Crazy. Stupid. Love

Mun ensikosketus rakkauteen on varhainen muisto elokuvasta, jonka katsoin mummini kanssa. En edes muista minkä ikäinen olin; tosi nuori, ja elokuva vaikutti muhun kaikesta päätellen aika vahvasti kun vieläkin muistan sen, vaikka katsomisesta on iäisyys. Varmasti yli 15 vuotta, jollei 20 vuotta, myöhemmin yhä muistan siitä pieniä pätkiä ja muistan näyttelijät ja tarinan. Elokuvan nimi oli jotakin sellaista kuin ”taivaallinen rakkaus” ja se oli todella kaunis tarina. Ajattelin jo silloin niin. Nuorena, rakkaudesta mitään tietämättömänä. Se oli kaunis tarina. Vaikka se oli kamalan surullinen. Se taivaallinen rakkaus oli raakaa, rankkaa ja kuluttavaa. Elokuvan tyttö oli suuremman osan ajasta onneton kuin onnellinen. Hänen rakkautensa oli hänen suurin kipunsa ja hänen onnensa oli niin haavoittuvaista.

Myöhemmistä lempielokuvistani löytyy samanlainen tarina. From Hellin nähtyäni 13-vuotiaana nousi se lempielokuvakseni. Rakkaus, jolla ei ole tulevaisuutta ja kuoleminen rakkautensa tähden oli minusta romanttisinta mitä koskaan olin nähnyt. Rautanaamio oli myös nuoruuden suosikkielokuviani. Katsoin sen tässä vähän aikaa sitten uudestaan siskojeni kanssa, näyttääkseni sen heille. D’Artagnanin ja Ranskan kuningattaren rakkaus oli minusta myös aina kaunista, suurempaa ja upeampaa kuin mikään muu. En vieläkään ole keksinyt, mikä siinä on kuitenkaan kaunista. D’Artagnan elää vuosia, vuosikymmeniä, rakastaen vain yhtä naista, mutta hän ei voi koskaan olla tämän kanssa ja hän kuolee juuri ennen kuin tämä rakkaus saisi olla muutakin kuin joka ilta katedraaliin jätetty ruusu. Tuohan on vain ja ainoastaan surullista. Mutta että kaunista?

En ole muuttunut yhtään. Nyt lähes 26-vuotiaana näen rakkauden vieläkin samanlaisena kuin pienenä tyttönä. Päivästä toiseen ja tunnista toiseen muuttuu omakin mielipiteeni siitä, olenko minä jotenkin naiivi, kun en ole oppinut vieläkään paremmin vai onko tapani rakastaa sittenkin ainoa oikea. Olen seurannut vierestä montaa rakkaustarinaa, kokenut omiakin. Ystävieni ja tuttujeni parisuhteita todistaessa olen usein ajatellut, että ”eihän tuossa ole järkeä”. Kaksi ihmistä ovat yhdessä tottumuksesta, sopivuudesta, helppoudesta tai koska silloin ei tarvitse olla yksin. He kutsuvat rakkaudeksi ystävyyttä, kumppanuutta ja pysyvyyttä. Harvassa on ne suhteet, joissa minä olen nähnyt rakkautta. Sellaista Romeo ja Julia -rakkautta. Kuluttavaa, kiduttavaa, pelottavaa rakkautta.

Törmäsin tuossa Charles Bukowskin yhteen lainaukseen vähän aikaa sitten. ”Find what you love, and let it kill you”. Se jysähti tajuntaani kuin mora. Hoin sitä koko ajan. Se on mielestäni nerokkaampi lause todellisuudesta kuin yksikään Newtonin teoria. Löydä mitä rakastat.. Ja anna sen tappaa sinut. Lainaus on pidemmästä pätkästä, joka on joka sanalta niin vaikuttava, että luettuani sen varmaan jo satoja kertoja, se edelleen saa kyyneleet silmiini.

LoveHeart15W62QIOXBG61280x1024

Tuo lainaus on kuitenkin saanut minut ajattelemaan viime aikoina enemmän rakkautta, rakastumista ja sitä mitä se minulle merkitsee. Olen pari viime vuotta paininut paljon sen kanssa, mitä elämältäni haluan. Haluaisin sanoa, että olen onnellinen enkä muuttaisi mitään. Mutta kyllä minä muuttaisin. Minä muuttaisin sen, että olisin rakastunut. Minä haluan rakastua. Pitkästä aikaa itse asiassa. Tässä vuosien aikana olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, etten mä osaa rakastua oikein. Mun ajatukset rakkaudesta on samaa osastoa kuin pikkutyttönä Taivaallista rakkautta katsoessani. Ne ovat kuin rakkausballadin lyriikat tai surullisimman rakkausrunon virkkeet.

Mä osaan puhua sujuvasti kolmea kieltä, oon hyvä matikassa ja ruoanvalmistuskin luonnistuu. Osaan kirjoittaa ja puhua, kuunnella ja kertoa. Mutta en osaa rakkautta. Koska en ole oikein koskaan osannut ymmärtää rakkautta ilman kipua.

Elämässäni on ollut oma osuutensa kauniita ja ihania miehiä, hienoja suhteita ja unohtumattomia hetkiä. Rakastumiseni vaan eivät ole johtaneet mihinkään pitkäaikaiseen, mihinkään vakavaan. Minä en halua tyytyä suhteeseen, joka on ”convenient”. Sopiva, mukava ja sillai pikkukiva. Mä haluan sen crazy stupid loven. Crazy. Stupid. Love. Sanat, joita oon lähimille ystävilleni hokenut jo hetken jos toisen. Mä haluan sellaisen crazy stupid loven. Sellaisen ihastumisen, jonka aikana laihtuu kiloja, kun ei saa syötyä haaveilultaan. Ei muista, että on nälkä, koska on vaan niin järkyttävän ihastunut. Sellaisen ihastumisen, jossa kolmen tunnin yöunet ovat liian pitkät, ellei näe unia siitä ihastumisen kohteesta. Sellaisen ihastumisen, jossa tuntee, että jokainen rakkauslaulu on kuin meidän tarinamme. Sellaisen ihastumisen, joka on rakastumista. Perhoset vatsanpohjassa ja sumukerros ajatuksissa.

Olen ihastunut noin. Rakastunutkin. Olen niissä hetkissä eläessäni aina ajatellut, että siinä on tarkoitus sanalle ”onni”. Siinä pohjattomassa kaiken tyhjentävässä tunteessa, kun toisen ihmisen olemassaolo on riittävä perustelu sille, miksi tämä maailma on ylipäätään olemassa. Niinä hetkinä, kun olen kokenut toisen ihmisen tuntevan samoin, olen ollut voittamaton. Olisin voinut mennä läpi harmaan kiven sytytettynä tuleen ja kahlittuna ketjuin. Niinä hetkinä, kun olen kokenut, että tunne onkin yksipuolista, olen ymmärtänyt, kuinka hauras on onnemme ja kuinka haavoittuvainen on sydämemme. Olen tiennyt koko sen ajan, että rakastumiseni ei tule johtamaan pitkäaikaiseen onneen toisen ihmisen kanssa. Olen tiennyt koko ajan, että jokainen onnellisena vetämäni hengähdys tulee takaisin kolminkertaisena viiltävällä tuskalla väritettynä. Ja vain ja ainoastaan tämän takia koen, että olen ollut niinä hetkinä rakastunut.

drops-of-love-heart

Viime aikoina vasta olen ymmärtänyt, että minun näkemykseni rakkaudesta on sangen kivulias. En minä näe rakkautta vuosien ystävyysuhteessa, joka muuttuu parisuhteeksi. Enkä minä näe rakkautta suhteessa, joka alkaa ”se on ihan kiva” -pohjalta ja kehittyy vuosikymmeniä kestäväksi kumppanuudeksi. Minä en näe rakkautta sopivuudessa tai mutkattomuudessa. Nämä suhteet saattaisivat olla elämäni onnellisimpia, jos antaisin niille mahdollisuuden. Varmasti rakastaisinkin tällaisissa suhteissa. Oppisin rakastamaan. (Termi, joka on minusta täysin absurdi, koska rakastuminen vaan iskee salaman lailla. Ei sitä opetella kirjoista tai kokeilemalla.) Mutten olisi koskaan rakastunut. Koska minä koen rakkauden kipuna, ja jos se ei satu, se ei ole rakkautta. Minulle ehdottomin rakkauden olemus on nähtävästi sen mahdottomuudessa. Mikään rakkaus ei tunnu yhtä vahvalta kuin sellainen, joka ei toteutunut. Olisinko rakastanut ikuisesti sitä edellistä miestä, johon ihastuin? En tiedä. Voi olla. Tuskin. Mahdollisesti. Todennäköisesti. Kun tiemme ovat lähteneet eri suuntiin, eikä suhteemme saanut tilaa hengittää ja kehittyä, sai se minut vakuuttuneeksi siitä, että kyseessä oli elämäni rakkaus. Vasta mahdottomuus ja menetys sai minut näkemään hänet omana D’Artagnaninani. Koska minun mielessäni rakkautta ei ole ilman kipua, ja vain todella kivulias on oikeaa rakkautta.

Olen melko varma, että olen päästäni sekaisin.

Kun löysin tuon Bukowskin runon, ymmärsin, etten ole hulluuteni kanssa yksin. Bukowski ei ehkä ollut oikeassa. Minäkin saatan olla väärässä. Voi olla, että onni piilee pienissä onnen hetkissä, jotka voi jakaa sopivan ja mutkattoman kumppanin kanssa. Onni voi olla sitä, että tulee kotiin mukavan ja hyvän ihmisen luokse, antaa hänelle suudelman ja kysyy miten päivä meni. Onni voi olla ihminen, joka on ihan kiva. Joka antaa sinulle kaikkensa ja joka tekee elämäsi polusta helpon kulkea. Rakkautta voi olla se, että saa elämältä kaiken haluamansa ja samalla oppii rakastamaan sitä ihmistä, joka sen on mahdollistanut. Onni voi olla sitä, että oppii rakastamaan. Että perustaa sen rakkauden yhteisiin kokemuksiin ja yhteisiin pieniin arjen voittoihin. Onnen ei ehkä tarvitse olla rintalastan alla asuva tiikerinpentu, joka raapii ja repii verille sydämen uudestaan ja uudestaan. Onnen ei ehkä tarvitse olla rakkautta, joka satuttaa. Onnen ei ehkä tarvitse olla rakkautta, joka on niin syvää, että se on pohjatonta. Eikä rakkauden ehkä tarvitse olla koskaan onnetonta, voidakseen olla oikeaa rakkautta.

Screen Shot 2014-06-23 at 18.30.10

Minun rakkauteni pitää kuitenkin olla sellaista. Sen pitää olla crazy stupid lovea. Sen pitää olla raastavaa ja kaikenvievää. Minun pitää saada rakastua palavasti heti. Tuntea ensitapaamisesta, että ei ole tulevaisuutta, jossa kyseinen ihminen ei ole osa elämääni. Ja minun pitää saada myös mennä läpi sen harmaan kiven ja itkeä ja huutaa menetystä. Koska vain niin minä näen rakkauden.

Haluan muistaa tämän aina. Silloinkin kun tuntuu, että rakkaus on vain ilkikurinen cupido, joka singauttelee nuoliaan mahdollisimman ikäviin yhdistelmiin. Silloin kun epäilen järkeäni tässä asiassa ja alan harkitsemaan järkevää rakkautta ja sille mahdollisuuden antamista. Olen kuullut kerran sanonnan, jonka mukaan viisas nainen rakastaa aivoillaan, tyhmä sydämellään. Ehkä minä olen sitten tyhmä. Sanan ”ehkä” voisi pyyhkiä edellisestä lauseesta, sillä sitähän minä olen. Täysin tyhmä. Välillä haluaisin olla viisas. Ymmärtää rakkaus lämpönä ja ystävyytenä, kumppanuutena ja sopivuutena. Vielä en ole koskaan löytänyt itsestäni tuota viisautta. Silloinkin kun olen tuntenut tukehtuvani siihen henkeäsalpaavaan kipuun, jonka rakastuminen on aiheuttanut, olen pitänyt kiinni näkemyksestäni. Siitä, että kaikki se tuska on välttämätöntä. Rakkaus ei ole minulle minkään arvoista, ellei sen saavuttamiseksi ole tarvinnut vuotaa sydänverta.

Ehkä olen kuitenkin oppinut jotain. Aikuistunut ja myös näkemykseni rakkaudesta on hieman muotoutunut. Ehkä se mun crazy stupid love, se oikea rakkauteni, ei vaadikaan kyyneliä ja mahdottoman ylittämistä. Ehkä sen mahdottoman ylittää sitten yhdessä, elämän myrskyjen paiskoessa tiellemme esteitä. Ehkä sen mahdottoman ei pidä olla heti alussa. Ehkä se mun suuri rakkaus joskus syttyy niin, että se vaan roihahtaa liekkeihin ja molemmat puhaltavat siihen yhtä paljon. Voi olla. Tiedän vaan, että minä haluan tipahtaa. Pudota ja tuntea lentäväni. En minä halua kiivetä jyrkkää seinää ja oppia rakastamaan. Minä haluan vain tuntea putoavani nauttien vapaapudotuksesta.

Toivottavasti en ole väärässä.

For all things will kill you, both slowly and fastly, but it’s much better to be killed by a lover.

Kommentit (171)
  1. mä tavallaan ymmärrän sua. mun ensirakkaus oli just tollanen. ja se kesti 3 vuotta. 3 vuotta on-offia ja tuskaa, itkua, kipua, pettämistä, yksipuolista rakkautta jne… ja olin jotenkin niin mystifioinut sen ihmisen, saanut hänet näyttämään täydelliseltä ja miten kukaan ei voi koskaan ikinä olla yhtä ihana kuin hän…
    noooo… sitten tuli kuvioihin mun nykyinen seurustelukumppani jota en aluksi edes huomannut… ja meillä on nykyään ihana arki ja hän tekee mun puolesta mitä tahansa, mutta riidoissa koen aina nuo suuret tunteet hänenkin kanssaan ja tajuan miten paljon rakastan ja miten hieno ihminen hän OIKEASTI on… tuon ensirakkauden olin vain mystifioinut: ei hänessä oikeasti ollut mitään niin erikoista!! olin vain yksikseni rakastunut… but this time it is mutual and real love… and seriously the best ever, ja tekisin nykyiseni puolesta mitä tahansa… ja aivan yhtä pakahduttavaa ja raastavaa tämä aito rakkaus on ollut ajoittain -muttei kokoajan… ja voin sanoa että tämä on kaikin puolin niin paljon parempaa ja aidompaa kuin se paska mitä ensirakkauteni kanssa koin… huijasin siinä vain itseäni… loppujen lopuksi ne tunteet on kuitenkin aina lähtöisin meistä itsestämme ja me vaan projektoidaan tai heijastetaan omia mielensisältöjä toiseen ihmiseen…

  2. Voi Anna! I feel you. Kun on tuntenut sen raastavan tunteen, kukaan muu ei riitä eikä tunnu miltään. Elämän rakkaus. Sellainen hullu rakkaus, jossa ei ole mitään järkeä, mutta jossa on parhaimmat upsit ja kamalimmat downsit. Silloin on elossa ja tuntee rakastavansa täysillä. Harvoin se on molemminpuolista, siksi se tekee niin kipeää. Mä oon onneks saanu takaisin mun crazy stupid loven monien on/offien jälkee, enkä siitä kyllä helposti luovu. Tärkeintä on se ettei luovuta, jos uskoo johonkin sokeasti. Terv. toinen tyhmä nainen. 😀 Ps. Kato the Notebook -niminen leffa jos et oo vielä kattonu. Se on mun ultimate love and hope movie.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *