole kovin samaistuttavaa ja pidemmän päälle käy omaan makuun tylsäksi. Olen seurannut blogeja todella kauan ja kirjoittanut itsekin vuosia, mutta vuosien mittaan muutamilla seuraamillani mahtavilla persoonilla on some mennyt niin ”sliipatuksi”, että on hankalaa enää tunnistaa samaa inspiroivaa persoonaa siellä takana. Se on harmi, mutta joskus näin käy. Mediakriittisyys on hyvä ottaa esille, tärkeä taito on niin netissä kuin omassa arjessakin – aina kaikki ei ole sitä miltä näyttää, kaikkea kuulemaansa tai lukemaansa ei kannata sokeasti uskoa ja positiivisella mielellä maalaisjärjellä höystettynä pääsee jo pitkälle.

  2. Tämä ei nyt ole tarkoitettu ilkeäksi kommentiksi vaan kysyn ihan uteliaisuudesta. Kun tiedostat kaiken tämän somesta miten päätit laittaa lapsesi nettiin mukaan kaikkeen tähän? Mietityttääkö sinua miltä Dantesta tuntuu olla myöhemmin mungobaby jonka kuvia on netti väärällään?

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *