And so it is December

Ja niin tuli joulukuu. Justhan oli heinäkuu ja mietin, että jouluun on enää viis kuukautta ja miten tää niin nopeesti menikään. Ja sit humps vaan, neljä kuukautta lisää ja jouluun on reilu kolme viikkoa. En yhtään odota joulua tänä vuonna. En tiedä miksi, mutta en jotenkin näe sellaista joulun riemua vielä tässä hetkessä mitä yleensä tähän aikaan vuodesta, vaikka kyllä tuo lapsen suuri jouluilo on tarttunut jo jonkin verran. Perinteisesti kaivettiin eilen kuusi varastosta ja koristeltiin yhdessä tänään. Eli kiellettiin Adriania ehkä triljoona kertaa koskemasta jokaiseen koristeeseen kunnes nuo meni leikkimään ja tein 90% itse, ennen kuin saivat viimeistellä. Aiheutan itselleni ehkä jonku kohtauksen sillä, että noi kaikki alle metrin korkeudessa olevat koristeet tulevat olemaan vinossa 😀

Toisalta, joulua on kyllä tänä vuonna odotettu erityisen paljon. Siis meillä kotona, ei ehkä mun toimesta niinkään. Dante muistaa joulupukin vierailun viime vuodelta edelleen hirveän vahvasti ja on odottanut tosi paljon sitä koko vuoden. Tonttusukat ripustettiin jo takan reunalle eilen ja laitettiin tonttuovikin paikalleen. Viime vuona tontut muisti kilttiä poikaa milloin rusinapakkauksilla, milloin HopLop-rahoilla, milloin neuleella tai pienillä leluilla. Viime vuonna meillä ei edes ollut tavallista joulukalenteria, vaan tuo sukka molemmille, joka tänäkin vuonna saa toimia joulukalenterin tavoin. Tosin, tuli se joulukalenteri nyt ostettua suklaastakin lapselle. Jouluvaloja tuo isompi odotti kun kuuta nousevaa, että saavat isin kanssa laittaa ja myös kuusenkoristelusta käytiin monta keskustelua. (Ei, lokakuu ei ole sen aika mun mielestä :D)

Oma joulufiilis on jossain ties missä. Haaveilen kodin siivoamisesta ja jouluriisi-puurosta, mutta itse joulu ajatuksena on vielä hurjan etäinen. Lahja-asiat levällään ja vähän kaikki muukin vielä ja jotenkin mä olen edelleen ajatuksissani hädin tuskin syksyssä. Pienissä lapsissa on kylläkin se ihana puoli, että kaiken uskomattoman satumaisen joulussa pääsee elämään helposti uudelleen, jos sen vaan itselleen sallii. Nimittäin olimme juuri Koiramäen Joulussa (joka ymmärtääkseni nyt harmillisesti peruttiin loppuajalta :/) viikonloppuna ja voi sitä riemun määrää. Joulupukki! Tonttupajat! Ja ihan kaikki ihmeelliset asiat piparkakkutaloista poroihin. Poniratsastus ja tonttutehtävät! Voi että. Se kaikki oli omaankin silmään kaunista ja nosti heti joulufiilistä, mutta lapselle se oli ihan maagista. Ja ihan ytimiin asti ihanaa itselle senkin takia.

En ole ihan varma minkäikäisenä mun ekat joulumuistot ovat jääneet oikeasti jo sellaisiin muistoihin, joita saan nyt vielä haettua, ne on ehkä myöhemmältä ajalta. Ja silti haluan luoda tästä joulukuusta sellaisen superjoulu-ajan. Ehkä vastapainoksi kaikille niille vastauksille siitä miksi emme voi matkustaa tapaamaan kummimummia ja miksei voida mennä keräämään simpukoita Jennin luokse ja miksei Hoplopiin voi mennä. Joten nyt jos lapsi haluaa mennä joka päivä päiväkotiin tonttuhupparissa, hän niin saa tehdä. Ja jos hän on aamusta iltaan tonttuhupparissaan ja sen jälkeen tonttupyjamassaan, nii olkoon niinkin. Eipä tarvii suostutella. Tuossa ne kaksi yhdessä kulkevat niin, että ovat ihan tonttuina. Ei paljon oo grinch-fiilis itselläkään. Paitsi äsken kun lapset olivat nukahtamassa ja naapurin lapset kävivät pari kertaa juoksemassa terassilla ja ehdin jo läväyttää oven auki ihmetelläkseni, että mitä hefl&%ttiä? Lapset olivat jättäneet suloisia kortteja oveen ja meikäläinen oli menossa jo antamaan palautetta, että illalla ei juosta pitkin vieraita terasseja. Aika äkkiä tuli nätisti sanottua, etteivät ihan siihen terassille juoksisi, että lapset saisivat nukuttua ja kävelin kotiin nolona siitä, että olen ihan Grinch.

En tiedä oonko mä vaan vähän väsynyt tähän vuoteen. Vauvavuosi + koronavuosi, kahden pienen lapsen ja työn yhdistäminen. ADHD-oireilun kärjistyminen ja uusien elämän toimintatapojen löytyminen ja ihan erilaisen maailmankuvan avartuminen. Tietyllä tapaa erittäin puhdistava vuosi, mutta samalla on takki myös vähän auki. Ja ehkä mikään ei liity mihinkään näistä vaan yksinkertaisesti tähän koronavuoden mukanaan tuomaan tyhjyyteen mielessä, kun ei osaakaan suunnitella. En uskalla ees suunnitella joulua siskoni luokse, jos tuleekin jotain liikkumisrajoituksia, vaan katsotaan tilannetta sitten päivä kerrallaan. Tääkin viikko on vasta tiistaissa ja tuhat suunnitelmaa on jo muuttunut 😀 Loppuviikon suunnitelmat meni uusiks kun tuli Pirkanmaan rajoitukset. Eilisen suunnitelmat meni uusiks kun Adrian onnistui saamaan itselleen aivotärähdyksen sunnuntaina ja valvoin sitä herkeämättä yöllä ja maanantainakin vielä, niin piti siirrellä asiakkaita. Sitten asiakkailla on ollut nuhaa tai mahaoireita tai mitä vielä, niin on pitänyt siirtää taas heitä ja kikkailla aikatauluja. Ei ole kenenkään vika, mutta huomaan, että uskallan just ja just ajatella huomista päivää. Jos joku aivastaa aamulla, menee taas pari päivää uusiksi 😀 Hieman ehkä kärjistän, mutta niin. Ja alavireisyys tekstissä johtunee ihan vaan kahdesta reippaasti valvotusta yöstä, kun ensimmäinen meni aivotärähdystä hoitaessa ja toinen sitten hammaskipuja. Joooo, meillä on tulossa lisää hampaita. Taas.

Luulen, että jos ei olisi lapsia, en olisi lainkaan joulufiiliksissä. Makaisin sohvalla ja kattoisin Holidayta, mutta jättäisin kuusen varastoon ja pohtisin mitä teen kolme päivää kun kukaan ei kaipaa. Mutta tänäänkin heräsin siihen, että yksi tykinkuula juoksi nukkuhuoneesta täysillä tarkistamaan onko tonttuovi auki ja onhan varmasti tiikeritiistai että kalenterin saa avata!!! Siinä naurussa, ilossa ja onnessa oli jotain niiiin käsinkosketeltavaa, että omakin joulukuu alkoi ilolla ja onnella. Koska olihan joulukuu maailman ihaninta aikaa lapsena! Ja nyt on ihanaa katsoa, miten lapset nauttivat nimenomaan näistä pienistä asioista, kuusesta ja jouluvaloista ja tonttujen tiirailusta ikkunasta ja kaikesta siitä tunnelmasta. Lahjoista ei nimittäin ihan hirveästi olla edes puhuttu. Kaksi toivetta tuolla isommalla on ollut. Iso paloauto ja isompi koko Supermies-asustaan. Tonttu tuonee jälkimmäisen sukkaan jemikseen, mutta joulupukilta on vissiin tulossa megakokoinen paloauto. Ainakin sellainen matkasi viikko sitten meille lelukaupasta lapsilta piilossa. Kolme kuukautta on puhuttu vaan ja ainoastaan paloautosta kun on lahjatoiveita kyselty, joten ei ollut kovin vaikeaa tänä vuonna tämä osa joulusta. Itsellä ei ole mitään joululahjatoiveita vielä. Isovanhemmille tulee kuvakirjat ja kuvatuotteita lahjaksi ja miehen kanssa joululahja-suunnitelmat on niinkin romanttisilla leveleillä, että ajateltiin ostaa toisillemme lahjaksi nätimmät ja käytännöllisemmät sälekaihtimet kotiin.

Halusin tulla toivottaa kaikille ihanaa joulunodotusta, mutta tästä tulikin vähän alakuloinen postaus. Pahoittelut. Ollut huolen täyttämä alkuviikko ton sankarin aivotärähdyksen kanssa ja jotenkin tänään on vaan satanut paljon huonoja uutisia. Jo kertaalleen siirretyt ystävän häät jouduttiin taas siirtämään, soitin lapsen kummitädin kanssa ja tajusin, että ei välttämättä nähdäkään ennen joulua tai välipäivinä suunnitellusti ja tuli jotenkin ihan surku. Laitoin itsenäisyyspäiväkynttilät keittiön kaappiin ja mietin, että mitenhän sitä viettäisi Itsenäisyyspäivää, kun ei ole mitään perinteistä tv-studiota. Mutta sitten mies lähetti jonku hölmön hauskan kokoelmavideon lasten ja isien tekemisistä ja tajusin mikä mua itse asiassa on tänään jotenkin harmittanut. 1.12. tarkoittaa nimittäin sitä, että tämä vuosi on virallisesti ohi ihan pian. Tätä on viimeinen kuukausi jäljellä. Kamala raskas vuosi monella tapaa. Ihana täydellisen tärkeä vuosi niin monella tapaa. Ja ykskaks mä tajusin, että mä oon oikeesti vihdoin siinä iässä, jossa jokainen vuosi mittarissa alkaakin tuntua pahemmalta. Koska vaikka ne valvotut yöt Adrianin kanssa on välillä tuntuneet 100-tuntisilta, niin mä lupaan, että mielessäni mä olen edelleen jossain syyskuussa, koska siitä tuntuu olevan ihan yks silmänräpäys.

Tähän aikaan vuodesta mulla on aina vahva ajatus siitä, mitä seuraava vuosi tuo tullessaan. On jotain reissua jota odottaa, työrintamalla jotain tiettyä mielenkiintoista tai vaikka mitä kaikkea aina. Mutta nyt. Nyt lähden ekaa kertaa ikinä uuteen vuoteen ilman mitään odotuksia. ”2020 is gonna be the best ever!” kuului viime vuonna joulukuun aikana monesta suuntaa ja se tuntuu jotenkin irvokkaalta tänään. Optimistit odottavat uutta vuotta ja sen mukanaan tuomaa parempaa vuotta kuin tämä, mutta tämä vuosi oli poikkeuksellisen opettavainen sen suhteen, että koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu. Ehkä mulle tän joulukuun haaste on siis opetella olemaan hetkessä ja nauttimaan siitä just sinä päivänä. Sinä kynttilänliekin loisteena lasteni silmissä ja sinä paikallaan pysymättömänä ilona lapsessa, kun terassilta kuuluu ilmiselvät tontun askeleet.

Joko te ootte joulufiiliksessä?

Kommentit (4)
  1. Joulufiilis on täällä myös kateissa,yksi iso tonttu meillä on olohuoneessa ja amaryllis pöydällä. Pojalla on 1v synttärit joulukuussa (synt.21pv) pidetään juhlat 12pv. Haluan vasta synttäreiden jälkeen laittaa kuusen ja isommat koristeet. Että synttärit erottuisi selkeästi joulusta,poika tätä ei vielä tietenkään ymmärrä. Haluan itse erotella ne jo tässä vaiheessa. Viime vuonna meillä oli kuusi jo marraskuussa ja siitä kyllä tulee se joulufiilis 🎄. Pieniä jouluisia juttuja yritän tehdä alkukuusta jo niin ehkä se fiilis sieltä löytyy 😊

    1. Ihana ajatus itse asiassa, arvostan! Ja ihania juhlia teille! 🙂

  2. Joulutonttu__
    2.12.2020, 14:40

    Hei! Voiko joulukalenterin pitää ennemmin täällä Blogin puolella. Itselläni ei ole instagramia ja haluaisin osallistua niin tämä olisi helpompi portti siihen.

    1. Heippa! Valitettavasti joulukalenterin järjestäminen on jo itsessään sen luokan projekti, että teen sen niissä kanavissa, jotka on kaikista työmäärältään itselleni järkevimmät 🙂 Instagram-tilin luominen ei ole hirveän hankala juttu, jos haluat osallistua noihin arvontoihin, joten suosittelen sellaista siihen! 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *