BLOGIADDIKTI

 

momzie (3 of 3).jpg

Pahoittelut viikon hiljaisuudesta blogissa. Sille ei ole sen kummempaa syytä, kuin se, että viikkoon kuului monta aikasyöppöä, joten aikaa blogille ei yksinkertaisesti jäänyt.

Miehellä oli työmatka, Dante oli flunssassa, itse olen flunssassa ja mulla oli kiireinen työviikko. Siihen päälle siskoni synttärit ja Halloween-juhlat, jotka pidettiinkin viime tingassa meillä, ja ykskaks kaikki ylimääräinen aika katosi. Niin se vaan menee välillä, että monta asiaa kasaantuu samalle viikolle. Tai no, virheellistä ehkä sanoa, että kasaantuu, sillä itsehän mä niitä aika pitkälti kasaan.

Tässä vaiheessa joku saattaa kysyä “Miten niin aikaa ei jäänyt, täähän on sun työtä, sen pitäisi olla aikaprioriteeteissa ylhäällä?!”

Oon miettinyt tällä viikolla blogia monen monta kertaa. Täytyy yrittää ehtiä kirjoittaa postaus lounaalla / illalla / aamulla ennen töitä. Ei oo onnistunut tuo täytyminen. Oikeastaan sen takia, että se “täytyy” on muuttunut muotoon oikeasti muotoon “olispa kiva”. Mut sit on ollut jotain, mikä on ollut oikeasti “täytyy”-osastoa tai sitten jotain, mikä on ollut vieläkin kivempaa.

Nyt kun mietin näitä menneitä vuosia jälkiviisaana, on todettava, että bloggaaminen ja some on viime vuosina ollut tietynlainen addiktio mulle. Ne on olleet päivittäin elämässä ja on ollut vaikea unohtaa kaikkea omaa yrittäjyyteen ja bloggaamiseen liittyvää. Silloinkin kun olen tehnyt jotakin muuta, olen saattanut ajatella, kuinka olisi sitä ja tätä ja se ja tää juttu vielä tehtävänä. Olen sikäli hyvin onnekkaassa asemassa, että blogini kiinnostaa edelleen todella monia ja saan jatkuvasti erilaisia työtarjouksia ja mahdollisuuksia. Olen siitä hyvin kiitollinen ja on ollut vaikeaa kieltäytyä monista asioista. On halunnut repiä itseään vähän joka suuntaan, koska niissä kaikissa suunnissa on ollut mielenkiintoisia mahdollisuuksia.

Olen kokenut paljon erilaisia velvollisuuksia. Olen kokenut olevani velvollinen tuottamaan päivittäin sisältöä seuraajilleni, ikään kuin kiitoksena ja omana osuutenani siitä, että ihmiset osallistuvat tähän mun blogin menestykseen. Olen kokenut velvollisuudekseni tuottaa mielenkiintoista sisältöä myös kaupallisten postausten ulkopuolelle, sillä moni ei pidä kaupallisista postauksista, vaikka niihin panostaisikin hirveästi ja tekisi ne täydellä sydämellä. Tietynlaisen rytmityksen ylläpito on ollut tärkeää ja sen, että saa tuotettua tasapuolisesti erilaista sisältöä, aina ruokaohjeista mielipidekirjoituksiin. Tää on luonut raamit, joiden sisällä oon yrittänyt liikkua.

Se myös teki blogista sellaisen “pitäis…” -jutun itselleni aina välillä.

Ja tietenkin tietyllä tapaa mukana on aina kulkenut pieni pelko. Mitä jos mä en kiinnostakaan enää ihmisiä kohta? Mitä jos postailen vähemmän, pettyykö mun seuraajat muhun? Katoaako tää blogi ja kuoleeko koko homma kasaan? Mitä taloudellisia seurauksia sillä olisi? Ja vielä olennaisemmin, mitä henkisiä seurauksia sillä olisi? Olen yli vuosikymmenen kirjoittanut näitä juttuja. Vihaajien pohtiessa bloggaajia, ajatellaan usein sitä, mitä taloudellisia seurauksia bloggaajalle olisi blogin häviämisellä. Harvemmin mietitään niitä henkisiä seurauksia. Kun olen jo tottunut siihen, että jokainen päivä mun blogissa käy kymmenkunta tuhatta lukijaa, miltä tuntuisi kun sitä ei olisi? Varmasti se olisi osittain helpotuskin, mutta tuntuisi se hurjan tyhjältäkin. Ja vaikka moni ehkä tykkää kirjoitella ihan vaan omaksi ilokseen, niin mä oon sellainen ihminen, joka elää palautteesta. Oli se tekemäni ruoka tai kirjoittamani postaus, jokainen kommentti tuo mulle sitä onnistumisen tunnetta, että herätin jonkun tunteen kirjoituksellani tai kokkauksellani tai millä tahansa. Pelko on ollut bloggaamisessa mukana siis hyvin paljon konkreettisemmin kuin vaan taloudellisena pelkona. Harva meistä varmaan haluaisi menettää työpaikkaa, jossa viihtyy? Sellaisen menetys olisi kova isku henkiseen palleaan. Mutta bloggaajilla tämä on mielestäni vielä rankempaa, koska se työ on usein yksi kerros omaa elämää, jokainen elämän osa-alue saa jotenkin syvyyttä blogatessa, joten se menetyskin on jotenkin kaikenkattavampi.

Kaiken tän keskellä jossakin vaiheessa bloggaamisesta tuli tapa ja sellainen asia, joka hallitsi usein ajatuksiani ja tekemistäni. Saatoin jättää jotakin tekemättä ja istuin käsittelemässä kuvia. Saatoin jättää kivan sosiaalisen häppeninkin välistä, että voisin suunnitella seuraavan kuukauden postauskalenteria tai tehdä postausta, koska edellisenä päivänä oli jokin odottamaton pakottava meno, enkä ehtinyt tehdä suunnitelmieni mukaan. Siinä missä moni ajattelee, että bloggaaminen on vaan kissanristiäisistä toiseen hyppimistä ja nopeita puolen tunnin kirjoituksia, niin tää on aika paljon enemmän. Ainakin kaupallinen ammattibloggaaminen. Mä elän palautteesta, mutta mä elän myös sellaisesta onnistumisen tunteesta, joka on hyvin mitattavaa. Myytyjen yhteistöiden määrässä, seuraajien määrässä, omasta mielestä onnistuneiden postausten määrässä ja monessa muussa asiassa. Voin ihan rehellisesti sanoa, että jossakin vaiheessa bloggaamisesta tuli addiktio.

 

15x_1_of_2.jpg

Dante muutti kaiken. Hän oli mun Anonyymit Bloggaajat -vieroitusohjelma ja syy miettiä syvemmin tätä “addiktiota” blogiin ja someen. Kuten olette ehkä huomanneet viimeisen vuoden aikana, postaustahti on heikentynyt, Instaan ilmestyy harvemmin kuvia ja storyja ja muutenkin olen vähemmän läsnä. Itse asiassa, mä olen enemmän läsnä. Siinä oikeassa elämässä.

Mä tein nimittäin sen päätöksen Danten myötä, että mä en menetä yhtäkään ihanaa hetkeä, ellei ole pakko. Jokainen kikatus ja jokainen halituokio ja jokainen leikkituokio ja jokainen erikoinen pieni hetki, joka on niin lyhyt ja ohimenevä ja ainutlaatuisen arvokas. Ja kuten päätökseni vähentää kiroilua ja vähentää puhelimen räpläämistä, tämäkin on pitänyt. Olen halunnut muuttua erilaiseksi ihmiseksi lapseni vuoksi.

Addiktiostani on jäljellä oma osansa. Mä esimerkiksi tykkään hirveesti napsia kuvia joka tilanteesta. Ne eivät vaan ikinä eksy sinne IG-Storyyn asti. On siskon synttäri-illallista Tokyo55:ssa ja hauskoja muumio-mokkapaloja Halloween-juhlissa. Mutta mä haluan olla niissä läsnä ja paikalla niin, että en ehdi laittamaan niitä sinne someen. Ja parin päivän päästä ne tuntuu jo turhalta. Eikä tää päde edes pelkästään niihin hetkiin kun olen Danten kanssa. Lontoostakin on varmaan satoja kuvia reissultamme. En ikinä oikein saanut tuotettua sieltä mitään materiaalia someeni, vaikka puolet ajasta Dante oli äitini ja kummimumminsa kanssa. Eihän se somen päivittäminen kovin hankalaa ole. Nappaa kuva ja uppaa se sovellukseen. Ehkä 15 sekunnin panostus. Mut mä en enää oo siinä mindsetissä. En jotenkin saa avattua sitä Instagramia ja lisättyä sitä kuvaa niin usein kuin ennen. Mä en ajattele blogia enää niin paljon kuin ennen. Saattaa mennä vuorokausi, etten avaa sitä ollenkaan. En edes avatakseni kommentteja. Mä elän mun maailmassa mun elämää ja unohdan kaiken muun. 

Ehkä elämä on saanut erilaista syvyyttä menneisiin vuosiin verrattuna. Se on sellaista arkea ja elämää, jota ei saa kauniisiin kuviin tai teksteihin. Se on sellaisia isoja tunteita ja arjen iloa, jota ei pysty välittämään muille. Se on niin vahvaa ja aitoa, ettei se tarvitse ollenkaan validointia ja dialogia. Ja itse asiassa saan nykyään niin paljon juurikin sitä keskustelua, ajattelua, yhdessä tekemistä ja asioiden kokemista perheeltäni, sekä tältä mun rakentamalta, että siltä, johon synnyin, että en kaipaa sitä ulkopuolelta.

Ehkä jotenkin myös ajattelen, että juuri tämä elämänvaiheeni ei ole enää ulkopuolisille niin mielenkiintoista. Mä elän arkea. Enkä osaa jakaa sitä tai edes kuvitella, että kukaan kaipaisi mun arkea. So what, että Dante kaivoi kaapista Starbucksin kestomukin, kiipesi tuolille ja täytti sen vedellä ja totesi “Ka!” (kahvi). Ei se kiinnosta ketään muuta kuin minua ja miestäni ja ehkä meidän äitejä. Se kiinnostaa mua paljon enemmän kuin yhdetkään minipingviinit Etelä-Afrikassa tai kilpparit Malediiveilla. Jälkimmäisistä on kuvat IG:ssa, tästä ei.

Usein olen törmännyt ajatusmaailmaan siitä, että me bloggaajat esitämme jotain “parempaa” ja hienompaa ja ollaan niin olevinaan, vaikka todellisuus on harmaan arkista. Mä voin rehellisesti sanoa, että tietyllä tapaa se jako blogiminään ja minään on olemassa ja selkiytynyt vuosien aikana. Se ei kuitenkaan johdu siitä, että haluaisin antaa teille parannellun kuvan itsestäni tai elämästäni. Mä itse asiassa koen, että kukaan ruutujen toisella puolella ei tiedä ja näe just niitä ihanimpia asioita. Ihan yks hailee jollain nätillä kukka-asetelmalla tai kakulla, kun se viikon paras hetki on kun istutaan koko perhe olkkarin lattialla ja Dante tulee ykskaks ensin halaa ja sit tekemään mahapäristelyn. Kuvassa näkyisi takkutukkainen meikitön nainen verkkareissa ja vatsamakkaroissaan kasvoilla kaikkea muuta kuin kaunis repeämisnauru. Kamera ei pääsisi niin syvälle, että saisi kuvan rakkaudesta ja rauhasta silmissä. Eikä sen tarvitsekaan päästä. Ja koska koko elämää ei voi kameralla kuvata, nää hetket jää ilman ikuistamista. Eikä niiden uudelleenluominen kuvaksi tuntuisi millään lailla järkevältä.

Blogi ja some on edelleen reissuja, kauniita esineitä, kukkia, ruokia ja viinejä. Kaikkea sellaista nättiä, kaunista ja visuaalista. Sellaista, jota varten revitään softboxi tai kaksi työhuoneesta ja mallataan kulmia hetki jos toinen. Blogi ei ole enää päiväkirja, se on inspiraatiosivu. Se ei ole enää virtuaalinen versio oikeasta elämästä, vaan kalenterin mukaan toteutettuja kuvaushetkiä. Koska nekin ovat sitä mun elämää. Mä rakastan kukka-asetelmia, merkkilaukkuja, kakkuja ja matkoja. Ne ovat minua. Ne ovat pieni puoli, mutta minua kuitenkin.

Mä olen kasvanut ulos siitä päiväkirjamaisesta bloggaamisesta. Haluan antaa itsestäni mahdollisimman paljon teksteilläni ja kuvillanikin, mutta mun elämässä on liian paljon sisältöä, jonka paikka ei ole blogissani. Mielekäs työni, ihana perheeni, ystäväni ja kaikki arkiset hetket. Pieniä paloja siitä kaikesta voin raottaa, mutta ahneesti haluan pitää lopun itselläni. Ei siksi, etten kehtaisi jakaa sitä, vaan koska en osaa enkä halua sekoittaa näitä kahta toisiinsa.

On ollut ihanaa viettää kokonainen päivä perheeni kanssa pelaten lautapelejä ja miettimättä, että pitäisi tehdä töitä ja blogata. On ollut ihanaa kun mieheni on sanonut, että oon jotenkin rennompi ja rentoutuneempi nykyisin, että en enää stressaa työasioita samalla tavalla. Rakastan blogin kirjoittamista, eikä tämä tarkoita sitä, että blogini olisi jotenkin loppumassa. Ei suinkaan! Mulla on paljon ideoita ja hyviä juttuja, joiden toteuttamista intoilen. Mutta se tarkoittaa, että aina välillä tulee tällaisia katoamisia, kun se todellinen elämä flunssineen ja synttäreineen vie mukanaan. Kun reissussa olen oikeasti lomalla ja kun torstai-iltana valitsen popparit ja leffan blogin yli. Kun menen lentopallopeliin vaikka en olisi postannut pariin päivään ja kun pörrään temppukerhossa sen sijaan, että käsittelisin kuvia.

Mä etsin koko aika tasapainoa. Mä rakastan blogia ja sen mukanaan tuomaa vuorovaikutusta ja on ihanaa sukeltaa siihen esteettiseen ja erilaiseen maailmaan, mutta se ei enää vedä mua pelonsekaisella addiktiolla puoleensa. Se on enemmänkin sellainen lisä kuin vaikkapa urheiluharrastus ihmisen elämässä. Kiva harrastaa, tehdä ja nauttia siitä intohimon kohteesta, mutta ei ahdista, jos treenit jää väliin, tai flunssa estää viikon verran liikkumista.

Ehkä tässä on nyt tultu tietyn kiertokulun päähän ja alkuun, sinne alkuperäisille juurille vuoteen 2008, kun bloggaamiseni alkoi. Palattu siihen, että tämä on taas enemmän harrastus kuin työ. Kun kaikki turhat apinat on heitetty pois selästä ja blogin ohjausnäkymän avaa vain silloin, kun se oikeesti tuntuu hyvältä ja mielenkiintoiselta. Se ei suinkaan tarkoita sitä, että blogi päivittyy jatkossa vaan sitten kun kaiken maailman tekemiset ja jopa jotkut pitsinnypläykset on ensin saatu alta. Ei suinkaan! Tää on edelleen mun vapaa-ajan aktiviteettien TOP5:ssa! Mut kun elämän keskiössä on kokopäivätyö, kotihoidossa oleva aktiivinen ja hauska taapero, parisuhde, perhe ja lentopalloharrastus, niin jos mua ei näy tai kuulu pariin päivään, se ei tarkoita sitä, ettenkö haluaisi kirjoittaa. Kyllä mä jatkossakin pyrin tekemään 3-4 postausta viikkoon, jos inspiraatio ja aika riittää 🙂 Ja se riittää niille, joille se riittää. Muulla ei olekaan niin väliä.

Kommentit (13)
  1. Kiva ja rehellinen postaus, ymmärrän hyvin ponttisi. 🙂
    Näin lukijan näkökulmasta, kyllä jätän blogien seuraamisen jos postauksia tulee vain harvakseltaan. Ja mun mielestä perus kuulumispostaukset ovat kaikista mukavampia! Mutta ehkä siitäkin syystä että olen hetkittäin itsekin vain kotona pieruverkkareissa hengaava kotiäiti… 😀

    1. Niin, ymmärrän sen 🙂 mulla tarkoituksena toki jatkaa postaamista edes joka toinen päivå, mut välillä tulee sit tällasii viikkoja 🙂 

  2. Ymmärrän sua täysin. Itse en ole mikään bloggaaja, mutta ihan viime vuoden aikana olen jotenkin saanut tarpeekseni oman elämän esittelystä somessa. Tuntuu paljon paremmalta, kun on päässyt eroon siitä ns.pakosta kertoa jokainen tekeminen someen. Minulla on 3v tyttö ja kyllä muutos on minullakin hänen ansiotaan. Haluan perheellemme yksityisyyttä. Haluan elää nämä hetket. Kolme vuotta on mennyt tosi nopeasti.
    Onhan se harmi silti, jos blogit näin pinnallistuvat, mutta se todellakin on ymmärrettävää. Jollain tavalla tuntuu jopa väärältä lukea jonkun bloggaajan arjesta liian yksityiskohtaisesti ja nähdä reaaliaikaisesti jokainen lapsen oppima taito. En tämän tarkemmin osaa selittää, mutta ymmärtänet

    1. Mua itse asiassa kiinnostaa ihan hirveästi somen kehitys. Musta tuntuu, että tässä on havaittavissa kaksi mielenkiintoista polkua. Nyt tuntuu menestyvän monet sellaiset vaikuttajat, jotka kertovat ihan hirveästi, ehkä jopa liikaakin, itsestään ja koko elämä on julkista. Vähän sellainen Keeping up with Kardashians meininki, jossa joka asia on julkista. Samaan aikaan enemmän ja enemmän on sun ja mun kaltaista ajatusta, jossa sitä suljetaan koko ajan, sitä julkista osaa. Mielenkiintoista nähdä, mitä tapahtuu kymmenen vuoden päästä 🙂 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *