"Another aeroplane / Another sunny place / I’m lucky, I know / But I wanna go home"

Mungolife

Niin paljon on heitä, joiden kanssa voi mennä sänkyyn.
Niin vähän on heitä, joiden kanssa haluaa herätä
Ja aamulla erotessa hymyillä
Ja vilkuttaa ja hymyillä
Ja koko päivän huolissaan odottaa viestiä.

Niin paljon on heitä, joiden kanssa voi vaan elää.
Juoda aamulla kahvia, puhua ja väitellä
Heitä, joiden kanssa voi lähteä lomalle
Ja, kuten kuuluu, niin surussa kuin onnessa, olla lähellä...
Mutta samalla olla rakastamatta.

Niin vähän on heitä, joiden kanssa haluaa unelmoida!
Katsoa, kuinka pilvet liikkuvat taivaalla.
Kirjoittaa rakkauden sanoja ensilumen peitteeseen,
Ja miettiä vain tätä ihmistä
Ja onnea suurempaa olla tietämättä tai toivomatta.

Niin vähän on heitä, joiden kanssa voi olla hiljaa.
Heitä, jotka ymmärtävät puolesta sanasta, puolikkaasta katseesta.
Joille ei haittaa vuodesta toiseen antautua,
Ja jonka puolesta palkinnon lailla,
Voi ottaa vastaan minkä tahansa kivun, minkä tahansa rangaistuksen.

Ja näinpä tämä maailma pyörii -
Helposti tavataan, kivutta erotaan.
Kaikki sen takia, että on niin paljon heitä, joiden kanssa voi mennä sänkyyn.
Niin vähän heitä, joiden kanssa haluaa herätä....

- Eduard Asadov

Juttelin tuossa erään ystäväni kanssa jokin aika sitten, ja keskustelu jäi mieleeni. Ei oikeastaan erityisestä syystä sinänsä. Mitään maailmanmullistavaa emme keksineet, mitään sen tärkeämpää emme varsinaisesti edes jakaneet. Ystäväni ilmaisu jäi vain mieleeni jostakin syystä, ja jäin sitä pohdiskelemaan. Puhuimme miehistä (no kuinkas muutenkaan) ja ystäväni kertoi hänelle tärkeästä miehestä ja heidän taannoisesta keskustelusta. Puhuimme rakkaudesta ja siitä, mitä tunteita ystävälläni vielä on. Hän sanoi jotenkin todella älykkäästi mielestäni. "Jos tietäisin, että huomenna olisi mun elämän viimeinen päivä, niin kyllä mä haluaisin herätä hänen vierestään. Mutta, jos tietäisin, että huomenna olisi mun elämäni ensimmäinen päivä, en haluaisi herätä hänen vierestään". Tämä sai mut vaan yleisellä tasolla miettimään elämää, rakkautta, ystäviä ja läheisiä. Miettimään, mitä minä haluaisin noissa skenaarioissa ja miten yksinkertaista on loppujen lopuksi ymmärtää ihmissuhteiden arvo ja merkitys omassa elämässä. On ihmisiä, joiden kanssa haluaa herätä, ja on ihmisiä joiden kanssa haluaa nukahtaa.

Minulle tuli mieleen tuosta keskustelusta tuo runo, jonka sain lukijalta kesällä (pahoittelut tönköstä käännöksestä, olen sen venäjästä tähän suomentanut). Se pysäytti mut jotenkin todella perusteellisesti viime kesänä. Koska se on kaikessa yksinkertaisuudessaan jotenkin täydellisen oikeassa. Sinä iltana oli ohjelmassa taas yhdet kissanristiäiset, taas yhdet juhlat, joissa kaikki läsnäolijat olivat siellä, koska olivat "jotakin". Parin skumpan jälkeen hain tiskiltä ginger alea jäillä isoon lasiin, jotta se näyttäisi siideriltä. Jotta minä näyttäisin siltä, että minulla on hauskaa ja olen juhlatunnelmassa mukana. Vaikka oikeasti tutkin vartin välein reittiopasta ja bussiyhteyttä kotiin lukemaan kirjaa sohvan nurkkaan.

Lähde

Olen monta kertaa täällä blogissakin kertonut siitä, että jo melko nuorena päätin alkaa elää päivä kerrallaan, ikään kuin jokainen päivä olisi viimeiseni. Olen vuosia elänytkin niin. Sillä on ollut paljon positiivisia seurauksia. Olen heittänyt paljon sellaista pois, jolla ei ollut minulle arvoa, eikä turhaa ole päässyt kertymään. Tavaroita, ihmissuhteita, ajatuksia ja periaatteita. Tietyllä tavalla sitä asennetta voisin kiittää kaikesta siitä, mitä elämässäni on tapahtunut menneinä vuosina. Niin monta seikkailua, niin monta kokemusta, niin monta eri matkaa, tuttavaa, ihmistä, maata, retkeä, jännittävää hetkeä ja mitä vielä. Olen jokainen päivä mennyt nukkumaan sillä ajatuksella, että jos huomenna en herää, mä olen tehnyt tässä elämässä monen edestä. Ei ole mitään, mitä katuisin tai mitä olisin halunnut tehdä toisin. Olen oikeastaan aina miettinyt elämääni tuolla "jos huomenna on mun viimeinen päivä" - tavalla. Tajusin oikeastaan vasta äskettäin, että vaikka tällainen elämäntyyli on mahdollistanut paljon, on se mahdollisesti sulkenut paljon muita mahdollisuuksia pois. En ole uskaltanut suunnitella pidemmälle.

Jos minä mietin, että huomenna olisi viimeinen aamuni, haluaisin herätä yksin, Simba vieressäni. Jos siis herätessäni tietäisin, että kyseessä olisi mun viimeinen vuorokausi. En pidä hyvästeistä tai heipoista. Oon, ajoittain ainakin, herkkä itkemään, enkä haluaisi viettää viimeistä päivääni itkua tihrustaen aamusta iltaan. Olen oikeastaan aina toivonut, että kun joku päivä kuolen, kävisi se äkkikuolemalla. Itsekäs haave jollakin lailla. Siinä ei itse tarvitse kärsiä sekuntiakaan, mutta läheisille se lienee aikamoinen koettelemus. En minä kestäisi viettää viimeistä päivää maapallolla minulle rakkaan ihmisen tai useamman moisen seurassa, tietäen, että huomista ei ole. Ei, kyllä mä sitten makaisin Simban kanssa pitkän tovin vaan viltin alla pikkuista paijaten, kävisin pitkällä pitkällä kävelyllä, hengittäisin syvään raitista ilmaa, ja olisin itsekseni. Jollakin tavalla pelottavaa on, että en voisi kuvitella tekemässä hirveellä tohinalla kaikkea mahdollista ja nähdä kaikkia rakkaita ihmisiä, vaan minä ottaisin sen viimeisen vuorokauden ihan vaan itselleni. Pohdiskelulle, musiikille, Simban halailulle ja jollekin todella rauhalliselle. Miksi helvetissä mä sitten elän mun elämäni kaikki vuorokaudet täysin eri tavalla kuin siinä "jos mä kuolen huomenna" -ajatuksessa? En tiedä itsekään.

Mä luulen, että ensimmäisiä merkkejä mun kyllästymisestä vähän kaikkeen oli havaittavissa jo puolisentoista vuotta sitten. Koulussa meille tehtiin sellainen ajatusleikki, joka jäi mieleeni. Meidän piti vastata kolmeen eri kysymykseen eri adjektiiveilla. "Kuvaile lempiväriäsi". Lämmin, klassinen ja syksyinen. "Kuvaile lempieläintäsi". Ainutlaatuinen, hauska ja suloinen. "Kuvittele, että olet valkoisessa huoneessa, jossa ei ole ovia eikä ikkunoita, ainoastaan yksi valkoinen tuoli, eikä mitään muuta. Millainen olo sinulla on?" Rauhallinen, vapaa ja rentoutunut. Sen testin ideana on, että ensimmäiset vastaukset kuvaavat omaa itseään, lempieläimelle annetut adjektiivit sopivaa kumppania. Se valkoinen huone ja olo siellä, no se edustaa sitä, miten ottaa kuoleman vastaan. Meidän luokassa meitä oli vain kaksi, joilla oli positiivisia adjektiiveja siinä vastauksessa. Mietin jo silloin miksi ihmeessä minä en kokenut sitä ahdistavana. Minä koin vain, että minulla olisi rauha, kukaan ei vaivaisi minua, olisin yksin, kukaan ei häiritsisi, kukaan ei haluaisi minusta mitään. Olisi kai pitänyt tajuta, että jollakin tapaa siinä vaiheessa oli alkanut jo pienimuotoinen väsyminen. On kuitenkin niin vaikea sisäistää voivansa väsyä johonkin, mistä tykkää niin paljon. Reissuja, seikkailuja, kokemuksia. Niitä alkoi vaan olla liikaa, eikä ne enää lämmittäneet samalla tavalla.

Nyt olen miettinyt, että en välttämättä halua elää elämääni ajatellen, kenen kanssa haluaisin herätä viimeiseen päivääni ja mitä tekisin silloin. Haluan mieluummin miettiä, kenen kanssa haluaisin herätä loppuelämäni ensimmäiseen päivääni ja mitä silloin haluaisin. Missä haluaisin olla, kenen kanssa, mitä tehdä vai olla vaan tekemättä mitään. Mun väsymys ei oikeastaan ole johtunut siitä, että tekisin liikaa. Se on johtunut siitä, että olen ollut jotenkin tuuliajoilla sen suhteen mitä ylipäätään haluan tehdä. Valmistumispäivän lähestyessä en ole miettinyt tavallisia valmistumiseen liittyviä juttuja, kuten saanko työtä, jonka haluan ja minkä mekon laitan seremoniaan. Mä olen miettinyt, mitä hittoa mä edes haluan tehdä, ja ennen kaikkea missä. Vapauden alku on tuntunut painostavan ahdistavalta, ei vapauttavalta.

Lähde

Lontoo on ihana kaupunki. Se on ehdottomasti yksi suosikkikaupunkejani maailmassa, se on niin mieletön paikka, ettei siihen riitä sanatkaan. Turismiin, vierailuun ja käymiseen. Ei loppuelämän olemiseen. Tai ei ainakaan mulle. En minä halua tehdä 8.00-20.00 työpäiviä maanantaista perjantaihin peruspalkalla ja toipua niistä päivistä viikonlopun keräten voimia uuteen viikkoon. Minä teen töitä elääkseni, en elä tehdäkseni työtä. Lontoon syke on mieletön. On ihan uskomatonta lähteä kotoisen rauhallisesta Helsingistä ja astua Lontoon hulluun vilinään. Lontoo on omanlaisensa sirkus ja olen rakastanut sen seuraamista. Olen vaan tainnut nyt nähdä tarpeeksi monta näytöstä. En minä vieläkään tiedä, missä tulen asumaan ja mitä päädyn tekemään, mutta yksi asia tuntuu nyt varmalta. Minun tulevaisuuteni ei ole Lontoossa. "Luuletko, että jäät Lontooseen opintojen jälkeen?" on ollut yksi yleisimpiä kysymyksiä, enkä ole osannut missään vaiheessa antaa siihen vastausta. Sekin on tietyllä tapaa merkki. En ole koskaan kokenut sitä valtavaa varmuutta, että tänne mä jään.

Tarkoittaako tämä, että tulen takaisin Suomeen? Ehkä. Loppuelämäksi? En tiedä. On maita, joissa saatan viipyä hieman pidempään tässä lähitulevaisuudessa, tai voi olla, että matka käy jonnekin ihan eri puolelle Suomea kuin totutulle pk-seudulle. Voi olla, että kaipaan heti pian takaisin Lontooseen. Suunnitelmia on tehty, katsotaan miten ne etenevät. Olen kuitenkin tässä ymmärtänyt sen, että koska en ole vuosiin tiennyt, missä maassa haluan asua, ei se voi olla johtava prioriteetti elämäni ratkaisuille. Asuinmaa on loppujen lopuksi aika toissijainen asia mulle. Mulle on tärkeetä se, kenen kanssa olen ja tekeekö mun tekemä työ ja harrastukseni mut onnelliseksi.

On suurta rohkeutta lähteä maailmalle, pakata matkalaukku ja suunnata tuntemattomaan. On rohkeaa asettua muualle ja tehdä siitä kotimaa. Mä voisin asua vielä muutaman vuoden Lontoossa. Valmistua, tehdä niitä "ihan oikeita töitä" ja elää aikuiselämän arkea. Rohkeutta on kuitenkin myös myöntää, että on saanut tarpeeksi matkalaukkuelämästä, ja haluaa arjen ja normaaliutta. Tuntuu melkein helpommalta lähteä sinne maailmalle, kuin palata maitojunalla takaisin. Vannoin marraskuussa muuton jälkeen, etten ikinä koskaan enää muuta mihinkään, mutta niin vaan siitä huolimatta mä olen tullut siihen pisteeseen, että pian mä pakkaan laukkuni ja laatikkoni taas. Suuntana kylmän luminen kotimaa. Ainakin hetkeksi, puoleksi vuodeksi.

Lähiluennot loppuu kokonaan helmikuussa ja dissertationia voin tehdä missä tahansa. Miksei sitten Helsingissä. Syksyn osalta on vielä niin paljon liikkuvia osia, että sitä pidemmälle suunnittelu on aika lailla mahdotonta. Ystävät, tämä upea kaupunki, tämä kiva asunto, tämä kaikki, mun Lontoo-elämä... Sen jättäminen tuntuu jollakin lailla inhottavalle. Samaan aikaan kuitenkin tuntuu ihanalle jättää jatkuva ravaaminen, kuulumattomuuden tunne, tulevaisuuden jatkuva arvuuttelu, jatkuva matkalaukusta eläminen ja jatkuva ikävä. Päätös voisi olla aivan erilainen, tai ainakin tapahtua myöhemmin, ellen olisi tavannut poikaystävääni. Voin yhtään piilottelematta myöntää, että hänellä on valtava vaikutus tähän päätökseen. En minä halua laskea innoissani päiviä siihen, että nähdään ja ollaan yhdessä ja sitten laskea kauhulla päiviä siihen, että ollaan erillämme. Minä en edes pidä matematiikasta ja laskemisesta. En minä halua olla Suomessa milloin vanhempieni luona, milloin poikaystävän luona, milloin missäkin ja suunnitella joka päivä etukäteen, että on oikeat tavarat, oikeat aikataulut, oikeat kaikki. En minä halua, että oman blogin ja Forecan jälkeen mun useiten vierailema sivu on Rantapallon lentohaku. Mä en jaksa, että puolet mun kuntosalimaksuista menee harakoille, enkä voi pitää kiinni yhdestäkään harrastuksesta. En jaksa miettiä, voinko ostaa tänään leikkokukkia, kun kolmen päivän päästä lähden varmaan taas jonnekin. Mä haluan, että on koti. Että voi herätä rakkaan vierestä ja olla kotona. Että voi nähdä perhettä ja ystäviä suunnittelematta. Että ei tarvitse jatkuvasti jättää väliin tärkeitä tapahtumia. Mä haluan arjen.

En minä ole uraihminen, olen tunneihminen. Ja nyt musta tuntuu tältä. En tee tätä päätöstä kenenkään muun kuin itseni takia. Tiedän varsin hyvin, että tunteet voi loppua yhtä nopeasti kuin alkaa ja ihmissuhteet voivat muuttua entisiksi ihmissuhteiksi. Pessimisti ei ehkä pety, mutta ei myöskään kyllä ikinä elä täysillä.

Vaikka asiat voivatkin muuttua, juuri nyt musta tuntuu, että mulla on joku, jonka vierestä haluan herätä. Siihen ensimmäiseen aamuun. Siihen tuikitavalliseen yhteiseen aamukahviin ja arkipäivään.

Kommentit

H (Ei varmistettu)

Miten ihana runo ja miten hyvä teksti!
Olin itse syksyn poissa Suomesta (eli paaljon lyhyemmän aikaa kuin sinä olet matkalaukkuelämää elänyt), mutta juuri tuollaisia ajatuksia omassa päässä pyöri ihan lyhyenkin poissaolon jälkeen! Jotenkin sen kaukana ollessa tajusin, että elämä ei ole jossain tietyssä maassa vaan siellä, missä tärkeimmät ihmiset ovat. Tuntui, että sen kuherruskuukauden aikana kun kaikki uudessa paikassa on ihanaa ja viehättävää ehti myös miettiä näitä juttuja ja tajusi paaljon asioita, joita ei ole täällä Suomessa ollessa tullut mieleen. On hyvä käydä kaukana katsomassa omaa elämää, joka muuten tuntuu välillä olevan liian lähellä! :D

Anna (Ei varmistettu)

Aivan! Mitä kauemmas menee, sitä lähemmäs näkee yleensä :)

Ella (Ei varmistettu)

Hei Anna!
Kirjoitit todella ihanasti ja sait paljon ajatuksia nousemaan mieleeni. :)
Tsemppiä tulevaan!

