Elämänvaiheiden vuoristorata // Lempäälä

Vaikka loppujen lopuksi jälkeenpäin ajatellen tykkään aina syksyistä, on syksy kuitenkin tullessaan aina jotenkin hieman masentava; tuleehan se kesän lopuksi ja merkitsee sitä, että kesä on oikeasti ohi vaikka tuntuisi siltä, ettei se olisi ehtinyt alkaakaan. Nyt kun aurinko on paistanut takapihalle pari päivää ihan superkauniisti ja auringonlaskut ovat olleet lämpimiä ja kullankeltaisia, on pakko myöntää, että onhan tässä syksyssä jotain tosi kivaa. Jokaisessa vaiheessa on aina jotain erityistä, jotain tosi ihanaa ja mä luulen, että eri vaiheiden upeimmat puolet huomaa vaan jos lopettaa edellisen vaiheen perään haikailun. Jotenkin tässä vauva-arjessa koko elämä tuntuu vaiheelta vaiheen perään. Jokaisessa on jotain ihanaa ja jokaisessa on jotain hieman hankalampaa. Jokainen on tavallaan yhtä ihana. Niin kai omassakin elämässä, jos oikeen pysähtyy miettimään. Kesällä on ihanaa nauttia hyvästä kelistä, valoisista öistä ja miljoonasta tapahtumasta, jotka täyttää kalenterit. Syksyssä on omat hyvät puolensa. Voi lakata toivomasta hellepäiviä ja läpsimästä hyttysiä, ja voi viettää aikaa kauniin kirjavan luonnon keskellä täydellisessä ilmassa; ei liian kuuma urheilla, ilma on raikas hengittää, mutta mikään ei palele. Auringonlaskut maalaa oranssit puut täydellisen kultaiseksi ja kaikkialla näkyy ehkä kaikista vahvimmin vuodenajan vaihtuminen.

Nauratti tänään kun kävelin Tampereen keskustassa ja kaikkien kauppojen ikkunat on täynnä murrettuja sävyjä, viininpunaista ja harmaata. On villaneuleita ja muhkeita huiveja. Kaikki ”syksynväreissä”. En ihan ymmärrä, miksi tummat sävyt ovat syksyn värejä, kun mulle syksy on aina mun mielessä keltainen ja oranssi. Kirkkain ja värikkäin ajanjakso. Toki loskan keskellä ei viitsi kulkea vaaleissa kengissä, mutta itsekin herkästi syyllistyn siihen, että syyskuun tullessa pakkaan mun värikkäät vaatteet odottamaan seuraavaa vuotta. Värikkäiden kaveriksi laitan myös vaaleat pastellit, jotka on jotenkin todella ”keväisiä”. Niiden iänikuisten sinivalkoisten raitojen lisäksi siis. Tänä vuonna kapinoin. Viihdyn edelleen valkoisen, harmaan ja vaaleanpunaisen yhdistelmissä, ja yritän vältellä kokomustaa. Tai ainakin sitä, että kokomustaan pitää pukeutua, koska vuodenaika on vaihtunut. En siis sano, että kukaan sanelisi näitä asioita, vaan näin minä yleensä olen toiminut. Jos katsoo kaikkia asujani, talvikaudet on olleet kieltämättä aika mustaharmaita. Ihan tylsää, silloin nimittäin on kaikista eniten tarve kaikelle värikkäälle.

Satuin tuossa vähän aikaa sitten eräällä merkkivaatekirppiksellä törmäämään huutiksessa ihanaan kaulahuiviin. Täydellinen laventelinvioletti huivi hurmasi kirkkaalla värillään, ja huomasin heti ajattelevani, olisiko sille kuitenkaan käyttöä juuri nyt, kesän vaihtuessa syksyksi. Olenhan jo kaivanut syksyn ikiturvani, kauniita ruskan värejä yhdistelevän Mulberryn huivini, ja levittänyt sen rinnalle vaatekaappiin harmaiden huivieni kavalkadin. Näissä kuvissa tuo uusi huivini ei oikein pääse oikeuksiinsa, sillä kuvat kovasti vaalentavat sitä, mutta kaunis violetti huivi päätyi kuitenkin pienen harkinnan jälkeen huudon kohteeksi ja uudelle onnelliselle omistajalleen. Ensimmäisten oranssien lehtien tippuessa jo maahan sonnustauduin päästä varpaisiin vaaleaan suunnatessani mieheni kanssa treffeille lämpimänä syyspäivänä. Vielä jäi ylipolvensaappaat kaappiin ja kaikki tummat vaatteet odottamaan huonompia kelejä. Mulla on vielä kesäfiilis. Toivottavasti myös säiden jumalilla seuraavat viikot, nimittäin nämä pari päivää ovat olleet aivan ihania.

Huomaan, että mennyt kesä ja kevät ovat olleet tietyllä tapaa aika rankkoja ja samalla rakkaita. Pidän niistä jotenkin hirveän lujasti vielä kiinni. On ollut paljon uutta opittavaa uuden perheenjäsenen myötä. Oman itseni hakeminen on ollut valtaisassa asemassa arjessa, sillä onhan elämä mullistunut täysin. En vielä ihan aina taida tiedostaa olevani äiti jollekin.  Harvemmin puhun rankoista asioista, sillä niiden puiminen blogissa tuntuu tietenkin paljon vaikeammalta kuin positiivisten. Mulla on muutenkin tapana yrittää päästä pois negatiivisista ajatuksista ja keskittyä positiiviseen. Ihan kaikessa. Aina mietin asiat mahdollisimman positiivisen kautta itselleni, ja sitten keskityn siihen. Välillä kuitenkin on ehkä hyvä myöntää blogissakin, että jotkut asiat harmittavat. Kaikki ei ole mustavalkoista, vaan suurin osa elämästä on kuin ruska, montaa eri sävyä, toiset kauniin kultaisia ja kirkkaanoransseja, toiset jo maahan tippuneen mutaisen ruskean sävyisiä. Ne kaikki tekevät syksyn väriloistosta uniikin aina yhteisvoimin, ja useimmiten keskityn blogissani niihin kauniisiin sävyihin.

Rakastan uutta kotiamme, uutta pihaa, näkymää ja sijaintia. Rakastan sitä, että vanhempamme asuvat lähellä ja matka Helsinkiin menee lähes huomaamatta. Rakastan Tamperetta ja on ihanaa nähdä miehen viihtyvän uudessa tehtävässään. On tässä kuitenkin niitä huonojakin puolia. On henkisesti oikeasti todella raskasta muuttaa taas. Sen takia tää meidän laatikoiden purkaminen on kestänyt varmaan pidempään kuin monilla täysmittainen remontti. Oon niin uupunut vielä edellisestä muutostamme, että mulla ei oikeasti ole henkisellä puolella energiaa tähän vielä. Kyllä fyysisesti jaksaa purkaa ne laatikot. On vaan jotenkin todella kuluttavaa etsiä kaikelle oikeat paikat, ja siirrellä tavaroita ja kun kaikki on koko ajan hukassa.

Kaikista rankinta on etsiä itselleen taas oikea paikka, kun kaikki on koko ajan hukassa. Mä oon kolme kertaa rakentanut elämän uudelleen. Australiassa, Lontoossa ja Kuopiossa. Mä oon vähän loppu siihen rakentamiseen. Eilen ystäväni laittoi Kuopiosta viestiä, että ihan hassua, kun ei voikaan lähteä seikkailemaan ihan vaan Ikeaan yhdessä lyhyellä varoitusajalla. Tietyllä tapaa tän kevään uuvuttavin tunne on ollut tietynlainen tyhjyys. On ihanaa nähdä ystäviä häissä, synttäreillä, tupareissa ja muissa suurissa tapahtumissa. On ihanaa vaihtaa kuulumisia pitkän ajan jälkeen ja huomata viihtyvänsä yhä edelleen samassa seurassa hyvin. On kuitenkin äärimmäisen arvokasta, kun on arki, jossa voi piipahtaa ystävällä vartin varoitusajalla verkkareissa ja viihtyä siellä viisi tuntia. Koska on niin kivaa yhdessä. Tai kun lautapeli-ilta kavereiden kanssa tarkoittaa juuri tiettyjä ihmisiä, jotka kaikki tuntevat toisensa ja joiden kanssa on aina mukavaa. Tai se oma lähikauppa, jossa on just ne kaikki omat suosikkituotteet, eikä niitä tarvii metsästää. Tai kun tietää tarkalleen, kauanko minnekin matka kestää ja keneltä voi lainata ompelukonetta tai kuka on todennäköisesti vapaa lounasaikaan lounasseuraksi. Nyt musta tuntuu aika tyhjältä, kun mulla on edessäni TAAS sen arjen uudelleenrakentaminen. Ja oon vellonut nyt jo aika monta kuukautta samoissa ajatuksissa kuin yleensä syksyn tullessa. ”Ei tää kuitenkaan oo niin kiva ku edellinen”. Niin oon ajatellut aina.

Vuosi Australiassa Merin ja paikallisten tuttujen ja kavereiden kanssa oli ihan hurjan hauska. Tuntui tyhjältä palata Helsinkiin silloin. Tiedossa oli kuitenkin muutto Lontooseen ja sitä odotti nuoren innolla. Siellä tutustuin aivan ihaniin ihmisiin, päällimmäisenä kämppiksiini Jenniin ja Annikaan, joiden kanssa oli helppo olla arjessa. Tulla kotiin, jauhaa sohvilla mitä vaan tai lähteä vaikka yöelämään. Jakaa iloja ja murheita, nauraa paljon ja välillä olla vähän surullinenkin. Nyt molempien näkeminen ihan vaikka lounaan ajan saa ihan sekopäisen innostuneen fiiliksen ja aina on ihan yhtä kiva ja AINA vannotaan, että nyt nähdään useemmin, laitetaan viestiä useemmin jne. Ja kaikilla meillä on kuitenkin elämämme, arkemme, ja unohdamme laittaa viestiä toisillemme aina välillä ja sitten huomaammekin, että onkin mennyt jo neljä kuukautta. Hups. Heidän merkityksensä ystävinä on aina valtava, mutta heidän roolinsa arjessa on hyvin pieni. Kuten nykyään myös Merillä, joka asuu toisella puolella maailmaa omien kiireidensä kanssa. Ja nyt sama käy Kuopiolle. Joo, ollaan samassa maassa sentään, mutta tässä perheellisinä, lemmikillisinä, työssä käyvinä ja aikuisina ei vaan aina ehdi hilpasta toiselle puolen Suomea. Ei lainaamaan piirakkavuokaa tai nauramaan miesten hölmöyksille. Hyvä kun välillä ehtii aamupalaa syömään, saati sitten pitämään yhteyttä kaikkiin itselle rakkaisiin ihmisiin.

Arki. Se muuttuu tänne muutettuamme todella paljon, ja se on ollut jotenkin henkisesti rankkaa käsitellä. En mä osaa edes selittää tätä oikein. Ne tajuu, jotka tajuu. Jokainen muutos on aina pieni kriisi elämässä, ja tuntuu, että mulla on ollut aika monta kriisiä sulateltavana viime vuosina. Opiskelujen päättyminen, avioliitto, äitiys, ja kolmen vuoden sisään kolmas paikkakunta. Melkoinen henkinen vuoristorata.

Mutta toisaalta. Vuoristoradathan on mun suosikkeja! On kiva mennä ylöspäin, hengähtää vähän ja odottaa mahaa nipistellen, että kohta mennään alaspäin. Se on ihan hurjan ihanaa! Sama se on vuodenajoissakin. Aina syksyn tullessa on haikeaa hyvästellä kesä. Mutta samalla syksy saattaa tarjota ihan hirveesti kaikkea hyvää, jos on vaan valmis ottamaan sen vastaan. Syksy tuntuu edelleen aina uuden alulta, koska kouluvuodet alkoi aina syksyllä ja aloitti uuden ajan elämässä. Mä muistan kuinka Ausseihin lähdön lähestyessä itkin suihkussa sitä, miten se oli yhden ajanjakson loppu. Miten mun silloisen ystäväporukan symbioosi hajoaisi ja uusi elämä alkaisi. Miten kaipaisin sitä kaikkea. Aussivuosi oli aivan korvaamaton elämässäni. Aussien jälkeen mietin, miten mun ja Merin symbioottisen yhdessäolon jälkeen pärjäisin Lontoossa. Pärjäsin. Tosi hyvin. Tapasin ihania ihmisiä, elämänmittaisia (ainakin toivottavasti) ystäviä. Kuopioon lähtö oli rankka. Se tuntui jopa raskaammalta kuin mikään aikaisempi muutto. En ole kuitenkaan ehkä ikinä nauttinut arjesta ja kotielämästä niin paljoa kuin Kuopiossa. En kertaakaan uskonut löytäväni samanlaista arjen korvaamatonta ystävää kuin ensin Meristä, sitten Annikasta, sitten Jennistä. Ja löysin kuitenkin. Kuopiostakin. Pitäisi siis vaan luottaa, että arki Lempäälässäkin tulee olemaan ihanaa. Nyt se ei ehkä sitä ole laatikoiden purkuineen, muuttokaaoksineen ja tuntien tätä kuulumattomuuden tyhjyyttä, joka väkisinkin tulee uudella paikkakunnalla.

Viime vuosien kriisien, muutosten keskeltä on kuitenkin jäänyt jotain tärkeintä. Mun oma perhe. Mies, paras ystävä, kämppis, jonka kanssa voi nauraa kaikelle, täydentää toistemme lauseita ja jutella kaikesta. Ymmärtää toisiaan ja olla lähellä. On niin helppo olla, että on helppo jämähtää. Jokainen mun ystävyyssuhde on vaatinut kahta asiaa; aikaa ja aktiivisuutta. Pitäisi yrittää saada noita kahta irti itsestäni myös täällä. Ja tämän takia on ehkä ollut niin raskasta viime ajat. Kun ei jaksa edes ajatella, että olisi aktiivinen. Pieni introvertti sisälläni ei jaksa enää päästää ketään lähelleen ja hieman kaikkien muutosten melskeessä uupunut pienen vauvan yrittäjä-äiti kokee vahvaa epäilystä, että on aikaa ja jaksamista uusille ihmisille. Tutustuminen ja ystävystyminen vaatii sitä, että oppii ihmisistä ja päästää heitä lähelle. Kertoo ja kuuntelee, tutustuu ja tottuu. Kokee kuuluvuutta ja juurtuu paikkaan, ihmisiin, siihen elämään. Jotenkin se tuntuu välillä sellaiselta asialta, jonka on tehnyt liian monta kertaa, eikä jaksa enää. Vähän kuin on odottanut kesää jo todella monta kertaa huomatakseen, että ihan sekunnilta tuntuvan ajan päästä kaivaa varastosta talvitakkeja.

Kuitenkin tämäkin lyhyt kesä jätti kymmenittäin muistoja. Ihania sellaisia. Vähän niin kuin jokainen kaupunki menneisyydessäni, jokainen vaihe elämässäni. Ne ovat jättäneet elämääni upeita ihmisiä, joiden joukko on aina vaan kasvanut. Arjen jakavista ystävistä on tullut toivottavasti koko elämän kestäviä ystäviä, joiden rooli jokapäiväisessä arjessa vaan hieman muuttuu. Ilman arkeamme yhdessä, ei varmasti elämässäni olisi Viviania tai Nooraa, Viiviä tai Annikaa, Jenniä tai Kaisaa. Ei olisi Sampsaa tai Markusta. Ei olisi kaikkia niitä rakkaita ystäviä, joiden kanssa ollaan jaettu hirveän paljon ihan pieniä ja ”turhia” hetkiä. Olen ymmärtänyt sen, että pitkäkestoisimmat ja parhaat ihmissuhteet ovat yleensä niitä, joissa ei olla koettu järisyttävän suuria ja upeita hetkiä. Ne on niitä, joissa on koettu arjen yhteenkuulumista, sitä, että kaksin on kivempi kuin yksin.

Olen vellonut hieman ikävissä ajatuksissa tämän muuton suhteen, vähän samalla tapaa kun välillä vellon syksyn saapumisessa ja kesän loppumisessa. Pitäisi vaan osata ottaa tämä syksy ja tämä uusi elämä vastaan samanlaisella innolla kuin se vuoristoradan huipulle pääsy. Se, kun tietää, että edessä on hurja ja mahtava pudotus. Mieletön fiilis. Sillä jos historiaa on uskominen, jokainen vaihe elämässä tuo elämääni ihanaa, viihtyisää arkea ja mielettömiä ihmisiä. Persoonia, joiden kanssa haluaa aina vaan olla. Miksi Lempäälä olisi poikkeus?

Mun piti kirjoittaa tästä mun hauskasta megaisosta takista hauskalla helmalla. Ja arjen helpoiten yhdisteltävästä vaatteesta, istuvasta valkoisesta mekosta. Ja vähän syksystäkin. Päädyin kirjoittamaan arjesta, ystävyydestä ja en oikeastaan edes tiedä mistä. Sellainen paikka mun pää on. Levoton ja poukkoileva. Onneksi olen löytänyt vastakappaleen itselleni miehestä, joka tekee arjestani aina ihanan ja tyynnyttää mun levottomuuden. Tekee aina mulle kodin ja kuuluvuuden tunteen sinne, missä hänkin on. Se helpottaa näitä muutoskriisejä äärimmäisen paljon.

COS takki
CUBUS mekko
YSL laukku
OFFICE kengät
LOUIS VUITTON huivi

Kommentit (18)
  1. Kiitos tästä tekstistä, osui ja upposi. Itsekin tein juuri neljännen muuton neljän vuoden sisään – maat ja kaupungit ovat muuttuneet ja aina kun olen saavuttanut arjessa sellaisen ”en voisi enää olla onnellisempi”, olen joutunut pakkaamaan tavarani, jättämään tutut kadut ja ystävät taakse. Viimeisin muutto on tuntunut erityisen raskaalta, joten samaistun tekstiisi todella! Täytynee vain luottaa että kukin ajanjakso kestää vain tietyn ajan ja elämä muuttuu jatkuvasti. 🙂

  2. Ymmärrän täysin mistä puhut! Mä oon muuttanu elämässäni 10 kertaa ja asunut usealla eri paikkakunnalla. Se arjen ja uuden sosiaalisen ympyrän rakentaminen uudelleen ja uudelleen on väsyttävää. Ihan kaikki täytyy etsiä ja löytää uudelleen, kampaajasta lähikaupan maitohyllylle. Uusista kavereista ja lähellä olevista tukiverkoista puhumattakaan. Mä muutin Lempäälään vajaa vuosi sitten. Rakennettiin talo tänne maaseudun rauhaan 🙂 Ollaan kyllä viihdytty tosi hyvin! Jos pää alkaa hajota sinne muuton ja vauva-arjen keskelle, niin heitä sähköpostia ja tuu kahville 😀 Mä oon tässä kotosalla pienen poikavauvan kanssa 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *