Crazy. Stupid. Love

Mungolife

Mun ensikosketus rakkauteen on varhainen muisto elokuvasta, jonka katsoin mummini kanssa. En edes muista minkä ikäinen olin; tosi nuori, ja elokuva vaikutti muhun kaikesta päätellen aika vahvasti kun vieläkin muistan sen, vaikka katsomisesta on iäisyys. Varmasti yli 15 vuotta, jollei 20 vuotta, myöhemmin yhä muistan siitä pieniä pätkiä ja muistan näyttelijät ja tarinan. Elokuvan nimi oli jotakin sellaista kuin "taivaallinen rakkaus" ja se oli todella kaunis tarina. Ajattelin jo silloin niin. Nuorena, rakkaudesta mitään tietämättömänä. Se oli kaunis tarina. Vaikka se oli kamalan surullinen. Se taivaallinen rakkaus oli raakaa, rankkaa ja kuluttavaa. Elokuvan tyttö oli suuremman osan ajasta onneton kuin onnellinen. Hänen rakkautensa oli hänen suurin kipunsa ja hänen onnensa oli niin haavoittuvaista.

Myöhemmistä lempielokuvistani löytyy samanlainen tarina. From Hellin nähtyäni 13-vuotiaana nousi se lempielokuvakseni. Rakkaus, jolla ei ole tulevaisuutta ja kuoleminen rakkautensa tähden oli minusta romanttisinta mitä koskaan olin nähnyt. Rautanaamio oli myös nuoruuden suosikkielokuviani. Katsoin sen tässä vähän aikaa sitten uudestaan siskojeni kanssa, näyttääkseni sen heille. D'Artagnanin ja Ranskan kuningattaren rakkaus oli minusta myös aina kaunista, suurempaa ja upeampaa kuin mikään muu. En vieläkään ole keksinyt, mikä siinä on kuitenkaan kaunista. D'Artagnan elää vuosia, vuosikymmeniä, rakastaen vain yhtä naista, mutta hän ei voi koskaan olla tämän kanssa ja hän kuolee juuri ennen kuin tämä rakkaus saisi olla muutakin kuin joka ilta katedraaliin jätetty ruusu. Tuohan on vain ja ainoastaan surullista. Mutta että kaunista?

En ole muuttunut yhtään. Nyt lähes 26-vuotiaana näen rakkauden vieläkin samanlaisena kuin pienenä tyttönä. Päivästä toiseen ja tunnista toiseen muuttuu omakin mielipiteeni siitä, olenko minä jotenkin naiivi, kun en ole oppinut vieläkään paremmin vai onko tapani rakastaa sittenkin ainoa oikea. Olen seurannut vierestä montaa rakkaustarinaa, kokenut omiakin. Ystävieni ja tuttujeni parisuhteita todistaessa olen usein ajatellut, että "eihän tuossa ole järkeä". Kaksi ihmistä ovat yhdessä tottumuksesta, sopivuudesta, helppoudesta tai koska silloin ei tarvitse olla yksin. He kutsuvat rakkaudeksi ystävyyttä, kumppanuutta ja pysyvyyttä. Harvassa on ne suhteet, joissa minä olen nähnyt rakkautta. Sellaista Romeo ja Julia -rakkautta. Kuluttavaa, kiduttavaa, pelottavaa rakkautta.

Törmäsin tuossa Charles Bukowskin yhteen lainaukseen vähän aikaa sitten. "Find what you love, and let it kill you". Se jysähti tajuntaani kuin mora. Hoin sitä koko ajan. Se on mielestäni nerokkaampi lause todellisuudesta kuin yksikään Newtonin teoria. Löydä mitä rakastat.. Ja anna sen tappaa sinut. Lainaus on pidemmästä pätkästä, joka on joka sanalta niin vaikuttava, että luettuani sen varmaan jo satoja kertoja, se edelleen saa kyyneleet silmiini.

Tuo lainaus on kuitenkin saanut minut ajattelemaan viime aikoina enemmän rakkautta, rakastumista ja sitä mitä se minulle merkitsee. Olen pari viime vuotta paininut paljon sen kanssa, mitä elämältäni haluan. Haluaisin sanoa, että olen onnellinen enkä muuttaisi mitään. Mutta kyllä minä muuttaisin. Minä muuttaisin sen, että olisin rakastunut. Minä haluan rakastua. Pitkästä aikaa itse asiassa. Tässä vuosien aikana olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, etten mä osaa rakastua oikein. Mun ajatukset rakkaudesta on samaa osastoa kuin pikkutyttönä Taivaallista rakkautta katsoessani. Ne ovat kuin rakkausballadin lyriikat tai surullisimman rakkausrunon virkkeet.

Mä osaan puhua sujuvasti kolmea kieltä, oon hyvä matikassa ja ruoanvalmistuskin luonnistuu. Osaan kirjoittaa ja puhua, kuunnella ja kertoa. Mutta en osaa rakkautta. Koska en ole oikein koskaan osannut ymmärtää rakkautta ilman kipua.

Elämässäni on ollut oma osuutensa kauniita ja ihania miehiä, hienoja suhteita ja unohtumattomia hetkiä. Rakastumiseni vaan eivät ole johtaneet mihinkään pitkäaikaiseen, mihinkään vakavaan. Minä en halua tyytyä suhteeseen, joka on "convenient". Sopiva, mukava ja sillai pikkukiva. Mä haluan sen crazy stupid loven. Crazy. Stupid. Love. Sanat, joita oon lähimille ystävilleni hokenut jo hetken jos toisen. Mä haluan sellaisen crazy stupid loven. Sellaisen ihastumisen, jonka aikana laihtuu kiloja, kun ei saa syötyä haaveilultaan. Ei muista, että on nälkä, koska on vaan niin järkyttävän ihastunut. Sellaisen ihastumisen, jossa kolmen tunnin yöunet ovat liian pitkät, ellei näe unia siitä ihastumisen kohteesta. Sellaisen ihastumisen, jossa tuntee, että jokainen rakkauslaulu on kuin meidän tarinamme. Sellaisen ihastumisen, joka on rakastumista. Perhoset vatsanpohjassa ja sumukerros ajatuksissa.

Olen ihastunut noin. Rakastunutkin. Olen niissä hetkissä eläessäni aina ajatellut, että siinä on tarkoitus sanalle "onni". Siinä pohjattomassa kaiken tyhjentävässä tunteessa, kun toisen ihmisen olemassaolo on riittävä perustelu sille, miksi tämä maailma on ylipäätään olemassa. Niinä hetkinä, kun olen kokenut toisen ihmisen tuntevan samoin, olen ollut voittamaton. Olisin voinut mennä läpi harmaan kiven sytytettynä tuleen ja kahlittuna ketjuin. Niinä hetkinä, kun olen kokenut, että tunne onkin yksipuolista, olen ymmärtänyt, kuinka hauras on onnemme ja kuinka haavoittuvainen on sydämemme. Olen tiennyt koko sen ajan, että rakastumiseni ei tule johtamaan pitkäaikaiseen onneen toisen ihmisen kanssa. Olen tiennyt koko ajan, että jokainen onnellisena vetämäni hengähdys tulee takaisin kolminkertaisena viiltävällä tuskalla väritettynä. Ja vain ja ainoastaan tämän takia koen, että olen ollut niinä hetkinä rakastunut.

Viime aikoina vasta olen ymmärtänyt, että minun näkemykseni rakkaudesta on sangen kivulias. En minä näe rakkautta vuosien ystävyysuhteessa, joka muuttuu parisuhteeksi. Enkä minä näe rakkautta suhteessa, joka alkaa "se on ihan kiva" -pohjalta ja kehittyy vuosikymmeniä kestäväksi kumppanuudeksi. Minä en näe rakkautta sopivuudessa tai mutkattomuudessa. Nämä suhteet saattaisivat olla elämäni onnellisimpia, jos antaisin niille mahdollisuuden. Varmasti rakastaisinkin tällaisissa suhteissa. Oppisin rakastamaan. (Termi, joka on minusta täysin absurdi, koska rakastuminen vaan iskee salaman lailla. Ei sitä opetella kirjoista tai kokeilemalla.) Mutten olisi koskaan rakastunut. Koska minä koen rakkauden kipuna, ja jos se ei satu, se ei ole rakkautta. Minulle ehdottomin rakkauden olemus on nähtävästi sen mahdottomuudessa. Mikään rakkaus ei tunnu yhtä vahvalta kuin sellainen, joka ei toteutunut. Olisinko rakastanut ikuisesti sitä edellistä miestä, johon ihastuin? En tiedä. Voi olla. Tuskin. Mahdollisesti. Todennäköisesti. Kun tiemme ovat lähteneet eri suuntiin, eikä suhteemme saanut tilaa hengittää ja kehittyä, sai se minut vakuuttuneeksi siitä, että kyseessä oli elämäni rakkaus. Vasta mahdottomuus ja menetys sai minut näkemään hänet omana D'Artagnaninani. Koska minun mielessäni rakkautta ei ole ilman kipua, ja vain todella kivulias on oikeaa rakkautta.

Olen melko varma, että olen päästäni sekaisin.

Kun löysin tuon Bukowskin runon, ymmärsin, etten ole hulluuteni kanssa yksin. Bukowski ei ehkä ollut oikeassa. Minäkin saatan olla väärässä. Voi olla, että onni piilee pienissä onnen hetkissä, jotka voi jakaa sopivan ja mutkattoman kumppanin kanssa. Onni voi olla sitä, että tulee kotiin mukavan ja hyvän ihmisen luokse, antaa hänelle suudelman ja kysyy miten päivä meni. Onni voi olla ihminen, joka on ihan kiva. Joka antaa sinulle kaikkensa ja joka tekee elämäsi polusta helpon kulkea. Rakkautta voi olla se, että saa elämältä kaiken haluamansa ja samalla oppii rakastamaan sitä ihmistä, joka sen on mahdollistanut. Onni voi olla sitä, että oppii rakastamaan. Että perustaa sen rakkauden yhteisiin kokemuksiin ja yhteisiin pieniin arjen voittoihin. Onnen ei ehkä tarvitse olla rintalastan alla asuva tiikerinpentu, joka raapii ja repii verille sydämen uudestaan ja uudestaan. Onnen ei ehkä tarvitse olla rakkautta, joka satuttaa. Onnen ei ehkä tarvitse olla rakkautta, joka on niin syvää, että se on pohjatonta. Eikä rakkauden ehkä tarvitse olla koskaan onnetonta, voidakseen olla oikeaa rakkautta.

Minun rakkauteni pitää kuitenkin olla sellaista. Sen pitää olla crazy stupid lovea. Sen pitää olla raastavaa ja kaikenvievää. Minun pitää saada rakastua palavasti heti. Tuntea ensitapaamisesta, että ei ole tulevaisuutta, jossa kyseinen ihminen ei ole osa elämääni. Ja minun pitää saada myös mennä läpi sen harmaan kiven ja itkeä ja huutaa menetystä. Koska vain niin minä näen rakkauden.

Haluan muistaa tämän aina. Silloinkin kun tuntuu, että rakkaus on vain ilkikurinen cupido, joka singauttelee nuoliaan mahdollisimman ikäviin yhdistelmiin. Silloin kun epäilen järkeäni tässä asiassa ja alan harkitsemaan järkevää rakkautta ja sille mahdollisuuden antamista. Olen kuullut kerran sanonnan, jonka mukaan viisas nainen rakastaa aivoillaan, tyhmä sydämellään. Ehkä minä olen sitten tyhmä. Sanan "ehkä" voisi pyyhkiä edellisestä lauseesta, sillä sitähän minä olen. Täysin tyhmä. Välillä haluaisin olla viisas. Ymmärtää rakkaus lämpönä ja ystävyytenä, kumppanuutena ja sopivuutena. Vielä en ole koskaan löytänyt itsestäni tuota viisautta. Silloinkin kun olen tuntenut tukehtuvani siihen henkeäsalpaavaan kipuun, jonka rakastuminen on aiheuttanut, olen pitänyt kiinni näkemyksestäni. Siitä, että kaikki se tuska on välttämätöntä. Rakkaus ei ole minulle minkään arvoista, ellei sen saavuttamiseksi ole tarvinnut vuotaa sydänverta.

Ehkä olen kuitenkin oppinut jotain. Aikuistunut ja myös näkemykseni rakkaudesta on hieman muotoutunut. Ehkä se mun crazy stupid love, se oikea rakkauteni, ei vaadikaan kyyneliä ja mahdottoman ylittämistä. Ehkä sen mahdottoman ylittää sitten yhdessä, elämän myrskyjen paiskoessa tiellemme esteitä. Ehkä sen mahdottoman ei pidä olla heti alussa. Ehkä se mun suuri rakkaus joskus syttyy niin, että se vaan roihahtaa liekkeihin ja molemmat puhaltavat siihen yhtä paljon. Voi olla. Tiedän vaan, että minä haluan tipahtaa. Pudota ja tuntea lentäväni. En minä halua kiivetä jyrkkää seinää ja oppia rakastamaan. Minä haluan vain tuntea putoavani nauttien vapaapudotuksesta.

Toivottavasti en ole väärässä.

For all things will kill you, both slowly and fastly, but it's much better to be killed by a lover.

Kommentit

kiti (Ei varmistettu)

mä tavallaan ymmärrän sua. mun ensirakkaus oli just tollanen. ja se kesti 3 vuotta. 3 vuotta on-offia ja tuskaa, itkua, kipua, pettämistä, yksipuolista rakkautta jne... ja olin jotenkin niin mystifioinut sen ihmisen, saanut hänet näyttämään täydelliseltä ja miten kukaan ei voi koskaan ikinä olla yhtä ihana kuin hän...
noooo... sitten tuli kuvioihin mun nykyinen seurustelukumppani jota en aluksi edes huomannut... ja meillä on nykyään ihana arki ja hän tekee mun puolesta mitä tahansa, mutta riidoissa koen aina nuo suuret tunteet hänenkin kanssaan ja tajuan miten paljon rakastan ja miten hieno ihminen hän OIKEASTI on... tuon ensirakkauden olin vain mystifioinut: ei hänessä oikeasti ollut mitään niin erikoista!! olin vain yksikseni rakastunut... but this time it is mutual and real love... and seriously the best ever, ja tekisin nykyiseni puolesta mitä tahansa... ja aivan yhtä pakahduttavaa ja raastavaa tämä aito rakkaus on ollut ajoittain -muttei kokoajan... ja voin sanoa että tämä on kaikin puolin niin paljon parempaa ja aidompaa kuin se paska mitä ensirakkauteni kanssa koin... huijasin siinä vain itseäni... loppujen lopuksi ne tunteet on kuitenkin aina lähtöisin meistä itsestämme ja me vaan projektoidaan tai heijastetaan omia mielensisältöjä toiseen ihmiseen...

veramarika (Ei varmistettu)

Voi Anna! I feel you. Kun on tuntenut sen raastavan tunteen, kukaan muu ei riitä eikä tunnu miltään. Elämän rakkaus. Sellainen hullu rakkaus, jossa ei ole mitään järkeä, mutta jossa on parhaimmat upsit ja kamalimmat downsit. Silloin on elossa ja tuntee rakastavansa täysillä. Harvoin se on molemminpuolista, siksi se tekee niin kipeää. Mä oon onneks saanu takaisin mun crazy stupid loven monien on/offien jälkee, enkä siitä kyllä helposti luovu. Tärkeintä on se ettei luovuta, jos uskoo johonkin sokeasti. Terv. toinen tyhmä nainen. :D Ps. Kato the Notebook -niminen leffa jos et oo vielä kattonu. Se on mun ultimate love and hope movie.

Tytskä (Ei varmistettu)

Hmmm... Mun mielestä tuo sun käsitys rakkaudesta on aika epärealistinen.. Tai siis, itsellä on 5 vuotta parisuhdetta takana, josta 2 vuotta asuttu yhdessä. Alussa suhde oli tottakai juuri tuota crazy stupid lovea. Riideltiin, sovittiin ja tunteet oli elämääkin suurempia ja kaikki tuntui ihan täydelliseltä. Olen edelleenkin ihan sata varma siitä että tuo mies on se oikea, vaikka sitä suurta intohimoa ja hullua rakkautta ei arkipäivässä enää näy.

Kyllä sitä hullua rakkautta on olemassa, mutta eikai kukaan oleta että se hullu rakkaus kestäisi vuosikymmeniä? :D itse oon ajatellut niin, että sille hullulle rakkaudelle on oma aikansa, ja sen jälkeen on mahdollisuus johonkin muuhun. Omasta mielestäni johonkin vielä suurempaan. Kumppanuuteen, elämän kestävään ystävyyteen ja rakkauteen. Ei sen hullun rakkaus vaiheen loppuminen tarkoita sitä, että rakkaus katoaa ja toisesta tulee vaan se toinen puolisko, joka nyt vain sattuu siinä olemaan.

Voin rehellisesti sanoa, että rakastan miestäni nyt niiiiin paljon enemmän kuin silloin alkuaikoina. Se rakkaus vain kasvaa ja lisääntyy ajan kanssa. Vaikka parisuhde ei ehkä ole työ, niin helvetisti työtä se kuitenkin vaatii. Se on ehkä se oma käsitys. Yksi semmonen lausahdus on jäänyt mieleen jonka jostain luin vanhan ihmisen suusta: "When I was young, if something was broken, you fixed it, you didn't throw it away" Mielestäni pätee hyvin pitkiin suhteisiin.

Ehkäpä sä vielä löydät sellaisen miehen jonka kanssa jaat sen crazy stupid love vaiheen, ja sen jälkeen vielä jotain enemmän. :) olen nähnyt sivusta sellaisia ehkä liian crazy crazy stupid love suhteita, ja täytyy sanoa että paljon ennemmin olen miehen kanssa johon luotan täysin ja joka oikeasti rakastaa ja arvostaa minua ilman draamaa.

M / The Realm of Maria (Ei varmistettu) http://therealmofmaria.blogspot.fi/

Mä tavallaan ymmärrän sua. Mun mielestä ei voi sanoa että jokin tapa rakastaa on oikea, se on kaikille oma ja erilainen. Itse koin leffaihastumisen mieheeni, olin ensimmäiset vuodet ihan sekaisin. Se oli ihanaa mutta samalla tosi kamalaa. :D Toisaalta ei koskaan tunnettu toisiamme ennen ihastumista, meillä jotenkin kolahti heti. Vaikea selittää, mutta ehkä sä tajuat. Edelleen jos ei nähdä viikkoon, mua jännittää nähdä ja mahassa tuntuu, hihityttää ja tekisi mieli sulkeutua jonnekin kahdestaan. Ollaan oltu 7 vuotta yhdessä, mutta silti kipinät lentelee ja kumpikin ajattelee ettei ole tulevaisuutta ilman toista. Mulle tämä on tosi rakkautta, ystävyyttä, kumppanuutta mutta myös vetoa toista kohtaan ihan eri tavalla kuin koskaan ketään muuta.

Mielenkiintoinen postaus, herätteli ajatuksia. :)

Merja (Ei varmistettu)

Rakas Anna,
Oletpa syvällisiä miettinyt. Siinä olen ainakin samaa mieltä, että jos ei kolahda heti, ei kolahda koskaan. Mennään korkealla ja kovaa, vaikka lyhyemmän aikaa. Ihminen, joka ei ole rakastanut, ei ole elänyt, sanotaan. Kärsimys on ollut omien rakkauksieni johtolanka, mutta kai se on ollut sen arvoistakin. Ei ainakaan mitään puolivillaista.
Olet vielä tosi nuori, mutta ymmärän kyllä, että haluaisit kokea järisyttävän rakkauden. Mutta, ei onni tule etsien, se tulee eläen. Pitää paikkansa muuten.
Se löytyy juuri sieltä, mistä sitä vähiten etsii. Kun unohdat koko asian, se on yhtäkkiä edessäsi. Eikä se kysy montaako kieltä osaat tai muuta sellaista. Tunnet sen katseesta, äänestä ja siitä sähköstä, minkä oikea ja vain oikea ihminen sinulle saa aikaan.
Onnea elämääsi.

Hiillossydän (Ei varmistettu)

Ihana kirjoitus! Pystyn samastumaan tekstiin hyvin monelta kantilta,, koska olen kokenut ns. molemmat rakkaudet, joista puhut; sen raastavan rakkauden sielunkumppanin kanssa ja lähempänä ystävyyttä ja kumppanuutta olevan rakkauden nykyisessä suhteessa. Ensimmäistä kaipaan aina välillä, mutten ikinä haluaisi enää sellaista suhdetta, enkä suosittelisi kenellekään muullekaan. Se hullu ja raastava rakkaus on todella hullua. Juuri sellaista, jonka aikana tunnet, ettet voi elää ilman toista, ettet voi olla hänestä erossa, vaikka samaan aikaan palava rakkaus tekee niin hulluksi - ja saa tekemään niin hulluja asioita - että samaan aikaan toivoisit sen loppuvan. Ja kun se lopulta loppuu, tuntuu, ettei mikään muu koskaan riitä. Ja vaikka olet väärässä - jokin muukin voi riittäää - et koskaan pysty lopettamaan kaipaamista.

Minulle sopii siis paremmin se arkinen ja turvallinen kumppanuus, joka sinun määritelmänä on lähempänä ystävyyttä kuin rakkautta. Sellaisessa suhteessa pystyn hengittämään, olemaan oma itseni, kasvamaan ja tekemään juuri niitä asioita, joita haluan tehdä. Tunti erossa toisesta ei tunnu ikuisuudelta; ajatus viikon matkasta ilman toista ei ahdista niin paljon, että joudut jättämään matkan väliin. Voin olla vapaa, koska kaikki energiani ei mene liekken hillitsemiseen.

Toisaalta ihmiset ovat erilaisia. Jollekin toiselle suhde ilman intohimoa ja paloa on mahdotonta, koska silloin tuntuu siltä, että voisi yhtä hyvin olla vain ystävä. Oma polku myös löytyy ainoastaan kokeilemalla.

joon (Ei varmistettu)

Anna, toivon todella että löydät tällaisen kuvaamasi rakkauden- mutta en usko siihen. : ( Rakkaus on juurikin tuota mitä ystävilläsikin on- syvää ystävyyttä, helppoutta, luottamusta, jakamista, antamista, toisen eteen tekemistä ja ennen kaikkea kahden ihmisen päätös olla yhdessä, vaikka mieli välillä haluaisikin muualle. Kuvaamasi rakkaus on elokuvien aikaansaannos, näytelty todellisuus jossa kuvaamanasi "rakkautena" on oikeasti kaipaus ja haaveet. Matka on tärkeämpi kuin määränpää, eihän elokuvissakaan koskaan näytetä sitä normaalia elämää kaipuun jälkeen kun ihmiset saavat toisensa.... Ihmisten pitäisi muistaa, ettemme ole saaneet kovin pitkää ajanjaksoa päättää omaa kumppaniamme ja osa maailman ihmisistä ei saa sitä vieläkään tehdä. Silti he oppivat rakastamaan toisiaan, osa enemmän, osa vähemmän. Rakkaus sanana ei ole yksittäinen tunne, se on yhteenkuuluvuutta, luottamusta, hyvää oloa, halua, hellyyttä ja kenenkin suhteessa mitä tahansa maan ja taivaan väliltä. Mutta suurinpana LUPAUS olla toisen ihmisen kanssa. Ihania ajatuksia ja onnea elämään kaikille <3 Haaveilla on suuri voima ja elokuvat luovat sitä haavemaailmaa sekä sykähdyttäviä hetkiä- mutta jokainen löytää niitä myös arjestaan jos osaa etsiä!

Sini (Ei varmistettu) http://www.foreverlovelife.com

Voi Anna, ihanaa että joku muukin ajattelee noin samalla tavalla. Mäkin koen rakkauden tuskaisena, raakana, kuluttavana ja ah-niin täydellisenä asiana. Itse pitkään sinkkuna viihtyneenä, kerran tulisesti( ja hiukan yksipuolisesti) rakastuneena ja lähes järjen vieneen erotuskan jälkeen, ainakin tietää rakastaneensa. Ja tietää että se on sitä oikeaa rakkautta ja sitä mä ainakin odotan. Musta on hienoa ettet aio tyytyä rakkaudessa :)

Anna (Ei varmistettu)

Kenenkään ei pitäisi koskaan tyytyä rakkaudessa! Se on pahin rikos kaikkia vastaan :/

L (Ei varmistettu)

Kiitos Anna kun kirjoitat noin rohkeasti. :)
Hienoja ajatuksia! Uskon, että rakkaus/rakastuminen merkitsee jokaiselle ihmisellä eri asioita, mikä tekee siitä niin vaikean käsitteen sekä antaa myöskin niin voimakkaan merkityksen sille. Yhdelle se voi merkitä turvallisuutta ja helppoutta toiselle jännitystä ja kipua - kaikki yhtä oikeita jos ne määrittyvät sydämestä.
Hassua ehkä sanoa näin ventovieraalle, mutta olen varma, että löydät kuvailemasi crazy stupid love- rakkauden, koska olet sellainen ihminen. Jokainen rakastaa omalla tavallaan, vaikeinta on löytää joku, joka rakastaa samoin.

Anna (Ei varmistettu)

Voi kiitos, ihana kuulla :) Toivottavasti sellainen vielä löytyy, se olisi nimittäin ainoa puuttuva palanen ehkä elämässäni nykyään :)

J (Ei varmistettu)

Hienosti kirjoitettu..pystyn samaistumaan tähän. Itse löysin rakkauteni ulkomailta, se aiheutti mulle isoimmat sydänsurut mitä oon ikinä kokenut mutta samalla tajusin että tässä on se ihminen kenen kanssa haluan oikeasti olla olla ja kaikki se oli sen arvoista. Muutin Suomesta tänne hänen perässä ja hetkeäkään en ole katunut. Rakkaus sattuu mutta se tekee siitä myös kaiken sen kivun arvoista.

Anna (Ei varmistettu)

Juuri tätä minäkin kaipaan :)

Kati (Ei varmistettu)

En ole koskaan pahemmin kommentoinut postauksiasi ja pääasiassa lukenut blogiasi "ajanvietteenä".
Tämä postaus kuitenkin kosketti ja tuntuu että se oli erilaista tekstiä, kun se tuli suoraan sydämestäsi. Luin sen kolmeen kertaan ja oli pakko kertoa kuinka kauniisti kirjoitit.
Ajattelen asioista hieman eri tavalla, mutta ymmärrän näkemyksesi. Kirjoituksesi sai minut pohtimaan ja juuri sitä tekstiltä eniten kaipaankin.
Siis kiitos sinulle tästä. :)

Anna (Ei varmistettu)

Voi kiitoksia, ihana kuulla :)

opsa (Ei varmistettu)

Hienointa rakkaudessa on se, että toinen on valmis tekemään rakastamansa ihmisen puolesta mitä vain, jotta tällä olisi hyvä olla.

Ja hienointa omassa suhteessani on se, että voin jokaisen vuoden kalenteriin merkata vuosipäivämme kohdalle sydämen ilman epäilystä siitä, että tätä päivää ei tulisi.

Toivottavasti löydät haluamasi kumppanin toivomallasi rakkaudella!

Anna (Ei varmistettu)

Se on kyllä upean kuuloista <3 Nauti siitä joka vuosi ja joka päivä :)

megamer (Ei varmistettu)

Kiitokset taas ajatuksia herättävästä kirjoituksesta. Avaanpa sanaisen arkkuni, pahoitteluni etukäteen pitkästä tekstistä :D

Ajatuksena rakkaudesta Romeo ja Julia sfääreissä on toki huumaava ja varmasti useimmat tytöt ovat aikanaan rakkauden näin nähneet. Itsekin jossain määrin. Itse olin ihastunut melko voimakkaasti nuoruudessa, mutta rakastunut en ole koskaan tuolla tavoin. En tosin koe jääneeni mistään paitsi. Pelkästään ihastumisesta kesti monta vuotta päästä yli, mikä on hassua, kun en varmasti koskaan nähnyt ihastumisen kohdetta sellaisena kuin hän on. Olin myös enimmäkseen onneton. Näin vain sen haaveen, minkä olin päässäni rakentanut. Joten mietin mahtaako tuollaisessa rakkaudessa koskaan nähdä toista ihmisenä kaikkine virheineen. Toisin sanoen rakastua ihmiseen eikä haavekuvaan.

Olen nyt parisuhteessa, joka ei alkanut tunteiden palolla, vaan kevyellä ihastuksella ja mutkattomalla yhteiselolla. Näen tällä hetkellä onnellisen tulevaisuuden yhdessä, johon kuuluu toivottavasti jossain vaiheessa lapsia ja koti. Siltikään tähän ei ole päästy mutkattomasti, vaan on täytynyt oppia jatkuvasti sekä itsestä, että toisesta. Toinen ei nimittäin ole haavekuva vaan oikea ihminen, jonka voi luulla tuntevansa läpikotaisin kunnes oppii jotain uutta. Arki ei ole tylsää (ellei itsellä ole), eikä toisen kanssa ole, ettei tarvitse olla yksin. Olen ihastunut suhteen aikana muihin pari kertaa, mutta koskaan ei ole käyny mielessäkään jättää kumppani tai syventyä ihastukseen. En koe, että kokemani rakkaus kalpenee "rintaa raastavalle" rakkaudelle.

Mietin myös mahtaako Romeon ja Julian -tyylinen rakkaus olla edes oikeaa rakkautta. Tuntuu enemmänkin pakkomielteeltä. Välillä omakin nuoruuden ihastus tuntuu enemmän pakkomielteeltä. Tai ehkä en kokenut "oikeanlaista" ihastumista. Tulkintakysymyksiä nämäkin on pitkälti.

Koen, ettei kuvailemasi rakkaus ole kestävää. Alkuhuuman laannuttua täytyy oikeasti tutustuakin siihen ihmiseen ja mitäs sitten, kun huomaa ettei tämä olekaan sopiva. Koska jossain kohtaa väkisinkin joutuu kohtaamaan elämän realiteetit. Vaikka yhteiselo onnistuisikin, mietin mahtaakohan sitä kuitenkin verrata kumppania päässään niihin alkuhuuman aikoihin? Parhaassa tapauksessa rakkaus syventyy ja muuttuu kumppanuudeksi. Valitettavasti näin ei taida monesti käydä. =\

Taija (Ei varmistettu)

"Mikään rakkaus ei tunnu yhtä vahvalta kuin sellainen, joka ei toteutunut."

Tää selittää mun viimeaikojen fiilikset ihan nappiin.

Kiitos tästä tekstistä!!

Anna (Ei varmistettu)

Näinhän se vaan valitettavasti menee :/

Sumu (Ei varmistettu)

Onkohan mikään rakkaus kivutonta? Kivun soisin itse kyllä syntyvän vaikka niistä erossa vietetyistä sekunneista mieluummin kuin siitä, että vastarakkaus on epävarmaa tai siitä, että tietää suhteen kaatuvan omaan mahdottomuuteensa. Sellainen suhde kuulostaa omaan korvaani itsekidutukselta eikä rakkaudelta.

Vaikka rakkauden kohde olisi vaivaton, ystävällinen ja kaikkensa puolestasi tekevä, eihän se tarkoita, että häntä olisi pitänyt oppia rakastamaan? Minä rakastuin suin päin ja kärsin (silloin 19-vuotiaana) aina, kun jouduimme olemaan erossa toisistamme. Puolisoni oli kyllä alusta alkaen ystävällinen, ja tiesin jo silloin, tiedän yhä, että hän tekisi kaikkensa puolestani. Ja minä hänen puolestaan. Rakastin häntä kuitenkin heti, opettelematta.

Nyt kun yhteisiä vuosia on takana jo kaksinumeroinen määrä, ikävä toisen poissaollessa iskee yhä voimakkaasti, mutta kärsimyksestä en enää puhuisi. Voi myös sanoa, että tässä ajassa olemme tottuneet toisiimme ja yhteiselomme on suurelta osin vaivatonta, mutta ei rakkaus ole kadonnut mihinkään. Sehän se on, mikä meidät pitää yhdessä.

Lyhyesti ajattelen itse siis, että ei rakkauden pidä olla vaikeaa. Ei rakastamalleen halua aiheuttaa pahaa mieltä. Tuntuu hullulta ajatella, että se olisi tarpeen, jotta tuntisi oikeasti rakastavansa: kun se niin raastaa.

Olen ihan oikeasti sanaton.
Parhain teksti, jonka olen lukenut blogissasi. Tai missään blogissa. Tai tekstissä, johon olen silmäni iskenyt. Kirjaimellisesti kyyneleet valuvat silmistäni. Minun on varmaan pakko tallettaa tämä teksti jonnekin, ja mutustella sitä uudelleen. Kiitos Anna!

Anna (Ei varmistettu)

Kiitoksia kovasti! :)

laura (Ei varmistettu)

osuvaa tekstiä. tunnen täysin samoin. repivää ja raskasta.. aah miten satuttaakaan kun menettäessä tajuat hänen olleen oikeasti ihan mieletön tapaus. ihan kivat,ehkä vain vähän hankalat, helpot, normaalilta tuntuvat mukavuuden tunteet ei riitä. ei se ole rakkautta.
kiitos tästä tekstistä. laittoi ajattelemaan. ja et ole yksin :)
mieletön blogi, jatka samaan malliin, oon seurannu sua ekasta posauksesta asti!

Anna (Ei varmistettu)

Kiitoksia kovasti, tosi ihana kuulla että olet ollut noin pitkään mukana <3

Emmi L. (Ei varmistettu)

Amen! Juuri tässä juhannuksen aikoihin mietin näitä samoja asioita. Sitä kuinka erosin "hyvästä" parisuhteesta, koska se rakkaus ei vaan ollut siellä enää. Mun elämä olisi helpompaa siinä suhteessa ja mun ei tarvitsisi olla yksin jne. Mutta kun mä en osaa olla jonkun kanssa noista syistä, mä haluan olla jonkun kanssa siitä syystä, että oikeasti haluan olla juuri sen ihmisen kanssa enkä voisi olla ilman :) Oon ollut kaikissa muissakin elämän asioissa hyvin pitkälle sen gut-fiiliksen varassa ja aion olla jatkossakin, koska se on tuonut upeita asioita mun elämään. Mä oon nytkin onnellinen vaikka elämä ehkä on käytännössä hankalampaa, mutta kuka siitä välittää, koska oon onnellinen vaikka oon yksin :)

Emmi L.
http://happyfeetingblogi.blogspot.com

sentsu (Ei varmistettu)

Ahh nyt kyllä osui ja upposi! Et todellakaan ole ajatuksesi kanssa yksin. Niin monesti minäkin katson sivusta kun kaksi monen vuoden kavereita ollutta yht äkkiä rakastuu ja löytää toisesta kumppanin. Kun itse mietin suuresti WHAT!?!?!. Rakkaus tulee minun mielestä juuri kuvailemallasi tavalla, se iskee suoraan kun tapaa henkilön ja hänestä unelmoidaan yhteisessä tulevaisuudessa. Ja tuo Bukowskin lainaus on juuri eikä melkeen kuvaamaan millaista se aito rakkaus mielestäni on!

Anna (Ei varmistettu)

Näinhän :) Tosin, voihan kahden ystävän välille välähtää sellainen salaman lailla iskevä rakkaus. Kaikki on mahdollista! :)

Ace82 (Ei varmistettu)

En osaa kuvata sanoin sitä rakkautta, millaista omassa suhteessa on. Siinä on kuitenkin kaikki tunneskaalat. Kun ihmiset kokevat tarpeeksi rankkoja asioita yhdessä, toisen arvostus, kunnioitus ja rakkaus kohoaa uskomattomiin sfääreihin. Se ei näy välttämättä ulospäin. Se on jotain niin omaa, että sitä ei nimenomaan halua jakaa. Se on kokonaan meidän. <3

Uskon, että tarvitset vain rohkean hypyn tuntemattomaan ja muutaman sekunnin enemmän paikallaan.

Anna (Ei varmistettu)

Kiitoksia :) Ja joo, eiköhän tässä oo kohta tarpeeksi kauan päättömänä tullut ryntäiltyä :)

Kia (Ei varmistettu)

Aivan ihana postaus. <3 Kirjoitat niin kauniisti aiheesta, joka koskettaa monia, upeaa

Anna (Ei varmistettu)

Kiitoksia :)

Sarkku (Ei varmistettu)

Mahtava teksti ja ihana Sinä <3
Juuri tämän aitouden, vahvojen tunteiden ja ajatusten vuoksi sun blogi on kultaa ja voimaannuttava asia :)
Se, että kaiken negatiivisen ja ilkeämielisen kommentoinninkin jälkeen edelleen pystyt kirjoittamaan tällaisesta asiasta tällä tavalla on hatunnoston (tai mitä tässä vaan nostelemaan, heitän sen reilusti ilmaan!) arvoinen asia!
Olet säteilevä, kaunis ja anteeksipyytelemätön tapasi suhtautua asioihin, on kerrassaan virkistävää.
Todella arvostan tekemääsi työtä ja panostustasi blogiin.
Toivottavasti kesä tarjoaa sulle pakahduttavan onnellisia hetkiä ja kukaties jopa sitä crazy stupid lovea! :)

Anna (Ei varmistettu)

Voi miten ihana kommentti, kiitoksia kovasti!!<3 Katsotaan mitä kesä tuo mukanaan, kunhan on vain ihana kesä, eikö vain? :)

Mila (Ei varmistettu)

Tässä tekstissä on tiivistettynä kaikki mitä itsekkin ajattelen rakkaudesta. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että olen onnistunut löytämään sen ihmisen johon rakastuin palavasti samantien, mutta jonka kanssa saan tehdä töitä ja tuntea sen putoamisen. Vapaapudotuksen. Hitto tää tekstihän sai mut oikeesti tajuumaan millanen ihminen mulla on käsissä!! Hänen kanssaan ollaan menty jo kerran läpi harmaan kiven, ei varmaankaan jää viimeiseksi vaikeudeksi, mutta tää on sitä mitä rakkaudelta haluan.

Tiivistettynä vielä iha törkeen hyvä teksti! Pisti oikeesti ajattelemaan ja tajuumaan asioita! Keep going girl! :)

Anna (Ei varmistettu)

Voi miten ihanaa, kaikkea hyvää teille!! :)

Kirsi (Ei varmistettu)

Mutta ei ne aina sulje toisiaan pois. Ainakin minun kohdalleni sattui mies, jonka kanssa rakkaus on crazy, stupid love. Jonka kanssa rakkaus on yhtä palavaa kuin Romeolla ja Juulialla. Joka saisi mut menemään läpi harmaan kiven tai vaikka kitumaan hitaasti kuoliaaksi. Ainakin meidän rakkaudessa ne tunteet on yhtä vahvoja kuin kauniissa rakkaustarinoissa, mutta siitä huolimatta elämä on helppoa ja turvallista ja välisemme kumppanuus kaikista parasta. Vaikka yhteisiä vuosia on takana jo kahdeksan, ei tämä ole silti mitenkään vain "convenient". Vaan tosirakkautta, joka kipristää mahan pohjassa ja jonka avulla jaksaa vaikka mitä. Tosirakkautta, joka on kivuliasta vain silloin, jos joutuu olemaan erossa tai pelkäämään menettämistä. Muuten se on täydellisen helppoa ja turvallista.

Ehkäpä sellainen rakkaus tulee vielä sunkin kohdalle. Tai sitten jonkin muun lainen. Joka yllättäen sopiikin juuri sulle ja teille. Ei sitä tiedä ennen kuin se osuu kohdalle. Koska ei kai ole olemassa oikeaa ja väärää tapaa rakastua. On vain erilaisia.

Anna (Ei varmistettu)

No mutta teidänhän rakkaus kuulostaa siltä crazy stupid lovelta :) Koska se hullu kreisi rakkaus muuttuu sitten ajan myötä järkeväksi, aidoksi rakkaudeksi, sehän on se tavoite siinä :) Kunhan se alkaa sellaisella tyhjän tiputtavalla tunteella :)

Epäonnesta soikeana (Ei varmistettu)

Erosin itse asiassa juuri eilen. Täytyy sanoa, että eniten helpottaa ajatus siitä, olihan se sen arvoista. Helpompi vain myöntää että sattuu, mieluummin rakastaa ja pettyy kuin ei olisi koskaan rakastunutkaan.

Ja tietenkin tieto siitä, että joku päivä helpottaa. Valitettavasti olen vain tilanteessa, että olen muuttamassa ulkomaille - olisi siis ihanaa lukea sinulta, kuinka voihan sitä ulkomailtakin löytää elämänsä miehen ja kaikki olisi niin vain överin ihanaa. Sitä odotellessa luin mielelläni tämän vertaustukena rakkauden (tai sen puutteen) vaikeudesta. Tuo lainaamasi runo tuli kyllä juuri sopivalla hetkellä esille :)

Kiitos Anna,

T. sydänsuruinen

Anna (Ei varmistettu)

Olisi ihanaa pystyä antamaan sinulle voimaa ja kertoa ulkomailta löytyneestä elämän rakkaudesta, mutta omalle osulle sellaista ei ole sattunut :) Kuitenkin voin kertoa, että tammikuussa menee ystäväni naimisiin australialaisen miehen kanssa, ja vaikka ovat olleet jo monta onnellista vuotta yhdessä, on hän edelleen onnesta soikeana tästä miehestä ja rakastunut tähän mieheen ihan 110 % :) Että kyllä kuule sieltäkin niitä unelmien miehiä usein löytyy :)

emppu (Ei varmistettu)

Ihanasti kirjoitettu. Mä ajattelen samalla tavalla rakastumisesta ja odotan että elämäni prinssi joku päivä pamahtaa paikalle ja laittaa keiken sekaisin.:) Mulla on ollut se ongelma, etten ole uskaltanut heittäytyä kunnolla kun "entä jos se ei tykkääkkän musta". Mutta niin se vain on että jos ei uskalla ottaa riskejä, niin ei voi mitään saadakkaan!

Anna (Ei varmistettu)

Se ei pelaa joka pelkää, on yksi mun lempisanontoja, niin klishee kun se onkin :)

Heidi (Ei varmistettu)

Mulla on tapana ajatella niinkin kieroutuneesti, että puhtainta, aidointa ja kauneinta rakkautta on täyttymätön rakkaus. Sellainen, joka ei syystä tai toisesta natsaa niin, että pari eläisi onnellisena mutkatonta elämää. Kun toista ei voi sydänalaa riipivästä tunteesta saada, jää rakkaudesta tietenkin puuttumaan jotain olennaista ja inhimillistä - ehkä jotain sellaista, minkä takia niin monet suhteet päättyvät. Kun toisen kanssa ei joudu/pääse elämään parisuhteessa, palo säilyy ja päiväunien kohteesta tulee ajan kuluessa itse asiassa vain entistä täydellisempi.

Se niistä Romeo ja Julia -asetelmista. Olen järkeillyt, että monet vahvat tunteet ovat niin lähellä toisiaan, että toinen johtaa helposti toiseen. Roihuava romanttinen rakkaus tuo siis herkästi mukanaan myös negatiivisia tunteita ja niitä ongelmia. Jos kaikki on aina helppoa ja pikkunättiä, missä ovat tunteet?

Mitenhän tuo ystävyydestä suhteeseen -asia oikeasti tapahtuu? Voin kyllä kuvitella, että yhteen hitsautuneet ystävät saattavat miettiä, kuinka järkevää olisi pistää hynttyyt yhteen. Ehkä jonakin päivänä "mind has overruled the heart", ja toinen parivaljakosta havahtuu siihen, että voisi olla kiva, että sitä ystävää kohtaan olisi muitakin kuin kaverillisia tunteita. Siihen on toisen helppo lähteä mukaan. Tietenkään kaikissa tapauksissa homma ei mene näin. Omalla kohdallani ne suurimmat ihastukset ja rakastumiset ovat vain hyvin pian tehneet niin ison vaikutuksen, että olen lähestulkoon osannut ennustaa tuntemukseni. "I knew you were trouble when you walked in" positiivisessa mielessä :)

Toisin sanoen koetaan tämä asia aika samalla tavalla. Kiitos pohdinnastasi taas kerran, tämä on mielestäni yksi parhaista postauksistasi :)

Heidi (Ei varmistettu)

Pakko jatkaa vielä sen verran, että toteutuessaan se mun silmissäni aidoin ja puhtain rakkaus on usein jollain tavalla epäsovinnaista, sellaista, joka on ehkä vaatinut jossain vaiheessa ponnistelua. Sellainen "elämä eteni suunnitellusti ja kaikki on aina ollut ihan kivaa ja mutkatonta" -meno ei vaan vakuuta samalla tavalla!

Ver (Ei varmistettu)

Päätin 4,5vuotta kestäneen parisuhteeni puolivuotta sitten juuri sen takia, että en halua vain jotain kivaa ja mukavaa. Suhde oli pitkään täynnä rakkautta, mutta se muuttui lopulta pelkäksi ystävyydeksi, valitettavasti. Päätös ei ollut helppo mm. toisten ihmisten ("olette unelmapari", "aina yhdessä", "unelmavävy"), sekä oman yksinäisyyden pelon takia (joka johti omalta osaltani valitettavasti myöhemmin laastarisuhteeseen).

Ratkaisu oli hyvin vaikea myös sen takia, että entisessä kumppanissani oli paljon ominaisuuksia ja piirteitä, joita monet naiset toisesta haluavat. Monen mielestä olisi siis varmasti ollut järkevää jatkaa kyseistä parisuhdetta."Teenkö väärin kun päästän sellaisen kultakimpaleen pakoon?". Rakkaus kuitenkin muutti muotoaan, eikä mielestäni olisi ollut reilua itseäni saatika toista kohtaan jatkaa suhdetta pelkästään järkevyyden takia. Varsinkaan kun suhde oli epätasapainossa, toinen rakasti toista enemmän kuin toinen (Tämä on ollut myös yksi "ongelma" suhteissani. Miehet ovat olleet paljon ihastuneempia/rakastuneempia minuun, kuin minä heihin. Enkä tarkoita tätä millään itserakkaalla tavalla. Tämän nimittäin ovat havainneet myös monet muut ihmiset)

Uskon (ja toivon), että on olemassa sellaista rakkautta, mikä saa heti aamulla ajattelemaan "Wau, mä herään tuon ihmisen vierestä ja hän saa aina perhoset lepattelemaan vatsassa. Tekisin, mitä tahansa hänen puolestaan. Voiko ketään rakastaa näin paljon?" Mä haluan löytää sellaisen rakkauden, mistä en halua luopua, ja minkä olemassaoloa tai pysyvyyttä en koskaan epäile. Tämän haluamani rakkaus kuulostaa juurikin siltä, mitä haet takaa omalla "crazy-stupid-lovellasi".

Hmmm...En nyt tiedä, oliko tässä viestissäni oikeastaan mitään päätä tai häntää. Ehkä tarkoitukseni on vaan sanoa se, että lukiessani tätä (ja muita vanhempia) tekstejäsi aiheesta pystyn hyvin samaistumaan joihinkin ajatuksiisi elämästä ja rakkaudesta. Aikaa syvemmän analyysin raapustamiseen omalta osaltani ei nyt kuitenkaan ole valitettavasti tarjolla.

Sen kuitenkin haluan sanoa, että ihailtavan avoimesti, rehellisesti ja kauniisti tuot ajatuksesi esille. Kiitos tästä tekstistä.

Petran (Ei varmistettu)

Hei et oo yksin! Oon ihan samanlainen, oon kans ajatellut olevani ihan sekaisin, mutta eihän se väärin oo etsiä sitä mikä tuntuu itseltä oikeelta :) Turha tyytyä mihinkään vähempään!

Anna (Ei varmistettu)

Aivan! :)

mariae (Ei varmistettu)

Minä olen oppinut rakkaudesta sen, ettei se koskaan kohdalle osuessaan ole sellaista kuin on kuvitellut. Että on parempi vain päästää irti kaikista "tällaista rakkaus on" -ajatuksista ja olla auki sille, mitä elämä tuo luokse.

Ja sitten sitä yhtenä päivänä herää ja huomaa rakastavansa, koko sydämestään, hullun intohimoisesti. Miestä, joka vuosien ajan oli vain ystävä. Joka odotti rinnallani, että näkisin hänet kunhan ensin vapauduin menneisyyteni painolastista. Että olisin valmis.

Anna (Ei varmistettu)

Ihanaa kuulla, että välillä se menee noinkin päin :) Itselleni en sitä osaa kuvitella, mutta kiva tietää, että näinkin välillä menee :)

mariae (Ei varmistettu)

Heh, en minäkään osannut. Olin aivan varma, että kyse on vain ystävyydestä. Mutta sitten... Jotain tapahtui. Silmäni aukenivat ja uskalsin.

Ja nyt kaksi vuotta myöhemmin olemme olleet vuoden naimisissa ja kahden kuukauden päästä meille syntyy esikoinen.

Pages

Kommentoi