Anna (Ei varmistettu)

Kiitoksia :)

Pirdeliina (Ei varmistettu)

Ihana teksti. Kaikkea hyvää tulevaisuuteesi Anna! :)

Anna (Ei varmistettu)

Kiitoksia kovasti :)

Erika (Ei varmistettu)

Huhhuh, tää teksti ois voinu olla mun näppäimiltä, sen verran samanlaiset ajatukset on itsellä pyörineet mielessä. Itsekin siis Lontoossa opiskelen, vielä olisi tosin reilu vuosi edessä. Silti yhä useammin tulevaisuutta miettiessä suuntana tuntuu olevan Suomi.

Anna (Ei varmistettu)

No, en voi suositella mitään muuta, kuin seurata sydäntästi sitten kun aika on oikea :)

inamaria

Kaunis runo ja postauskin! On ollut ihanaa lukea viime aikaisia postauksiasi, kun onni paistaa niistä niin selkeästi. :) Voin itse samaistua hyvin tähän, vaikka elänkin tällä hetkellä jo melko tavallista arkea koti-Suomessa.

Anna (Ei varmistettu)

Kiitoksia :)

never (Ei varmistettu)

Aivan ihana teksti <3

Anna (Ei varmistettu)

Kiitos :)

-A (Ei varmistettu)

Ihana teksti! Vaikka yrität pitää henkilökohtaisen elämän vähän piilossa blogista on tää kirjoitus tosi henkilökohtainen mun silmissä. Ihanan sykähdyttävä ja tunteita herättävä. Näistä teksteistä paistaa ihastus ellei rakastuminen. Itse olen ollut jo kohta kolme vuotta onnellisessa parisuhteessa ja voin vain iloita, kun joku toinenkin kokee näitä ihania tunteita. Vähän ehkä maailma muuttuu ihastumisen myötä vaalenpunaiseksi hattaraksi, vaikka normaalisti ei sellainen ihminen olisikaan. ;)

Anna (Ei varmistettu)

Se on kyllä totta, mutta hattara on ihanaa <3

Satutalvi (Ei varmistettu)

<3

Tähän ei oikein muuta pysty kirjoittamaan.

Ihanaa, että valitsit sydämellä ja valitsit Suomen. Vaikka edes vähäksi aikaa. Arki on <3

Anna (Ei varmistettu)

:)

Titi (Ei varmistettu)

Voi Anna! Muutin itsekin Lontooseen samoihin aikoihin kuin sina, ja kokemukseni kaupungista ovat samanlaiset, ihan yhta hektiset suomalaiseen menoon tottuneelle... Itse viela pysyn talla hetken (tai kauemminkin) poikaystavani tilanteen takia, mutta toivon kovasti loytavani tuon rauhallisen -"ei ikavoivan"- paikan ja tunteen pian, kaipaan sita yhta paljon kuin sinakin juuri kirjoitit. Tsemppia muuttoon ja "kotiinpaluuseen", ne arkiset asiat ovat kaikista tarkeimpia <3

Anna (Ei varmistettu)

Kiitoksia kovasti ja tsemppiä sulle myös! Toivottavasti tuo paikka löytyy pian! :)

lillamy (Ei varmistettu)

Todella hyvin kirjoitettu. Sä tarviit Anna niin irtioton sun "normaalista" kiireisestä arjesta, jolla tarkoitan sitä että oot koko ajan juoksemassa lentokentälle matkalaukun kanssa. Ns. hermoloma Suomen rauhassa on varmasti sulle hyvä, ainakin sen puolen vuoden mittainen. Sinä aikana sun ajatukset voi selkitytyä ja keksit, mitä haluat tehdä ja missä olla ainakin seuraavan hetken. Joka toivon mukaan on niin pitkä, että ihan oikeasti ehdit olla kotona.

Sun elämä on muodostunut pikkuhiljaa sellaiseksi, että yhä useammat ja useammat ihailee sua. Harvemmin kuitenkaan tullaan ajatelleeksi sitä, kuinka kuluttavaa se voi myös olla. Nostan täysin hattua sulle, kaiken minkä oot saanut, oot ansainnut ja tehnyt huimasti töitä saavutuksiesi eteen. Ja toisaalta kaikesta saamastasi kannat myös vastuusi pää pystyssä, ylpeänä, vaikka rankkaa varmasti on, etenkin ajoittain.

Oot vahva ja rohkea nainen ja pidät itsesi mahtavasti koossa, kaikki palaset hallussa jos niin voi sanoa. Tsemppiä <3 Ja ihanaa että sä löysit poikaystävän, joka täyttää ne sun suuret kriteerit. Ootte varmasti todella todella hyvin toisillenne sopiva pari.

Anna (Ei varmistettu)

Sellainen on pian alkamassa onneksi. Syksyllä oottaa sitten uudet seikkailut, en itsekään vielä tiedä missä, mutta nyt on puoli vuotta aikaa ottaa iisisti ja vaan nauttia arjesta :) Ja kiitoksia, onhan toi toinen puolisko aika ihana kieltämättä! <3

Sannak. (Ei varmistettu)

Olen varmaan joskus kommentoinut blogiisi, mutta jos en, niin nyt ainakin haluan sen tehdä. Yhtään kirjoitustasi en ole jättänyt lukematta. Vaikka olemme ihan eri ikäisiä, eri elämäntilanteessa, mutta mitä sillä on merkitystä. Ei mitään.
Nämä kaksi viimeisintä kirjoitustasi on todella koskettavia. Syvällisempää, aikuisen naisen tekstiä. Rakastuneen naisen tekstiä. Olen melkein varma siitä :) Enkä tarkoita, ettet aikaisemmin olisi kirjoittanut myös syvimpiä ajatuksiasi. Olet kyllä, mutta näissä teksteissä on jotain erilaista. Jotain mikä pysäytti itsekin miettimään. Elämää, onnea, unelmiaan.. Kiitos siis siitä! Annoit ajateltavaa omista ajatuksistasi. Ja kyllä se niin vain on, että onni löytyy niistä pienistä, arkisista asioista, kun vain itse on onnelle avoinna.

Anna (Ei varmistettu)

Voi miten ihanaa kuulla, kiitoksia kovasti :) Näinhän se juuri menee :)

ne||a (Ei varmistettu)

Oon lukenu sun blogias jotain neljä vuotta ja kerran oon tainnu kommentoida aikasemmin, vaikka on pitänyt tehdä niin melkein jokaseen postaukseen.

Anna (Ei varmistettu)

Kiva, että nyt kommentoit :)

Hanna (Ei varmistettu)

Me oltiin miehen kanssa kaukosuhteessa reilut 1,5 vuotta enkä ikinä kyllä haluaisi siihen aikaan takaisin. Vaikka se tunne oli aina ihan mahtava, kun näki taas toisen pitkästä aikaa, niin kyllä tää yhteinen koti ja arki on paljon antoisampaa :)

Ihan mahtavaa, että sä olet löytänyt sen tyypin, jonka kanssa sulla on hyvä olla :) Blogistakin on välittynyt sellainen onnellisuus viime aikoina.

Anna (Ei varmistettu)

No nimenomaan näin :/ Ja kiitoksia, tosi mukava kuulla, että hyvä mieli on välittynyt ruudun toiselle puolelle :)

minny (Ei varmistettu)

Moikka. Mä olen yksi sun hiljaisista lukijoista, joka harvemmin tänne jättää kommenttia. Olen voinut jo kauan samaistua suhun. Asun itse Saksassa, neljä vuotta takana ja saman verran etäsuhdetta. Ollaan ehdottomasti onnellisia yhdessä, ja nyt opintojen loppuessa pitäis päättää missä ME asutaan. Pitkästä aikaa pitäisi ajatella "minun" sijaan "meitä". Se on jotenkin hassun vaikeaa, vaikka ehdottomasti haluaa olla toisen kanssa - siiihen egoistisuuteen tietyllä tapaa vain tottuu. Etenkin kun tuntuu, että koko maailma odottaa naisen joustavan. Miksei kukaan kysy, että muuttaako mun mies nyt luokseni? meidän ainoa ongelmamme on, että haluaisimme asua eri paikoissa - mutta silti olla yhdessä :D se on iso kysymys, mutta kuten sanoit, ihmiset on tärkeämpiä kuin ympäristö. totuus on kuitenkin, että elinympäristöön tottuu nopeasti, on se sitten Hanpurissa tai Raumalla. Sydämen päätöksillä mennään siis. Tsemppiä muuttoon ja tunnekuohuihin, niitä varmasti tulee! Jotkut kaupungit, kuten miehet, ovat vain vallanneet paikkansa sydämestä, mutta onneksi ikävän iskiessä voi aina ostaa lennon takaisin sinne sykkeeseen ja vilskeeseen ;)

Anna (Ei varmistettu)

Nimenomaan näin! :) Kaikkea hyvää teille, toivottavasti se yhteinen tulevaisuus löytyy pian :)

Suvi (Ei varmistettu) http://suvihetki.blogspot.fi/

Ihana kirjoitus, tämä pehmo liikuttui kyyneliin... Hienoa, että uskallat tehdä tuollaisia päätöksiä ja kuunnella tunteitasi. Kaikkea hyvää sulle! :-)

Anna (Ei varmistettu)

Haha, ihana pehmo :) Kiitoksia kovasti :)

Juuli (Ei varmistettu) http://lifebyjuuli@blogspot.fi

Harvemmin tulee kommentoitua blogeihin, mutta nyt on pakko sanoa, että ihana teksti! :) <3

Anna (Ei varmistettu)

Kiitos :)

Sonja (Ei varmistettu)

Vau! Ihan mieletön teksti :) ja pisti kyllä omankin pääkopan raksuttaan omia valintojaan. Välillä vaan tietyissä asioissa pitää olla itsekäs, että oma elämä tuntuu hyvältä. Tsemppiä tuleviin muutoksiin ja mukavaa kevään jatkoa! :)

Anna (Ei varmistettu)

Kiitoksia kovasti ja samoin sulle :)

jj (Ei varmistettu)

Ihan uskomaton kirjoitus jälleen kerran, ja niin totta. Herätti kovasti ajatuksia omaankin tämänhetkiseen elämäntilanteeseeni liittyen, joka on enemmän tai vähemmän hankalahko. Kaikkea hyvää sinulle, pitkäaikaisena lukijana olen tosi onnellinen puolestasi! <3

Anna (Ei varmistettu)

Kiitoksia kovasti <3

Toinen samanlainen (Ei varmistettu)

Ihana postaus.

Itselläni on todella samanlaiset fiilikset. Ihmiset kuvittelet mun olevan jotenkin uraihminen (ja itsekin kuvittelin niin), koska olin aina mukana miljoonassa eri projektissa ja kaikki päällisin puolin vaikutti menevän todella hyvin. Todellisuudessa vuosi sitten aloin väsymään kaikkeen. Matkustelin edelleen, mutta en saanut matkoista enää samalla tavalla irti kuin aiemmin. Kävin kaikenlaisissa kissanristiäisissä ja tapahtumissa, mutta "eeppiset illat" päättyivät mun osalta aina klo 1am viimeistään enkä itse kokenut niissä olevan mitään eeppistä. Onneksi tapasin vähän ennen tuota kaikkea miehen, joka on opettanut mua rauhoittumaan paljon. Yksi asia kerrallaan. Päätin tehdä koulun loppuun rauhassa sen sijaan että etsin jotain seuraavaa suurta etappia. Rauhoittuminen on auttanut mua löytämään paljon paremman tasapainon elämässä, olen alkanut panostaa aivan eri asioihin paljon enemmän kuin aikaisemmin, esimerkiksi lepoon, urheiluun ja ruokaan. En enää väsytä itseäni turhissa illoissa, missä ei ole yhtäkään ihmistä joka olisi minulle oikeasti merkityksellinen tai minä heille. Teen omat ruuat kotona alusta asti, suosien kasviksia ja luomua. Oloni on huomattavasti parempi jo.

Toivon sinulle kaikkea hyvää. Olet ihana. :)

Anna (Ei varmistettu)

Voi miten ihanalta kuulostaa :) Kaikkea ihanaa sulle ja kiitos samoin! 3

Pauliina (Ei varmistettu)

Uskomattoman hyvin puet ajatuksesi sanoiksi. Tämä jotenkin kosketti, vaikka olenkin eri elämäntilanteessa. Ehkä minulla on ollut samanlaisia ajatuksia aiemmin. Nyt elän perusarkea ihanan aviomieheni ja 10kk tyttäreni kanssa. Ei kiirettä mennä eteenpäin työuralla, sen ehtii myöhemmin. Pienet asiat tekevät minut onnelliseksi tässä ja nyt.

Anna (Ei varmistettu)

Näinhän se on :)

ÄnTee (Ei varmistettu)

Nyt oli kyllä sellainen teksti, et sait tän maapallon inhorealistisimman ja pessimistisimmänkii ihmisen silmät vähän raolleen..:) Ehkä tää elämä voiskin olla ihan ok, jos itse viittis tehdä sen eteen jotain, et se hyvä olo tulis...
Oon ite mietiskelly työ-, asumis- ja elämisasioita tän syksyn ja talven aikana tosi paljon. Muutin yksin pk-seudulle, pienestä kaupungista. En tunne täältä ketään. Teen työtä, jotta elän, mut työ ei vastaa tällä hetkellä koulutusta mitenkäänpäin.. Poikaystävä ilmoitti muuttavansa pois Suomesta, joten parisuhteen tilasta vastaan, et poikaystävä on "entinen, nykyinen, tuleva tai jotain siltä väliltä"..
Oon aina menny tässä elämässä vähän niin, et mulle elämä ei oikeestaan merkkaa mitään. En suunnittele, en toivo, eikä mulla oo mitään unelmia mun OMAN elämän suhteen.. Teen ratkaisut järjellä. Realistina oon tullu siihen tulokseen, et jokaisen on tehtävä työtä ja oon tyytyväinen ku sellainen on. Haaveammattia ei oo koskaan ollu, enkä voi ymmärtää ihmisiä, jotka haluaa vaihtaa työtä, jotta nauttis elämästä enemmän. Tällä hetkellä nukun enemmän kun koskaan, koska en tunne täältä ketään, enkä keksi tekemistä. Nukkuessa pääsee helpommalla ja aikakin kuluu huomaamattaan. Sit onkii jo seuraava päivä ja seuraava ja seuraava.. Mä en usko, et kun ihminen kuolee, ni sen sielu muistaa mitä on tapahtunu, tai et mtn sielua ees ois. Miks sit pitäis tehdä kaikkea kummallista tässä elämässä? Ku kuitenkii vaa tulee tuhkaks johonkii maan alle..
Pessimisti ei pety, mut ehkä nyt voi kuitenkii ottaa sen pään pois sieltä pussista ja yrittää ees vähän nähdä tässä elämässä jotain hyvääkin. Ees hetken.
Kiitos siis vinkistä ja tervetuloa takaisin kotiin..;)

Anna (Ei varmistettu)

Ihanaa, jos inspiroin vähän optimistisempaan ajatteluun :) Kiitos sinulle! :)

paulahelena
ALUAP

Ihanaa! <3 haluis sanoa jotenkin paljon enemmänkin mut en mä nyt oikein osaa. tuli vaan tosi hyvä mieli sun puolesta.

Anna (Ei varmistettu)

Kiitoksia kovasti ihana Paula <3

elppura (Ei varmistettu)

Aivan mahtava teksti. Kiitos tästä ! :)

Anna (Ei varmistettu)

Kiitoksia :)

sanna (Ei varmistettu)

Upea teksti. Varsinkin viimeinen kappale kolahti ja kovaa. <3 Hölmö rakkaus ja ylpeä sydän on vaikea yhdistelmä kantaa, itse etsin vielä kultaista keskitietä :-)

Anna (Ei varmistettu)

Olipas ihanasti sanottu tuo "hölmö rakkaus ja ylpeä sydän" :)

idahhh (Ei varmistettu) http://idahhh.blogspot.fi

Välillä on hyvä pysähtyä ja olla pelkäämättä päätöksiä. On hyvä olla paikka mihin palata, oli se sitten työpäivän jälkeen tai maailman ympärys matkalta. Uskaltaa tehdä päätöksiä vakiintumisesta. Eihän sen tarvitse olla lopullista. Aina voi lähteä kiertämään maailmaa mutta onhan se aina vaan kiva palata myös kotiin! :) tsemppiä, kyllä kaikki yleensä järjestyy!

Anna (Ei varmistettu)

Juuri näin :)

Pages

Kommentoi