EI RAHA VAAN RAKKAUS

koyha (1 of 2).jpg

Luin tuossa Natan postauksen otsikolla ”Tyhmä tai köyhä?” ja se herätti ajatuksia. Aihe on mulle muutenkin sellainen, jossa koen usein vähän kaksjakoisia fiiliksiä. Myös nyt. Natan postaus oli liikuttava ja hyvä, mutta en voi olla täysin samaa mieltä asiasta. 

Vaikka mulla on nykyään Chanel-laukkuja enemmän kuin monilla laukkuja elämänsä aikana ja meillä on omakotitalo, pari autoa ja aurinkolomia joka vuosi, ei aina ole asiat olleet niin hyvin, ainakaan siis taloudellisesti. Tulen itse hyvin tavallisesta perheestä, en köyhästä, mutten myöskään keskituloisesta tai rikkaasta. Vanhempani pääsivät keskituloiseen luokkaan vasta kun olin itse hieman vanhempi, mutta lapsuuteni meni kirpparivaatteissa ja kaupan alennuslaareista ruokaa ostaen. Mieheni on pienipalkkaista työtä pätkittäin tehneen yksinhuoltajaäidin kasvatti. Molemmat olemme maahanmuuttajia tai paluumuuttajia. 

Mun lämpimimpiä muistoja lapsuudessa on mm. mun ja iskän viikonloppuiset pyöräretket. Vasta myöhemmin tajusin, että monet muut perheet ei käy neljässä eri ruokakaupassa fillaroiden hakemassa eri juttuja eri kaupoista. Käyttäen karttana alennusilmoituksia ilmaisjakelu-lehdistä ja osittaismaksuna kaiken maailman kuponkeja. Ja mä kävin niillä retkillä vain iskän kanssa, koska äitini teki seitsemänpäiväistä viikkoa kahdessa eri matalapalkkatyössä. Molemmat vanhempani ovat koulutukseltaan maistereita, mutta ketään Suomessa ei siihen aikaan kiinnostunut kummankaan vanhempani osaaminen. Niinpä äitini mittaili mansikoita litraan ja järjesteli hevi-hyllyä tai maitohyllyä isäni viettäessä työpäivänsä hitsaten metalleja. Mä rakastin meidän viikonloppuseikkailuja. En mä koskaan osannut ajatella, että haetaan jauhelihaa Siwasta ja jauhoja K-Marketista, koska säästetään muutama markka. Tajusin sen myöhemmin. Mut en oo koskaan hävennyt sitä. Koska meidän köyhyys tarkoitti laatuaikaa ja kisailua ja seikkailuja isäni kanssa. Mun vanhemmat osasi tehdä köyhästäkin kivaa.

Mun lapsuus ei todellakaan ollut kovin varakas, mutta siitäkin huolimatta vierastan hieman ajatusta siitä, että lukiokirjoihin ei olisi varaa teini-ikäisenä, jos ei puhuta ihan pienestä paikkakunnasta, jossa nuoren työllistymismahdollisuudet on ihan katastrofaalisen huonot. Tämän aiheen kohdalla nimittäin aina mielessäni välähtää ajatus työstä nuorella iällä. Mä aloitin työnteon todella nuorella iällä, kun puhuin itseni mansikkamyyjäksi torille. Muistutin ehkä paikkaa pyörittävän pariskunnan lapsenlapsia ja mun ”reippaus” (their words, not mine) teki vaikutuksen. Vanhempieni luvalla tein hyvin lyhyttä työpäivää alkuun, ja vuosien karttuessa joulut ja kesät meni hyvin paljonkin töissä. Tämän lisäksi oon jo teininä jakanut mainoksia, siivonnut yksityisiä koteja, käynyt kaupassa vanhusten puolesta ja tekemällä vaikka mitä. En ujostellut hakea töitä, en 14-vuotiaana enkä myöhemminkään elämässä. Mun kokemus on toki Helsingin kaltaisesta isosta kaupungista, mutta mä löysin aina töitä kun niitä etsin. Avustamasta milloin missäkin; kahvilassa, kukkakaupassa ja yksityisissä kodeissa. Ollessani 12, työntelin pitkin lumihankia pikkusiskojeni vanhoja kirpparirattaita, jotka olivat palvelleet ennen siskojani jokusen muunkin muksun ja olleet meilläkin jo käytössä neljä vuotta. Niissä sai hyvin kuskattua lehtipinoja talosta toiseen. Ei siinä rikastunut, mutta luonnetta se todennäköisesti kasvatti. Vaikka nyt ajelen useamman kymmenen tuhannen euron arvoisella autolla ja lykin Stokken merkkirattaita, en ole unohtanut, millaista lapsuuteni ja nuoruuteni oli.

14-vuotiaana soitin ehkä lähemmäs viisikymmentä Molin ilmoitusta läpi. Yhdestä tärppäsi. Kävin siivoamassa erään perheen kotia. He tykkäsi musta ja vähän ajan päästä heidän ystävänsä tarjosi mahdollisuutta lapsenhoidolle. Sen jälkeen erään heidän naapurin rouva tarvitsi apua käydä ruokakaupassa. Ja minähän kävin. Siivoamassa, leikkimässä lasten kanssa ja kaupassa. Mä en koskaan ajatellut, miten vaikeeta mulla oli. Mä ajattelin itse asiassa, että onpas helppoa saada rahaa 😀 Jokusen kerran nuorena setäni vei minut keräilemään pulloja vapun jälkeen. En oikeen vierastanut mitään tuollaista, sillä mut kasvatettiin siihen, että jokainen työllä tienattu euro on arvokas.

Mulla oli oma Visa Electron 12-vuotiaana, sen takia, että olin tienannut kesätöissä ja säästänyt saamani stipendin ja kesätyön palkat. Ollessani lukion ekalla luokalla, suuntasin kotibileiden sijaan iltavuoroon töihin ja sieltä kotiin nukkumaan, sillä lauantaisin avasin kahvilan 7, joten herätys oli 5.30. Joululomat seisoin Tikkurilassa kukkapuistossa myymässä joulukukkia jouluaattoon klo 15 asti. Työntelin painavia rullakoita pitkin lumikinoksia ja tein 10-tuntisia päiviä jääkylmissä olosuhteissa. Hitto, mä muistan vieläkin Tikkurilan K-Supermarketin parkkihallin ajoliuskan, ja miten painajaista oli työntää rullakkoa ylös liuskaa pitkin lumiseen hankeen ja siitä kulman taakse ja tien poikki kukkapuistoon. Kukkapuistoa ei enää ole, mutta se K-Supermarket on ja muistan tuon aina ajaessani ohi. Meidän perheen jouluaatot oli sen varassa, että rankan työläisduuninsa joululomalle päättänyt isä kokkasi ja minä ja äiti tultiin puolikuolleena töistä kotiin 15-16 aikaan viettämään aaltoa juuri ennen kuin mentiin takaisin joulupäivänä töihin. Mä muistan ikuisesti, kuinka 9-luokan joulujuhlan jälkeen hyppäsin Kulosaaressa metroon juhlatamineissani, vaihdoin Mellunmäessä bussiin ja menin Tikkurilaan töihin. Vaatteet vaihdoin bussin takapenkillä, sillä oli kiire ehtiä ajoissa työpisteelle. Paketoimaan sen talven ties kuinka monetta sadatta amaryllistä. 

Mä oon tehnyt töitä viimeiset 18 vuotta. Koko lukioiän, koko yliopisto-opiskeluajan. Mun vanhemmilla olisi todennäköisesti ollut varaa maksaa lukiokirjani, mutta maksoin lukiokirjani omista rahoistani. En muista, että yksikään kirjani oli uutena hankittu vaan ne oli kaikki käytettyjä. Vanhempani maksoivat kyllä ajokorttini, mutta sillä sopimuksella, että maksan sen takaisin vuoden aikana. Ja maksoinkin. Kyllä varmasti vanhempani osallistuivat aika paljon taloudellisesti teini-iässä. Silmälasini maksoivat vanhempani ja funktionaalisen laskimen sain muistaakseni synttärilahjaksi. Mutta niin vaan mun urheiluvälineet liikkatunneille oli kirpparilta omalla rahalla ostettuja ja lehtiöt ja muistiinpanovälineet myös. Vaikka vanhempieni tulot ja taloudellinen tilanne nousivat huomattavasti säästeliäisyyden ja yritteliäisyyden tuloksena joskus viisitoista vuotta sitten, halusin silti pärjätä mahdollisimman pitkälti omillani.

Mä en oo ikinä ymmärtänyt sitä ajatusmaailmaa, jossa työtä ei mielletä asiaksi, jota tehdään opintojen lomassa. (Enkä nyt sano, että Natan postaus antaisi tällaisen mielikuvan) Kun hain oikikseen, tein töitä K-Supermarketissa 20-25 tuntia viikossa. Tämän kuullessaan kaikki olivat sitä mieltä, että minulla ei ole mitään toivoa päästä kouluun, jos teen töitä samalla. Pääsinpä kuitenkin. Kirjoitin myös huippuhyvät ylioppilaskirjoitukset, tehden töitä. Muutin nimittäin omilleni tasan 18-vuotiaana kolmannen lukiovuoden alussa ennen kumpiakaan kirjoituksiani. Minun tapauksessani työnteko ei suinkaan häirinnyt opiskelua, mutta ymmärrän, että vaikka minä pystyn johonkin, ei asiat ole itsestäänselvästi samanlaisia kaikille. Lukionkin voi kuitenkin tehdä kolmen vuoden sijaan neljässä ehtiäkseen myös tekemään töitä ja töitä voi paiskoa paljon kesällä ja joululomalla ja käyttää rahaa mahdollisimman kitsaasti niin, että siitä riittää olennaisimpaan myös työkausien ulkopuolella.   

koyha (2 of 2).jpg

Siinä olen samalla sivulla Natan kanssa, että mun kohdalla lapsuuden ”köyhyyttä” on seurannut paljon paremmat ajat. Ja tiedostan myös Natan tavoin, että näin ei suinkaan ole kaikilla. Meilläkään ei ollut opintojen kannalta kriittisinä vuosina vakavia ongelmia perheessä ja meilläkin oltiin hyvin kannustavia opintojen suhteen ja niihin laitettiin vanhempien puolelta henkisiä paukkuja niin paljon kuin vain voitiin. Tiedän kyllä, että monella menee huonommin. Silti mä toistan aina sen, että Suomessa kaikilla on samanlaiset mahdollisuudet. Se on maamme yksi isoimpia hienouksia. Nyt haluan ehkä hieman muotoilla uudelleen tuon lauseen. Suomessa kaikilla ei ole samanlaiset mahdollisuudet, vaan Suomessa kaikki on mahdollista kelle tahansa, vaikka lähtökohdat olisi kuinka kamalat. Siinä tarvitaan ahkeruutta ja onneakin, siinä tarvitaan monia vaikuttavia asioita. Suomi on yksi suvaitsevaisemmista maista maailmassa ja Suomessa ei ole yhteiskuntaluokkia tai esteitä haaveiden toteutumiselle. Toki lapsen synnyttyä perheeseen, jossa asiat ovat huonosti, on hänellä huomattavasti jyrkempi tie kiivettävänään, eikä välttämättä henkisiä kykyjä löytää itsestään niitä eväitä kiipeämiseen. Mutta se on jo hieman eri asia ja sellainen, mistä mulla ei ole kokemusta, joten en koe voivani siitä olla mitään mieltä.

Mutta kun puhutaan ”vaan” köyhyydestä, niin yksi mun suurimpia ylpeyden aiheita suomalaisena on se, kuinka vähän köyhyys oikeasti vaikuttaa. Köyhyys ei yksinään ole asia, joka rajaa tulevaisuuden mahdollisuuksia ihan hirveesti. Toki harva köyhän perheen lapsi päätyy tennistähdeksi harrastuksen kalleuden takia, mutta lähes mille tahansa alalle on tie auki köyhemmänkin perheen vesalla. Niin vaan on meidän pienessä blogikentässäkin Nata, joka on kiivennyt koko blogikentän huipulle köyhistä lähtökohdista ja löytyy verotiedoista aika menestyksekkäästä porukasta. Ja on minä, joka on Kontulan köyhyydestä kiivennyt siihen, missä nyt olen. En voi sanoa olevani rikas tai supermenestyjä, mutta mikään ei olisi seissyt mun tiellä, vaikka olisin halunnut parempipalkkaiseen duuniin tai tekemään mitä ikinä. Okei, presidentiksi mulla ei ois ollu perustuslain puolesta asiaa, mut sekään ei liity köyhyyteen. 

Rikkaan perheen lapsi voi kohdata koulukiusaamista, joka romuttaa hänen elämänsä. Rikkaan perheen lapsi voi eksyä tilanteeseen, joka johdattaa hänet lopulta katkaisuhoitoihin. Rikkaan perheen lapsi voi kohdata vanhemmiltaan läsnäolemisen puutetta ja montaa muuta vaarattomalta vaikuttavaa tilannetta, joka muovaa häntä ihmisenä henkisesti paljon rankemmin kuin köyhyys. Mun mielestä ei saa jäädä liiaksi kiinni siihen ajatukseen, että on köyhä tai pienituloisesta perheestä. Jokaisen lapsen elämän varrelle saattaa mahtua asioita, jotka muovaavat tätä ihmisenä. Mä oon seissyt lapsena leipäjonossa, mut se ei estänyt mua pääsemästä siihen missä mä nyt oon.

Se, miksi kirjoitan tästä on tietyllä tapaa haluni myös inspiroida omanikäisiäni naisia, tän hetken ja tulevaisuuden vanhempia. Köyhyys ei ole asia mitä pitää pelätä, sillä lapsen kasvatuksessa on paljon pahempia asioita, mitä voi pelätä. Natan postauksessa silmääni osui erityisesti kohta, jossa Nata puhuu perheestään. Positiivisesta suhtautumisesta opintoihin ja osallistumiseen stipendihakuihin, paperitäyttöihin ja muihin vastaaviin. Omasta puolestani oon tosi kiitollinen perheelleni siitä, miten paljon he osallistuivat koulunkäyntiini läksyjen ja kokeisiin opiskelun myötä. Mut vietiin ja haettiin pyörän tarakalla ala-asteen limudiskoon, vaikka sainkin matkaan mukaan kotoa pienen karkkipussin alennuskarkkeja ja 1 markan johonkin limuun. Mut mä olin siellä diskossa. Ihan kivassa kirpparimekossa. Mun vanhemmat osallistui ja tsemppasi. Mun koulunkäyntiä ja työntekoa tuettiin ja kehuttiin, siitä oltiin ylpeitä. Sain tukea henkisesti koko elämäni ajan. Ja sille ei voi laittaa hintalappua, ei köyhä eikä rikas.

On jotenkin hirveän lohduton ajatus, että niin moni suomalainen lapsi kasvaa pienituloisessa perheessä tai köyhässä perheessä. Sen ei pitäisi mennä niin. Sen ei tarvitsisi mennä niin Suomen kokoisessa taloudellisesti verrattain hyvinvoivassa maassa, mutta valitettavasti erinäisten syiden vuoksi niin on. Maksaessani tuhansia euroja veroja kiristelen hampaitani minkä kerkeän, mut sit yleensä irroitan leuat toisistaan ja totean, että osa siitäkin menee oikeesti tärkeään tarkoitukseen. Siihen, että jokainen lapsi saa koulussa ilmaisen koulutuksen ja yhden lämpimän aterian päivässä. Ja sairastuessaan jokainen suomalainen lapsi saa hoitoa yhdestä maailman parhaista terveydenhuoltojärjestelmistä. Mikään ei ole täydellistä, mutta mun mielestä tää on jotenkin tosi lohdullista kaiken keskellä. 

On utopiaa ajatella, että kapitalistisessa maailmassa olisi joskus tilanne, että kaikki olisivat samalla lähtöviivalla ja kaikilla lapsilla olisi yhtä hyvät oltavat. Mutta itse koen kuitenkin aina, että köyhyys on ongelmana kuitenkin vähemmän vakava kuin moni muu. Köyhyys, ilman muita ongelmia, ei tarkoita onnetonta lapsuutta, heitteillejättöä tai mahdollisuuksien puuttumista elämän varrella. Toivonkin, että mahdollisimman moni ajattelee asiaa myös siltä kannalta, että vanhempien rakkaudella, tuella ja läsnäololla lapsi pääsee ponnistamaan elämässään korkeallekin, vaikka lähtökohdat olisivat haastavia. Vaikka lukiokirjat ja funktiolaskimet on kalliita hankintoja monille, ne ovat sen arvoisia. Sillä opiskelu on avain parempaan tulevaisuuteen ja vaikkei tie olisi aina helppo ja häpeätön, niin jos köyhyys on perheen ainoa ongelma, ei tie ylioppilaslakkiin ole mitenkään mahdoton. 

On hienoa ja tärkeää, että päättäjät ehkä vähän heräilevät tähän asiaan. Jos heräilevät. Mut yhtä tärkeää on myös mun mielestä se, että jokainen vanhempi ei säti illalla itseään siitä, että hänen lapsellaan on huonommat mahdollisuudet. Ei luovuta ja totea, että ei tästä kuitenkaan tule mitään eikä mikään ole mahdollista. Ei vello siinä ajatuksessa vaan katsoo peiliin, toteaa, että tekee parhaansa ja tekee huomenna vielä parempaa. Ajattelee kaikkia niitä, jotka ovat samanlaisista lapsuuden olosuhteista ponnistanut keskituloiseksi hyvinvoivaksi aikuiseksi. Auttaa työhakemuksissa, pitää silmiä auki nuorelle sopiville töille, tukee niin paljon kuin voi. Mutta ennen kaikkea on läsnä, rakastaa ja tuo lapselleen sen taian, minkä mun vanhemmat toi mun lapsuuteen sanomalla aina ”Sä pystyt mihin tahansa”.

Kommentit (79)
  1. Kiitos tästä postauksesta. Itselläni on vähän samantyyppinen tausta ja olen samaa mieltä kanssasi, ettei köyhyys välttämättä ole kuoppa, josta ei muka voisi nousta ylös 🙂

    1. Kiitoksia! Ja just tämä! Köyhyys on sellainen kuoppa, josta voi nousta ja jonka jälkeen voi tehdä itsestään vaikka kukkulan kuninkaan. Se ei aina välttämättä onnistu, mutta se ei tarkoita, etteikö kannattaisi kokeilla. 

  2. Kiitos, paljon hyviä pointteja ja ajatuksia, joita itsekin jaan. Olen itse nyt 26v ja tehnyt töitä viimeiset 12 vuotta. Ja jokaisen työpaikan hankinnut itse ilman vanhempien tai muiden kontakteja. Ei olisi välttämättä tarvinnut niin nuoresta asti tehdä töitä, mutta itse halusin ansaita omat rahat ja tehdä töitä. Olihan se toki koulun ohella ajoittain rankempaa, mutta en koe sen vaikuttaneen menestymiseeni. Toki olen ollut aina todella onnekas, että tulen perheestä, joka on aina jaksanut ja osannut tukea opintoja ja työntekoa. Ja olen ollut itse terve fyysisesti ja henkisesti. Näin ei harmillisesti kaikille ole. Koulutuksen ja työnteon yhdistämistä pitäisi mielestäni tukea paljon enemmän kuin sitä nyt tuetaan! Työnteko antaa koulutuksen ohella korvaamatonta osaamista. Molempia tarvitaan.

    Ja minulle on ollut tärkeää pystyä elämään omilla rahoilla eikä vanhempieni. On todella surullista seurata näin aikauisenakin vierestä, kun joidenkin vanhemmat edelleen kustantavat osan elämästä vaikka oltaisiinkin jo työelämässä vahvasti kiinni. Tai sitten ei viitsitä tehdä töitä tai opiskella, koska aina on vanhemmat, jotka kustatavat kaiken.

    1. Jep, tuo on musta jotenkin todella omituista. Mä en ymmärrä, miten aikuisena voi olla vielä vanhempien rahojen varassa, se käy jotenkin täysin vastoin omaa luontoani. Jokaisen pitää mun mielestä elättää itsensä 18-vuotiaasta eteenpäin. Moni ei vaan halua madaltaa elämäntasoaan siitä, mihin on tottunut kotikotona ja ei sen vuoksi halua pärjätä opintotuella + Mäkkärin palkalla. Toki varmasti itsekin autan mielelläni lastani/lapsiani hänen/heidän ollessa aikuisia, jos on taloudellista kapasiteettia, mutta enemmän juuri tukena oman yritteliäisyyden rinnalle. Esim. takaajana ensiasunnon ostoon tai vaikka pienellä kuukausiavustuksella työtulojen rinnalle. Mun mielestä työnteko tuo koulun rinnalle paljon erilaisia ominaisuuksia, niin osaamista kuin myös paljon henkistä pääomaa, jota ei saa pelkästään koulusta 🙂 

    2. Mun on taas tosi vaikeaa ymmärtää, miksi vanhempien rahallinen tuki nähdään niin pahana asiana. Mun vanhemmat kustantaa edelleen mun harrastuksen, jota oon harrastanut nyt reilut 15 vuotta, mutta jota mun ei olisi opiskelijabudjetilla mitenkään mahdollisuutta kustantaa itselleni. Käyn myös joskus kaupassa yhdessä äitini kanssa, jolloin hän ostaa mulle esimerkiksi sellaisia elintarvikkeita, joita en itse raaskisi ostaa. En mä ymmärrä miksi olisi väärin, että vanhemmat kustantaa osan mun elämästä, vaikka oonkin reilusti yli 18-vuotias. Mun vanhempien budjetti ei kaadu mun harrastusmaksuihin, ja mä saan harrastuksesta paljon iloa elämääni. Ei se tarkota sitä, että luulisin rahan kasvavan puissa, mutta miksi kituuttaa opintotuella ja mäkkärin palkalla, jos muuhunkin on mahdollisuus?

      1. Samaa ihmettelen. Meillä on aina autettu puolin ja toisin, äiti saattaa kustantaa minulle yksityislääkärin, jos on pitkä jono, ja minä puolestaan autan vanhempiani siivoamalla/lumitöissä/tietokonejutuissa, käyn laittamassa ruokaa heidän kotonaan jne. Isovanhempani ja vanhempani ovat aina sanoneet, ettei heidän rahoilleen voisi olla parempaa käyttöä kuin lastenlasten ja lasten hyvinvointi. Tietty eri asia käytetäänkö rahat vaikka bailaamiseen, vai tarpeellisiin juttuihin kuten lääkäriin, lastenlasten harrastuksiin tai opiskelun tukemiseen. Jos vanhemmilla on varaa ja halua, miksi he eivät saisi auttaa?

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *