Change the way you speak and you will change the way you feel

Toi kuva sai pohtimaan aika paljon. Sitä, kuinka usein pyytelee anteeksi miettimättä sen kummemmin asiaa. ”Sori kun mulla kesti!” on myöhästelijän vakkari. ”Kiitos kun odotit” jää aika usein sanomatta. Puolisolle kotona, kaverille kahvilassa jne. Ehkä jossain tärkeässä jutussa kiittää, esim. hammaslääkäriä, joka odotti vaikka olit myöhässä. Mutta niin, mitä väliä? On sillä. Kiitos kun odotit ei pelkästään ole positiivinen, vaan se on myös kiitollisuutta siihen toiseen ihmiseen ja hänen toimintaan ulottava. Se sisältää myös oletuksen siitä, että olisi ollut ihan hyväksyttävää, vaikket olisi odottanut, koska käyttäydyin sopimattomasti, mutta odotit silti, joten kiitos siitä. Oon ite sitä mieltä, että molempi parempi. Olisi musta outoa kävellä vaikka ripsihuoltoon 10 min myöhässä ja todeta, että ”kiitos kun odotit” unohtaen oman vastuun. Kokonaisuus ”Anteeksi, että olen myöhässä, kiitos kun sain vielä tulla!” on ihan erilainen ajatus. Vastuunkanto omasta valinnasta eli myöhästymisestä (se on aina tavallaan oma valinta, vaikka tielle osuisi dinosaurus) ja kiittäminen sen toisen ihmisen toiminnasta. Merkitys voi olla aina sama, mutta merkitystä ei kukaan kuule, joten on parempi sanoa oikeat sanat ääneen.

Tää on herättänyt meillä kotona paljon keskustelua sanoista ja ylipäätään kommunikaatiosta. Kun pohdittiin miehen kanssa yhtä tilaisuutta ja meidän pääsyä siihen lapsen ollessa vähän kipeä, mies totesi ”En mä nyt tietenkään mene ja jätä sua kipeän lapsen kanssa”. Olisi kuulostanut muuten tosi erilaiselta, jos mies olisi sanonut, että ”Mä en haluaisi mennä ilman sua, koska ennen kaikkea odotin sinne menemistä sun kanssa”. Hän ajatteli molempia, mutta hän turvautui tuohon velvollisuudentunteeseen. Mulle olis ollut huomattavasti merkittävämpi se hänen positiivinen ajatus, eli halu viettää aikaa kanssani ja se, ettei edes haluaisi mennä ilman. Näitä tapahtuu ihan päivittäin.

Meen käymään jossain ja syystä X asia viivähtää ja tuun kotiin ja heti ensimmäisenä ”anteeks ku mulla”, vaikka olisi ihan validi pointti olla jossain ja mies laittaisi sillä aikaa lapset yksin unten maille. Se on itse asiassa asia, mitä mun ei tarttisi pyytää anteeksi. Kaksi tasapuolista vanhempaa, molemmat osaa hoitaa lapset. ”Kiitos kun hoidit lapset unille ajoissa, mulla vähän kesti työasiat tänään” kiittää ja huomioi sitä miestä ilman turhaan syyllisyyden tuomista tähän yhtälöön. Ja sama pätee toisinkin päin, kun mies pahoittelee vaikkapa uutta työmatkaa sen sijaan, että kiittää joustamisesta omien aikataulujen suhteen. Itse asiassa, lapsiperheessä aika usein on syyllisyyttä ja anteeksipyytelyä. Useimmiten ei tarttis. Kiitollisuus, arvostus ja yhteishenki arjen hallinnassa välittyy positiivisenkin kautta.

Voi pahoitella sitä, että aamupalalautaset jäi kiireessä pöydälle, mutta voi myös kiittää siitä, että toinen siivosi ne. Pätee joka asiaan.

Oon miettinyt välillä tätä omaa ulosantia kotona. ”Anteeksi kun jouduit hoitaa lapsia yksin, mulla oli yllättävän pitkä päivä!”. Hold on… Onko ne mun lapsia ja mies lastenhoitaja vai olemmeko molemmat heidän vanhempia ja yhtä lailla oletusarvoisesti hoidamme heitä? Molemmat halusimme lapsia, joten eiköhän se hoito mee 50-50. Miksi siis pyytää anteeksi? Jopa ehkä kiittäminen on turhaa tilanteessa, jossa sama asia menee toisinkin päin. Ei mun mies tuu töistä kotiin ja kiitä, että hoidin lapsia sen koko työpäivän ajan, miksi ihmeessä minä pahoittelen asiaa? Ylipäätään jostain syystä meidänkin arkipuheeseen on välillä hiipinyt sanat ”joutua”, ”pitää” ja muut vähän sellaiset pakotetun negatiiviset asiat. Joo, välillä on kiire ja raskasta ja mitä ikinä, mutta totuus on, että lasteni kanssa vietetty aika on maailman parasta aikaa ja on mun etuoikeus saada olla lasten kanssa. Ja sama pätee mieheen. Taannoin tätä asiaa pohdittiin ja kotitöiden jakautumisesta lähtenyt keskustelu sisälsi miehen puolelta ajatuksen siitä, että hän teki minulle (ja meille) palveluksen ollessaan kotona 6kk. Kyllä hän nautti siitä ja halusi itse niin tehdä, mutta siinä asenteessa oli vähän sellainen ajatus, että nyt on hänen vuoronsa olla töissä kun hän oli kotona puoli vuotta. Korjasin heti häntä. Oli hänen etuoikeutensa voida olla kotona lastensa kanssa minun tehdessä töitä kotona. Etuoikeus, jota moni mies ei saa tai pysty pitämään. On mun etuoikeus olla kotona lasteni kanssa pitkään ja vaikka ajoittain tuntuu, ettei kädet ja aika riitä hoitamaan lapsi ja koti ja kaikki, on mun etuoikeus pystyä jatkamaan töitä hoitovapaalta ja samalla olla mahdollisimman paljon lapseni kanssa kotioloissa.

Miksi tällä on merkitystä? Sillä on. Se sanallistaminen, mitä käytämme, vaikuttaa asenteisiimme. Jos joku kysyy ”haluaisitko tehdä tänään ruokaa?” tai ”sun täytyy tehdä ruokaa”, todennäköisesti suhtautumisemme asiaan olisi erilainen. Sama pätee vähän kaikkeen. Aina välillä kun puhutaan jostain miehen kanssa, itsekin pysähdyn miettimään, kuinka naurettavalta se kuulostaisi vaikkapa jonkun eri elämäntilanteessa olevan korviin. Vai että ihan jouduin pitämään nukkuvaa vauvaa sylissä kun ei meinannut muuten saada nukuttua? No onpas hirveää. Ja ihan nyt piti taas tehdä monimutkainen herkullinen kallis illallinen. Meidän jokaikinen päivä on helkkari soikoot etuoikeutta etuoikeuden perään ja me puhutaan niistä asioista velvollisuuksina ja ikään kuin rangaistuksina. Ehkä siksi mä ärsyynnyn herkästi monesta yhteiskunnallisesta keskustelusta, kuten vaikka vanhempainvapaiden tasajaosta keskustellessa. Usein niissä keskusteluissa oikeasti rikkaudet ja hienoudet saadaan kuulostamaan velvoitteilta, jotka on epämiellyttäviä. Esim. tässä vanhempainvapaa-esimerkissä kun painopiste on siinä, että märehditään kuinka vähän miehet osallistuu, ei ajatella, että maailmanlaajuisesti ajatellen, meillä on ylipäätään aivan mieletön järjestelmä ja miehet osallistuvat tosi paljon ja yhteiskunnallisestikin meillä on jo nyt hienoa ajattelua asian suhteen. Olemme etuoikeutettuja jo nyt. Se ei silti tarkoita, ettemmekö voisi haluta vielä parempaa. Mutta sitten päästään usein siihen, että ”naiset joutuvat”- sana-asetteluun, kun sen pitäisi olla ”saavat”. Lasten kanssa kotona pitkä oleminen ei ole rangaistus tai taakka, se on ilo. Tämäkin keskustelu tuntuu usein negatiivisen syyttelevältä miehiä kohtaan sen sijaan, että sitä purettaisiin ajatuksesta ”miten me voisimme ylettää tämän oikeuden mahdollisimman hyvin myös miehille”. Kuulin vähän aikaa sitten lauseen ”kyllä tämä pakottaisi sitten miehetkin enemmän kotiin” ja teki mieli lyödä päätä seinään.

Kuinka moni on riidellessä kohdannut tilanteen, jossa toinen osapuoli meuhkaa asiasta X ja toinen osapuoli sanoo jotain yhtä kivaa kuin ”Ei tästä tarvii huutaa/tehdä isoa numeroa/olla noin tohkeissaan” tms.? Tullut vähättelevä olo koko tilannetta kohtaan, vaikka itselle se on ollut tärkeä asia? Mä ainakin tunnistan tässä monet meidän suhteen alkuvaiheen riidat. Mies tarkoitti: ”Ei tästä tarvii riidellä, keksitään varmasti joku molempia miellyttävä kompromissi ihan rauhassakin.” Mies sanoi: ”Ei tästä hei tarvii riidellä”. Mä kuulin: ”Tämä ei ole asia, joka on riidan arvoinen minulle”. Ai että. Ihan muutaman kerran eskaloitui.

Entä ”Sä teet aina niin ja näin ja mä tunnen näin ja noin!”? Tunnistaako joku ittensä? Entä jos se olisi muodossa ”En tiedä tarkoitatko tuota asiaa näin, mutta kun teet niin, mulle tulee paha mieli syystä X ja mua ärsyttää se ja tämä ja mulle tulee sellainen olo, että sä ajattelet näin. Mitä sä tarkoitit kun teit/sanoit näin?”.

Entä ”mutkusä?”Ai saatana, mä vihaan mutkusää. ”Mua ärsyttää se ja tämä asia nyt ja harmittaa, että teit noin.” ”No mut kyl muaki ärsyttää se, ku sä teit niin ja näin”.
Merkitys oikeasti: Mä oon tässä huono, mut sä oot tossa toisessa asiassa huono, eli ollaan molemmat jossain huonoja ja molemmat voitais tehdä muutoksia näissä asioissa.
Kuulostaa korvaan: Sen sijaan, että mä myöntäisin olevani tässä jotenkin huonompi, mä keksin jonkin toisen asian, mihin suunnata huomio, enkä kanna vastuuta siitä, mistä mulle just avaudut.

Ai jumalauta. Mun on tehnyt välillä mieli laittaa meidän kotiin ”Mutkusä-Jar”, minne laitetaan kymppi joka kerta ku sitä käytetään 😀 Oisin varmaan iteki jo rahoittanut jonku ulkomaanmatkan meille. Ja mies myös. Entä jos sillä hetkellä kun vaimo narisee siitä, että vaatekaapin ovet on TAAS saakeli auki, mies ei muistuttaisi siitä, että vaimo on TAAS laittanut pahviroskan roska-astian päälle, eikä astian sisälle? Ne kun ei liity toisiinsa. Mitä jos siinä hetkessä vaan toteaisi ”Anteeksi, mä taas unohdin” ja kävisi korjaamassa asian? Ja käsiteltäis se toinen asia kun se on akuutisti ajankohtainen.

Ja sitten se toinen mutta. ”Hei sä unohdit sen ja tän”. ”Ainiin, mun piti tehdä, mut sitten kävi niin ja näin” tai joku selitys. Siis ihan validi selitys miksi jokin asia on jäänyt tekemättä tai hoitamatta. Maailmaan mahtuu tuhat selitystä joka asiassa ja se on ihan selvää. Myös se keskustelun vastapari osaa ymmärtää maailman realiteetit ja sen, että jokin todennäköisesti hämäsi hetkeksi ja jokin unohtui. Mut ei sitä tarvii selittää! ”Hei taas oli aamiaiskamat pöydässä”. ”Joo, sori meillä tuli kiire lähtemään ja ne jäi siihen ku piti viedä ja mennä töihin jnejne.” En tiedä onko tää vaan mun juttu, mutta aina kun joku alkaa selittelemään tai selittämään asiaa, mua alkaa ärsyttää. Se tuntuu siltä, selitetään virhettä pois, ikään kuin sitä ei olisi tapahtunut lainkaan, koska sille oli pätevä selitys. Yhtä pätevä olisi väittämä siitä, että olisi pitänyt alkaa valmistautumaan nopeammin tai tehdä se tehokkaammin, niin ei olisi sattunut tota. Tai koska niiden astioiden vieminen nyt on sen 15 sekunnin juttu, niin sillä ei oo väliä kuinka myöhässä ootte, koska se 15 sek ei sitä mihkään suuntaan muuta.  ”Anteeksi mä unohdin ne siihen, my bad, siivoan ne samantien” tai ”Anteeksi mä tyrin aamun aikataulut, kiitos, että hoidit.” That’s it. Kaikki tekee virheitä ja kämmää ja unohtelee, ja se ei ole iso juttu. Samalla kuitenkin tehdään tosi paljon oikein jatkuvasti. Kukaan ei oo kiittelemässä.

Mies tulee melko usein käymään mun toimiston ovella kysymässä haluaisinko jotain. Pyydän useimmiten kahvin. Mies lähtee tekemään. Harhautuu matkalla siivoamaan tai hoitamaan lasta tai jotain muuta. En saa kahvia. Mäkätän. Mies pyytää anteeksi ja menee tekemään kahvin. Kiitän vähän happamana siitä, että odotin tunnin. Kuinka monta kertaa oon sanonut ”Hei kiitos kun tarjosit!” kun hän on tullut ovelle? Jaa. Oletanko mä, että hän passaa mua? No en, ei kuulu velvollisuuksiin. Miksi sitten kohtelen itsestäänselvyytenä? Ihan samalla tapaa kuin se, että mies kohtelee itsestäänselvyytenä sitä, kuinka paljon hoidan yhteisten lasten asioita ja vastaa ”ei se mitään”, jos mun työpäivä venyy ja pyytelen sitä anteeksi. Tää tapahtuu meillä tosi lonkalta.

Nyt ollaan mietitty näitä paljon yhdessä ja sanottu asioita ääneen. On molempien etuoikeus, että lapsemme voivat olla pitkään vanhemman kanssa kotona. On molempien etuoikeus, että voidaan koko aika jatkaa oman uramme kehittämistä ja välillä se osuu yhteiseen aikaan, mutta se ei ole pahoittelun paikka. Ennemminkin kiitoksen. Ja on molempien mahdollisuus puhua toisillemme niitä asioita, mitä tarkoitamme, jos vain keskitymme siihen. Usein nimittäin tilanne lapsiperheessä ei vaadi anteeksipyyntöä, vaan arjen kiitosta. ”Kiitos, että hoidit lapsen yösyötöt yöllä” (riippumatta siitä kenen vuoro olisi ollut), ”Kiitos, että pakkasit päikkyrepun valmiiksi kun unohdin”.

Ja sitten se ehkä kaikista arkisin. ”Anteeksi olin ihan paskapää. (ilman selityksiä väsymyksestä ja mistälie) Kiitos, että jaksat silti.” Tai ehkä sivistyneemmissä parisuhteissa ”Anteeksi, että olin ajattelematon. Kiitos, että jaksat mun huonojakin piirteitä.”

Oon pohtinut viime aikoina paljon sitä, miten paljon omaa asennetta saa muutettua jo silläkin, miten asioista puhuu. Ja silloin koko asia muuttuu omassakin mielessä.Parisuhteessa, ja muissakin ihmissuhteissa pienistä asioista kiittäminen jää usein tekemättä ja suhde on helposti anteeksipyytelyä enemmän kuin kiitosta. Juuri ihana ystävä taannoin sanoi ”hei ei sun tarvii pyytää anteeksi”, kun pahoittelin meidän kanssa lounastamisen sirkusta ja viestien vastaamisen venymistä. Jotenkin se oli kovin ihanasti tehty. Ihan vaan sellainen helpotus ja tajusin, että anteeksipyynnön sijaan halusin kiittää. Se on vaan jostain syystä paljon vaikeampaa aina välillä.

Kommentit (4)
  1. Inspiroitunut
    5.9.2020, 14:30

    Aivan fantastinen postaus taas Anna!!!!!! Kiitos siitä 🙂

  2. Hyvä idea tuo, että myöhästyessään ei pelkästään pyydä anteeksi, vaan myös kiittää odottelusta. Ja hyvää pohdintaa ylipäätään turhan anteeksipyytelyn vähentämisestä.

    Sitten onkin kokonaan toinen asia, mitkä asiat kukin kokee itselleen tärkeämmiksi. Hyvä esimerkkisi siitä, että mies ei mennyt tilaisuuteen yksin koska ei halunnut jättää sinua yksin sairaan lapsen kanssa olisi itselleni nimenomaan sydäntälämmittävä syy. Itse en oikein koskaan ole lämmennyt näille selityksille, että jonnekin ei haluta mennä yksin vaan nimenomaan minun kanssani. Minä otan tuollaisista nimenomaan paineita, että no nyt se ei voinut mennä, kun minä en pääse, koska olen meidän yhteisen lapsen kanssa kotona. Näin me ihmiset ollaan erilaisia.

    Mitä tulee lasten kanssa kotona oloon, niin nimenomaan miehille asiaa tulisi markkinoida etuoikeutena, ja mahdollisuutena. Naisten osalta se ei poista ongelmaa, jonka lastenhoito aiheuttaa urakehitykseen ja sitä myöden ihan eläkkeeseenkin. Kaikki eivät voi olla yrittäjiä, aika monet naiset on ihan tavallisissa suht matalapalkkaisissa ammateissa, joista saa ihan tosi pientä eläkettä aikanaan. Tietysti olisi reilua että pariskunnat yhdessä suunnittelisivat miten pienentynyt ansiokehitys ja eläke kompensoidaan sille, joka on kauemmin kotona, esim vapaaehtoisella eläkevakuutuksella tms.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *