Armo

Kamelitakki (1 of 2)

ARMOA. En enää muista mistä mun alunperin piti tulla kirjottaa, mutta koska kesken näiden kuvien käsittelyn ykskaks vaan iski pieni spontaani itku ja käpertyminen peiton alle hetkeks vaan olemaan (miehen aikamoiseksi säikähdykseksi), ajattelinpa kirjoittaa armollisuudesta. Tarkemmin sanottuna, armollisuudesta itseään kohtaan.

Tiedättekö, kun välillä tuntuu, että epäonnistuu vaan ihan kaikessa? Ei osaa tehdä huippukokin kaltaisesti ruokaa vaan aamupuuro palaa vähän pohjaan ja on liian vetistä. Ei näytä Victoria’s Secret -mallilta, vaan vatsa pömpöttää vaikka mitä sille tekisi. Kotona on kaksi kuukautta muuton jälkeenkin vielä valokuvakehykset ilman valokuvia, ja vaikka kuinka yrittäisi ylläpitää siisteyttä, jatkuvasti eri tasoille eksyy tavaroita, jotka eivät niillä oikeasti asu. Tukka on likainen, eikä jaksa meikata vaan ryönää sohvalla kattomassa TV-sarjaa aamutakissa ja villasukissa. Ja kokee jotenkin niin valtavan suurta epäonnistumista naisena. It might be just me, mutta väittäisin, että tämä on normaalia vähän jokaiselle naiselle.

Kun ympärilleen katsoo, niin näkee vaan täydellisyyttä. Lehtimäisen kauniita vimpan päälle laitettuja koteja. (Joissa ei sitten ole yhtään pölyhiukkasta, joissa viherkasvit eivät suorita spontaaneja joukkoitsemurhia ja joissa piuhat eivät pilaa estetiikkaa, eikä siis ainakaan yksikään asia ole väärällä paikalla) Naisia, joilla on täydellisen treenattu vartalo ja hiukset, jotka asettuvat aina herätessäkin sennäköisesti kun parempikin hiustiimi olisi ne järjestänyt. Naisia, jotka osaavata loihtia jääkaapin jämistä Gaijinin kaltaisen aterian, ei niin, että heillä koskaan olisi jääkaapissa vaan jämiä, vaan siellä on aina selektiivinen valikoima goji-marjoista inkamaan papuherneisiin. No en minä tiedä, mitä näitä nyt on. Naisia, joilla on ihanat söpöt lapset, jotka eivät ole koskaan sotkuisia, unelmatyöpaikat, täydelliset kodit ja upea ulkomuoto. Kynnet eivät ole koskaan päässeet kasvamaan kuukautta samoilla kynsilakoilla, säärikarvat eivät ole koskaan näkyvissä, ja jotka eivät ikinä murusta mitään tai rötkötä vatsamakkarat vilkkuen. He sanovat aina oikeita asioita pehmeillä äänillään, nauravat taianomaisen kaunista naurua ja osaavat aina tehdä kaiken juuri oikein. Kuuntelevat oikeanlaista musiikkia ja nimeävät lempielokuvakseen jonkun tärkeän ja yhteiskunnallisesti vaikuttavan tekeleen.

Kamelitakki (8 of 8)

Kamelitakki (7 of 8)

Kamelitakki (6 of 8)

Kamelitakki (5 of 8)

Jos jollain on joskus ohimenevän hetken ajan ollut sellainen käsitys, että meikäläinen on mitään tuonne päin viittaavaakaan, niin voi kuulkaa. Tuossa mä makasin pari tuntia sitten edessäni suklaata ja geelikynsilakka-setti ja raavin pois varpaista kynsilakkoja, jotka ovat olleet niissä jo puolitoista kuukautta. Eilen mietin oikeesti ainakin 3 minuuttia, jaksanko sheivata sääriäni, vai en. Tällä hetkellä sängyllämme on epämääräinen kasa vaatteita, jotka ovat osastoa ”kokeile ja päätä pidätkö vai myytkö”. Kasa on siirtynyt sängyltä lattialle ja lattialta takaisin sängylle kai jo kolme päivää. Kotimme valokuvakehykset odottavat valokuvien tilaamista edelleen tyhjinä ja eteisessämme on kenkien ja takkien kokoontumisajot. Lisäksi to do -listani pursuaa tekemistä yli äyräiden alkaen meikkisivellinten puhdistamisesta päättyen tietokoneeni siivoamiseen. Tein aamulla croissantteja, jotka näyttivät jonkun 4-vuotiaan tekemiltä, riisipuuro oli vähän vetistä ja seuraava herkkuateria, jonka ajattelin valmistaa on perunamuussia ja kanankoipia. Otsassa on jotain naisellisia hormoninäppylöitä, hiukset pesin viimeksi enmuistamilloin ja röhnötän tässä sohvalla yhtä viehkeänä kuin manaatti. Kaksoisleuka väpättäen lipitän miehen tekemää smoothieta. Johon laittoi mulle sokeria päälle, koska on tottunut siihen, että sokeria käytän about kaikessa. Koska minä jumalauta ihan oikeesti pidän pizzasta, hampurilaisista, karkista, kahvista sokerin kanssa ja karkista ja suklaasta ja pullasta ja leivästä. (Karkista tuli kaksi kertaa, mutta totesin, että se on oikeastaan todellisuutta edustavaa..) Enkä selleristä, porkkanasta, pinaatti-vihersmoothiesta ja kaukaisaasian peltojen aloe verassa kylvetystä goji-marjasta. Laulan korkealta ja kovaa ja todella ohi nuotin Jonne Aaronin Kirosanoja ja rakatan Batmaneita. Viiden tähden nainen kaikin puolin siis.

Nainen, jolle välillä tulee näitä päiviä, kun haluaa käpertyä hetkeksi muutaman kyyneleen säestämänä peiton alle hieman ottamaan happea. Kun tuntee epäonnistumista about joka ikisellä saralla, minkä vaan keksii.

Ja sitten, sitten on ihan vitun hienoa (pardon my french), että vierellä on joku, joka tulee paijaa päästä ja toteaa, että pitää muistaa olla armollinen itselle. Ja kun ulisee sieltä peiton alta, että mä oon ihan huono kaikessa ja määääähhhhh ”liitä tähän vapaavalintainen PMSää enteilevä itsesäälilause” ja toinen toteaa, että olet täydellinen juuri sellaisena kuin olet ja oo vaan rauhassa vähän pahalla päällä, jos tulee parempi mieli. Sen muistaa sitten itsekin, että voi välillä olla vähän armollinen. Ei vain muille, vaan myös itselleen.

Syytän usein sosiaalista mediaa kaikesta ja syytän myös nytkin. On todella todella vaikeaa pitää kiinni todellisuudesta, kun näkökykymme havainnoima maailma syöttää meille vain täydellisyyden kuvaa. Sitä alkaa vaatimaan itseltäänkin. Pitäisi olla täydellinen tyttöystävä, täydellinen sisko, tytär, ystävä, kaveri, työntekijä, työkaveri jnejne. Eihän kukaan nyt jumalauta pysty elämään mitään Instagram-elämää oikeasti. Luulisi, että tällaisessa asemassa bloggaajana minä jos joku tiedän sen, mutta silti se pääsee välillä unohtumaan. Vaikka itsekin välillä julkaisee kuvan, jossa on jokainen perkeleen myslipala aseteltu täydellisesti, samalla tietäen että edellisaamuna söi oikeesti puuroa suoraan kattilasta, niin sitä tietoa ei osaa ulottaa itseään pidemmälle. ”Vaan mä oon tällanen, kaikki muut elää oikeesti niin paljon paremmin” on ajatus, joka hiipii vähän jokaiselle meistä vähän väliä.

Kamelitakki (1 of 8)

Kamelitakki (2 of 8)

Kamelitakki (4 of 8)

Kamelitakki (2 of 2)

Hyvinä päivinä sitä voi olla keskarit pystyssä koko maailmalle ja kiljua vaikka Stadikan tornin katolta, että mä olen kuulkaa täydellinen juuri näin. Toisina päivinä huonosti lakatut varpaankynnet voi laittaa liikkeelle hirveän itsevihan. Niinä päivinä täytyy oikeesti vaan muistaa olla armollinen itselleen. Ei kenenkään elämä ole kaatunut ennenkään tyhjiin valokuvakehyksiin tai kahteen valtoimenaan pyörivään sukkaan. Kukaan ei vielä ole todistetusti huono ihminen vaikka joku safka näyttää lautasella jo kerran syödyltä. Ei kenenkään tarvii olla täydellinen. Itse haluaisin lakata yrittämästä olla sitä. Voisi mieluummin yrittää olla onnellinen.

Ei pitäisi potea syyllisyyttä tai pahaa mieltä tai epäonnistumista, koska ei käynyt salilla viittä kertaa viikossa, pitänyt kotia siistinä, tehnyt täydellistä ja terveellistä ruokaa tai ollut täydellinen joka saralla. Elämän ei tarvii olla marmoripintoja, kalliita aikakauslehtiä, 200 euron tuoksukynttilöitä ja vimpan päälle aseteltuja aterioita. Instagram voi olla sitä. Mutta todellisuus on paljon muuta kuin Instagram.

Jos joku hyvä valokuvaaja olisi ilmestynyt tyhjästä nappaamaan kuvan hetkestä, jolloin yksi sotkutukkainen aamutakkiin hukuttautunut akka kyynelehtii peiton alla miehen lempeästi paijatessa hiljalleen päätä, väittäisin, että kyseinen otos olisi paljon enemmän täynnä tunnetta, aitoutta ja elämää kuin yksikään aseteltu kynttiläkuva Instagramissa.

Mun piti tulla alunperin siis julkaisemaan vaan nää asukuvat viime viikolta, kun olin vielä blondi. Eksyin vähän asiasta. Siinä ne nyt kuitenki nököttää. Ehkä viimeinen kerta kun on uskaltanut pukea sandaalit jalkaan, koska täällä tuntuu jo ainakin vähän talvelta.

Mitäs tykkäätte? 

lips

Kommentit (169)
  1. Tuttu tunne. Oon maannut sohvalla ja katsonut huonoja sarjoja koko päivän. Sitten jossain Teinipomossa teinityttö ei meinaa uskaltaa hypätä benjiä ja alan vollottaa peiton alla. Piti siivota ja tehä koulujuttuja ja maksaa laskuja ja mennä kaverin synttäreille, mutta vollotan teinitytön takia. Niin ja piti esim. pukea mutta menee se aamutakissakin. Välillä on näitä päiviä. Poikaystävä kun tulee lätkäpelistä niin kerjään kyllä pääpaijausta myös. Ehkä huomenna on parempi päivä. Inhimillistä olla välillä ei-niin-täydellinen nainen, puoliso, perheenjäsen ja ystävä. Poikaystäväsi puhuu viisaita sanoja:) parempaa päivää!

    1. 😀 Paraniko iltaa kohden? 🙂

  2. Mun mielestä se nainen jonka tossa kuvailit, kuullostaa aika tylsälle. Sellaselle jollainen mä en haluis olla. Myönnettäköön että mulle tulee näitä samoja fiiliksiä, varsinkin jos eksyn instagramia selailemaan pitemmäksi aikaa! Mä oon sotkuinen, ailahtelevainen, viihdyn kotona pelkästään verkkareissa ja syön mielummin jätskiä ja pizzaa kuin mitään terveellistä ja hukuttaudun peiton alle hyvän sarjan kanssa kuin lähden lenkille :–D Mut tälläsinä me ollaan just hyviä ja mä oon päättänyt sen, että mun ei todellakaan tarvi tavoitella tota täydellisyyttä, olisi se kuinka ylistettyä yhteiskunnassa hah.

    1. Tää teksti kuvaa melkeen täydellisesti mua 😀 ja ihan totta kun ajattelee, niin tuollanen täydellinen nainen täydellisine lapsineen ja koteineen ja ruokineen ymym kuulostaa tylsältä! Kuka jaksais elää sellasen ihmisen kans joka ois oikeesti niin täydellisen tarkka kaikesta mitä tekee. Eli suomeksi siivoaa koko ajan, asettelee tavaroita millilleen oikeisiin kohtiin, jonka päivät on pilalla leivän murusista pöydällä.

      Tottakai mulla, niinku varmaan kaikilla, jotka käyttää instagramia ja muuta somea, tulee niitä omantunnon pistoksia kun oma koti tai oma ulkonäkö ei oo aina tiptop, kun koko some pursuaa täydellisiä kuvia täydellisten ihmisten kodeista. Mutta sitten kun ajattelee syvemmälle, niin kyllä mä olen paljon mielenkiintoisempi ihminen tällaisena kuin oon, mitäkö jos olisin sellainen täydellisyyden tavoittelija.
      Mun mielestä on todellakin ok, jos koti on vähän eletyn näkönen ja itsekin on välillä ei niin laitettu.

      Todellisuudessahan somen eri kanavat valehtelee niin paljo ku vaan ehtii. Some luo ihmisille paineita ja luo ihmisten päähän kuvan millaista elämää kuuluisi elää. Miettikää jos kaikki täällä elis samanlaista elämää täydellisissä kodeissaan, oishan tää elämä tylsää! Sitäpaitsi, kommentissani puhun täydellisistä kodeista ym, mutta jos aivan totta puhutaan, niin ei semmonen koko ajan tiptop siisti koti tms ole mielestäni täydellinen. Täydellinen koti on koti jossa löytyy rakkautta ja eletään oikeaa elämää. Tai täydellisiä ovat naiset jotka ei aina ole niin just laitettuja vaan jotka osaavat nauttia elämästä.

      1. Apua! Siiis tuo reetan kommentin osio missä hän kuvailee itseään, kuvaa myös mua, eikäpostauksen täydellinen nainen

      2. Näinhän se menee 🙂

    2. Niinhän se on, sehän on täysin totta 🙂 Oma pää on usein se pahin arvostelija 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *