EI ENÄÄ ANKEUTTAJIEN ARMOILLA

Viime aikoina olen saanut ajoittain itseni kiinni epämiellyttävän ajatuksen kohdalla. Hetken ajan olen vihannut mun lukijoita ja seuraajia ja pitänyt heitä äärimmäisen epämukavina ihmisinä. Ja sitten aina olen havahtunut siitä ajatuksesta ja muistanut todellisuuden. Mulla on satoja ja tuhansia ihania lukijoita. Ihania, tukevia, auttavia, hauskoja, fiksuja, hassuja ja mielettömän lojaaleja mun blogilleni. Ja sitten mietin, miksi välillä olen vihannut koko sitä kasvotonta massaa.

Ja nyt todella ymmärrän miksi. Jonkin aikaa bloggaamisessa mua on ahdistanut avata blogini etusivua, sillä koskaan en voinut tietää, mitä kommenttiboksista löytyy. Vaihdettuani pois vuosikausien valvotusta kommentoinnista vaihdoin avoimeen keskustelukenttään. Ja samalla vaihdoin aikamoiseen rauhattomuuteen ja ahdistuneisuuteen. Tänään mulla oli aika kiireinen työpäivä ja ensimmäisen kerran rentouduin vasta illalla. Ajattelin avata blogin kommenttiosion. Ja hetken verran mua ahdisti jotenkin tosi paljon etten ollut moneen tuntiin edes kurkannut blogiin kun mietin mitä kaikkea siellä voisi olla. Kunnes tajusin, että eihän mun tarvii sitä enää jännittää.

Kun kirjoitan postauksen, jossa on joko epäsuosittu mielipide tai no, itse asiassa mikä tahansa mielipide, niin saan aina niskaani suoraan sanottuna aikamoista skeidaa. Kaikkea mun tekemistä väheksytään, mun elämää väheksytään, mun jokaista ajatusta ja mielipidettä väheksytään. Mun äitiyttä haukutaan, mun ulkonäkö ja paino on vapaata riistaa negatiiviselle kommentoinnille, mun ajatukset ”on paskoja”, mun koulutus ja elämäntilanne kerää kohdalleen sellaista palautetta, että välillä joutuu oikeesti miettimään, onko sen sanoja ihan henkisesti tasapainoinen ihminen.

Syytähän sille ei ole. Ei oikeasti. Mun vihaajat ei tunne mua, he eivät tiedä minusta mitään ja kaiken sen minkä minä annan, he tulkitsevat oman jonkin filtterin läpi kääntäen kaiken mahdollisimman negatiiviseksi. Ihan samalla tavalla kuin koulukiusaajat löytävät kiusattavasta aina vikaa. Usein blogikiusaamiseen suhtaudutaan vaan silleen, että noo, ne kiusaajat on nyt sellasii ja ihmiset on tällasii ja pitää kestää, kun julkisen alan on valinnut. Ihan samoja sekopäisen huonoja selityksiä kuin millä koulukiusaamista on selitetty vuodesta toiseen.

Mä oon huomannut tässä vuosien aikana hauskan korrelaation tässä asiassa. Mitä onnellisempi olen ja mitä paremmin mulla menee, sitä enemmän paskaa saan niskaani. En voi olla ajattelematta, että kateuskortilla on kyllä sijaa keskustelussa. Mut vielä enemmän musta on sijaa sillä, että toisen ilo, onni ja hyvä menestys on aina niitä asioita, jotka herättää onnettomissa, surullisissa ja katkerissa pahaa mieltä. Sillä niin moni aina ajattelee, että on itseltä pois, kun jollain on. Vaikka eihän se niin mene.

Mun blogissa ja blogin ympärillä ei oo varmaan ikinä ollut niin paljon järkyttävää kommentointia ja keskustelua kuin niihin aikoihin kun menin naimisiin ja sain lapseni. Olin onnellisempi kuin ikinä ja sehän kiusasi monia. Toinen sellainen negatiivisuuden tuli Lilyyn siirtymisen myötä, kun kommenttien valvominen jäi pois. Toki olen saanut negatiivisia kommentteja ennenkin, mutta olen korkeintaan skannannut ne ja heittänyt roskakoriin. Ja kommentin jättäjä ei ole saanut sitä tyydytystä, että suoltamansa roska olisi päätynyt minnekään muualle kuin virtuaaliroskikseen. Toki hän on varmasti räyhännyt samasta asiasta jossain netin keskustelupalstoista, mutta se ei ole mun ongelmani. Kun en sinne mene, en siitä mitään tiedä ja en koe, että siihen keskusteluun menee muutenkaan kukaan, joka ei ole täysin surullinen ja säälittävä tapaus. Antaa siis kaltaistensa keskustella keskenään. Kun kaikki tuollainen roska on filtteröitynyt pois roskakoriin ja sille ei ollut sijaa kommenttiboksissani, oli kommenttiboksi aika rauhallinen paikka. Kun joku ei saanut roskaviestejään läpi, luovutti hän ja lähti pois. Ja jos ei, niin tässä WordPressissä on ihan mahtavat keinot laittaa tietyt kommentoijat suoraan roskakoriin, ettei niitä tarvitse nähdä itsekään. Rantapallon loppuaikoina muistan joutuneeni poistamaan keskimääräsesti ehkä kolme-neljä kommenttia kuussa. Kun kommenttien valvonta oli pois käytöstä lähes poikkeuksetta jokainen mielipiteen sisältävä postaus aiheutti poistonappulan käyttöä. Kiusaajat sai lisää vapautta, ja hehän innostuivat siitä. Onkin iso ilo, että Lilyn blogialusta koki tän muutoksen ja palattiin kommenttienvalvontaan myös tässä blogissa.

Mut mitä se on tehnyt mun bloggaamiselle tai mun itsetunnolle? Tämä uusi aalto negatiivisuutta ja kiusaamista? Mun itsetunnolle ei kummoisia. Mä olen edelleen itteni kaveri enkä vihaa itseäni. Blogikiusaaminen on omanlaistaan sensuurin pakottamista. Ei saisi kirjoittaa niin ja näin, tuosta ja tästä. Jos kirjoittaa, niin hyökätään kaikkeen henkilökohtaiseen, rakkaaseen ja tärkeään. On erittäin tärkeää, että maailmaan mahtuu erilaisia mielipiteitä ja ajattelijoita ja erittäin tärkeää, että niihin mielipiteisiin on sekä sanan-, että mielipiteenvapaus. Mun itsetunto on itse asiassa vain vahvistunut tässä mylläkässä. Katsokaas kun annan oravan karvaiselle pyllylle enemmän painoarvoa kuin kiusaajan mielipiteelle. Jos mun mielestä säälittävät ja surulliset kiusaajat vihaavat mua, niin olen onnistunut jossakin. Olen erilainen kuin he. Ja se on vain ja ainoastaan hyvä asia. Toki eriäiviä mielipiteitä on monenlaisia ja eri mieltä voi olla asiasta, mutta sen eriävän mielipiteen ilmaisuasu on usein paljon kertova. En siis missään nimessä lue kaikkia eri mieltä olevia blogikiusaajiksi. Mun itsetuntoa on vielä entisestään vahvistanut se, kuinka paljon pitää valehdella ja väännellä totuutta, että saa mut huonoon valoon. Mulle se tarkoittaa sitä, että sitten tässä mun todellisuudessa ei ole tarpeeksi paljon huonoa, jos pitää valehdellen löytää se huono asia. Aika jees.

Itsetunto on ja voi siis hyvin, mutta mitä se on tehnyt bloggaamiselleni? No, kuten tuolla alussa jo sanoin, niin ajoittain olen vihannut kaikkia lukijoitani. Sekunnin tai kaksi olen ollut ärsyyntynyt ja suoraan sanottuna aivan v*(/&ntunut koko massaan. Ja sitten havahtanut hereille. Bloggaaminen on muuttunut vuosien varrella. Entisaikaan postaukset sai paljon kommentteja, pitkiäkin kommentteja. Samaan tapaan kuin pari vuotta sitten Instagramissa sai paljon tykkäyksiä ihan mihin tahansa kuvaan. Nyt sama määrä ihmisiä (tai itse asiassa enemmän) näkee kuvan, mutta tykkäämisten määrä on paljon pienempi. Positiivisten kommenttien määrä on blogissa tipahtanut tasaiseen tahtiin yleisön vanhetessa ja blogosfäärin muuttuessa. Eikä siinä mitään, en syytä ketään. En hitto edes muista milloin olisin kommentoinut jonkun bloggaajan postausta itse. Ja usein silloinkin kun joku kommentoi jotakin positiivista, se on usein tsemppaava ja tukeva lyhyt kommentti, joka on samaa mieltä minun kanssani. Se ei erotu samalla tavalla sieltä kommenttien ääreltä kuin se äärimmäisen ilkeä palaute. Äkkiä käy kuten kaikkialla muuallakin. Kovinta meteliä pitävät he, joilla ei ole mitään annettavaa keskustelulle muiden ollessa hiljaa. Ja sehän jättää mielikuvaksi koko keskustelusta sen, mitä on kovaäänisimmin sanottu. Vaikka siellä taustalla olisi 90 % ihmisistä aivan eri mieltä kuin se mesooja.

Tän kommentoinnin vähenemisen takana on varmasti monia syitä. Yksi on ehdottomasti mobiililla lukeminen. Mä ainakin VIHAAN kirjoittaa puhelimella yhtään mitään pidempää. Mulla on nykyään WhatsApp Web koneella ihan sen takia, etten jaksa vaivautua. Saatan kirjoittaa Instan kuvatekstinkin koneella ja sitten vaan kopioida Instaan 😀 Oon laiska, myönnän. Mulla on vielä ihan hiton responsiivinen ja kiva näppis kännykässä, ja silti laiskottelen asian suhteen. En osais ees kuvitella kommentoivani jotain puhelimella, en varmaan jaksais alkaa kirjoittamaan kuin muutaman sanan kommenttia.

Ja miksi nähdä vaivaa, kun ei ole mitään sen kummempaa sanottavaa kuin, että ”ihana mekko, olitpas nättinä liikkeellä”? Sitä helposti ajattelee, että se on ihan turha kommentti, ei sen saaja sillä mitään tee. Niin mäkin usein ajattelen, joten en todellakaan syytä blogien seuraajia siitä, että he ajattelevat niin.

Mut itse asiassa, tän takia mä rakastan Instagramia. Mä saan päivittäin kymmeniä viestejä Instassa. Yritän vastata aina kaikkiin, mutta aina en ehdi, anteeksi siitä. Helkkarin harvassa on kyllä ne, jotka tulee Instassa avautumaan jostakin negatiivisesta. Kerran oon yhen häirikön blokannut ja ehkä viisi muuta yhteydenottoa on ollut sellaisia, mitä lasken tähän kiusaamisen kategoriaan. Siis jonkun viiden vuoden aikana 😀 Ja selväähän se on, miksi näin tapahtuu. Instagramissa on helpompi jäädä kiinni näistä ”mielipiteistä”. Siellä on omalla tilillä, omalla naamalla, antamassa ”palautetta”. Toisin kuin blogissa, jossa anonyymiys kattaa aika pitkälle, ellei nyt ihan kovemmin rikolliseen toimintaan lähde.

Niin ymmärrettävää ja selkeetä kuin tämä blogien heikko positiivinen kommentointi onkin, toivoisin kuitenkin, että bloggaajien tuki ja turva, ne ihanat kommentoijat, eivät jättäisi bloggaajia ääliöiden armoille. Jos postaukseen tulee kaksi veemäistä kommenttia, jää niiden arvo hyvin erilaiseksi jos samaan postaukseen tulee 30 ihanaa kommenttia kuin jos siihen tulee kaksi ihanaa kommenttia. Vaikka postaukseen sataisi sydämiä.

Mun seuraajat on mulle ”kasvottomia”. Te olette yksi iso massa, jota en tunnistaisi kadulla vastaan kävellessä. Toki ahkerimmat ja hauskimmat instagramissa seuraajat tunnistaisin, mutta blogin lukijat on asia erikseen. Nimimerkkien ja anonyymiteetin takana olevat lukijat ovat mulle kasvottomia. Ja kun muutama siinä massassa saa itselleen piirrettyä todella ankeuttajamaiset piirteet kommentoinnillaan, koko se harmaa joukko alkaa helpommin näyttäytyä yhtä ikävälle. Joten ottakaa aina välillä aikaa myös positiiviselle palautteelle lempiblogeissanne. Se on meille bloggaajille monella tapaa tosi tärkeetä. Älkää jättäkö bloggaajia ankeuttajien armoille, vaan olkaa se suojelius, joka tyrmää ankeuttajat jo pelkällä laajuudellaan. Sillä tavalla nimittäin varmasti vaikuttaa myös blogin sisältöön. Ainakin oma intoni tuottaa toivottua sisältöä ja panostaa sisällön laatuun elää sen varassa millaiseksi koen vastaanottavan yleisön. Sen huomasin tässä viime kuukausien aikana.

Mä olen blogannut kohta jo 11 vuotta, oon aina jatkanut tätä ilolla ja innolla, koska aina mun yleisö on mun mielestä ”ansainnut” kaiken sen, minkä eteen olen nähnyt vaivaa. Olette aina olleet niin ihania ja kannustavia, että tää on aina ollut mullekin mielekästä. Ja toivon tietenkin, että sitä jatkuu mahdollisimman pitkään 🙂

Nyt kun kommentointivalvonta on toiminnassa, uskon, että kommenttiboksi taas rauhoittuu. Teille päin se rauhoittuu varmasti, nimittäin mitään roskaa en tule täällä hyväksymään jatkossa. Ja nyt mullakin on ihan eri tavalla eväitä blokata heitä, jotka eivät osaa käyttäytyä. Eli edes mun ei tarvitse sietää minkäänlaista kiusaamista.

Oon ollut koko illan niin fiiliksissä siitä, että ollaan nyt WordPressissä ♥ Pienet asiat, kuten toi sydän-symbolin paluu on musta aivan riemastuttavaa 😀 Ja toki kaikki ne isot jutut kuten postausten julkaisualusta, kuvien lisäämisen tekniikka ja kaikki muu. Oon aivan fiiliksissä taas pitkästä aikaa bloggaamisen suhteen!!

Kommentit (19)
  1. hyvä kirjoitus! ihanan avoin. mielestäni on kiva, kun kerroit, että ajattelet lukijoiden ansaitsevan sun sisällön. tai siis että bloggaaminen ei ole sulle vaan sua itteä varten ja lukijoista viis!

  2. kiitti kivasta blogista 🙂 ! mielellään näkisin lisää kuvia ja tarinoita reissusta 🙂 !!
    pitääkin yrittää kommentoida useammin.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *