Elokuu

Ja tässä sitä ollaan. Elokuu. Kesäloma on nyt vietetty, mies palannut töihin vanhempainvapaan ja kesäloman jäljiltä, päikky alkaa taas ensi viikolla ja edessä on syksy, jonka aikana olisi tarkoitus nauttia Adrianin kanssa olosta, samalla töitä eteenpäin vieden ja mahdollisesti opintojakin saisi edistettyä jo syksyllä. Paljon ihania hetkiä on mahtunut tähän heinäkuun kesälomaan ja nyt tuntuu jotenkin vähän jopa hankalalta palata arkeen, kun on saanut olla niin rennosti perheenä ja puuhailla yhdessä.

Oon aika paljon miettinyt lähiaikojen työkuvioita ja bloggaamisen roolia elämässä. Aina on jotenkin tosi avartavaa olla hetki pois ja saada sellainen erilainen ajatusmaailma ja päivärytmi ja päivien sisältö ja miettiä, mikä tekee onnelliseksi arjessa ja mitä haluaa enemmän. Aika rehellisesti voin sanoa, etten oo kaivannut blogiin nyt heinäkuussa pahemmin. Mulla oli itse asiassa ”katellaan” tyyppinen ajatus tän loman suhteen, että meen oman fiiliksen mukaan ja kirjoittelen jos siltä tuntuu. Hirveen usein ei tuntunut siltä. Se ei toisaalta tarkoita sitä, että tää ei olis edelleen mieluisaa. Itse asiassa mä kirjotin yhtenä päivänä muistaakseni viis postausta luonnokasiin, kun ajatus virtasi. Mutten halunnut julkaista. Oon kaivannut kirjoittamista ja erityisesti kuvaamista, mutten oo yhtään kaivannu ihan kaikkea sitä, mitä tää pitää sisällään. Niin ihanaa kun bloggaaminen onkin, on ollut kiva irroittautua hetkeksi siitä kokonaan. Jos ennen oon miettinyt, että pitää pyytää kaveria vaihtaa blogin salasana ja olla antamatta sitä mulle, että saisin pidettyä tästä breikin, niin nyt se tuli tosi luonnostaan. Pakottamatta ja omaehtoisesti. En oo koko heinäkuun aikana maalannut tai leiponutkaan, eli ei kyse välttämättä ole siitä, että blogi olisi epämieluinen ja olen tehnyt vain mieluisia asioita. Lapset vaan vie hurjan paljon aikaa ja jos haluaa olla läsnä heille paljon, niin ei sitä aikaa vaan jää ylettömän paljoa muuhun.

Heinäkuu on ollut omalla tavallaan henkisesti kuormittava, mutta samalla lataava. Vaikea selittää. Paljon erilaista draamaa, jota en olisi lainkaan kaivannut, mutta joka on ollut ehkä pitkän ajan sellainen tilanne, jota on vältellyt ja nyt oli vihdoin energiaa ja kykyä kohdata tietyt asiat. Se on ollut kuluttavaa, mutta samalla se on ollut myös kivi sydämeltä. Myös tosi paljon on tapahtunut töihin liittyen. Tuntuu, että vaikka tää koronakevät oli töiden puolesta todella erikoinen myös tavallaan huonolla tapaa, oli tää kevät ja kesä vuorostaan myös sellainen työelämän mahdollisuuksien ristiriita. Paljon mielenkiintoisia mahdollisuuksia, eikä oikein tiedä mihin niistä tarttua. Valintojen vaikeus, kun täytyisi punnita taloudellinen hyöty, mielekäs toiminta ja myös se, miten tähän mun ”uraan” vaikuttaa valinta. Kaikki kolme ei välttämättä kohtaa missään, ja on ollut tosi paljon pohdintaa siitä, mihin resurssit voisin käyttää. Ja ylipäätään kuinka paljon resursseja on käytettävissä.

Dante palaa päikkyyn tosiaan alkavalla viikolla ja oltiin tutustumassa tällä viikolla yhdessä siellä. Mies kun oli töissä, niin Adriankin oli mukana. Ja siellä tuo 10kk paineli menemään ilman mitään mielenkiintoa mun helmassa roikkumiselle ja väläytteli tuota viiden hampaan suloista hymyään kaikille. Jotenkin hetkellisesti tuli sellainen olo, että oonko mä ihan pöhkö, kun en halua laittaa häntä vielä hoitoon? Meillä on Danten kanssa tosi positiiviset kokemukset päikystä tähän asti ja tuntuu, että hän meni hyvässä iässä päikkyyn, kun aloitti 2v4kk vanhana tasan vuosi sitten. Oon ollut aika vahvasti sitä mieltä, että Adrian aloittaa aikaisintaan ensi syksynä, 2-vuotiaana. Nyt kun katsoin tyypin menoa siellä päikkytiloissa, tuli sellainen fiilis, että kaivan omaa kuoppaa, Että se olis nyt valmis ja varmaan vuoden päästä ihan kiinni mussa, eikä tosiaankaan valmis. Mietin jopa, että hakisin hänelle paikkaa kolmeksi päiväksi viikossa 4 tunniksi kerrallaan, ja mies piti tätä ihan hyvänäkin ajatuksena. Mutta en mä ole valmis kuitenkaan. Adrian ehkä oliskin, mutta mä en ole. Jotenkin hän on vielä niin pikkuvauva mulle, että varmaan hyppisin seinille, jollen olisi hänen kanssaan. Toki mä olen ollut pois hänen luotaan useitakin tunteja, mutta aina hän on ollut isin tai mummin kanssa. Tajusin vaan jotenkin tässä eilen, että hänellä tulee varmaan olemaan myös pientä totuttelua, kun ykskaks meidän arjesta lähtee isi töihin ja Dante päikkyyn. Mytty on tosi kiinni Dantessa, se on yksi ensimmäisiä sanoja ollut hänellä ja hän on tosi tosi paljon veljen vieressä kiinni koko ajan. Koronakeväänä Dee oli kotona useamman viikon, välissä ehti päikkyillä muutaman viikon (vai montako niitä nyt olikaan, en ees muista?) ja sitten ollaan oltu ihan koko ajan yhdessä tää heinäkuu. Siinä missä Deen arki tän ikäisenä oli vaan mun kanssa oloa, Adrianille isoveli ja sitä kautta pikkulapsiseura on ollut vahvasti arkea koko hänen elämänsä. Saa nähdä miten D tottuu taas päikkyyn ja A arkeen ilman Dantea koko ajan lähellä. En siis usko, että meillä vielä tänä syksynä on kaksi päikkyilijää, vaikka hetken tulikin sellainen ajatus, että Adrianilla olis varmasti mielenkiintoisempaa muiden lasten kanssa. Onneksi on paljon kavereita, joilla on samanikäisiä lapsia. Seurallinen pikkumies saa varmasti tarpeeksi virikettä siitä, harrastuksista ja mun on oltava vaan aktiivinen puuhailemaan kaikkea, vaikka masentaa jo nyt ajatus syyskeleistä ja talvesta. Työt, opiskelut ja kaikki muu jaksaa kyllä odottaa vielä osa-aikaisena tässä vuoden, sillä aikaa kun mä otan kaiken ilon irti tästä vauva-ajasta Myttyskän kanssa.

Meillä ei oo mitään reissusuunnitelmia kalenterissa. Ei mitään. Tuntuu ihan hassulta kun kesäloman jälkeen ei ollakaan mietitty milloin mies pitää talvilomansa. Joskus. Pandemiatilanne elää koko ajan, ja en usko, että Suomi selviytyy tästä ilman toista aaltoa. Sen verran vahvassa nousussa tilanne on monessa paikassa maailmalla ja niin vapaasti tällä hetkellä tunnutaan kulkevan. Ollaanhan toki mekin oltu Virossa, mutta sitäkin punnittiin pitkään. Virossa tilanne on ollut niin hyvä, että uskalsimme mennä pitkän harkinnan jälkeen ja kun siellä päässä on iäkäs lähisukulainen, joka ei ole pikkuisintamme edes tavannut, painoi sekin vaakakupissa pohdinnassa. Haluttais mennä Lontooseen näkemään Lontoo-perhettä ja piti mennä Tukholmaan, mutta ollaan nyt jääty siihen ajatukseen, että ei mennä vielä minnekään, vaikka saisikin. Ei ole tarvetta ja tarpeeton reissaaminen mun mielestä just nyt on vaan huono idea. Ei oo rehellisesti sanottuna ees matkakuumettakaan, mikä on vähän yllättävää. Ajatuksissa on alkuvuonna mennä näkemään Jenniä Arabiemiraatteihin (tää alkaa olla jo vähän vakiintunut käytäntö näköjään :D), ja oon katellut majoituksia ja lentoja, mutta vielä ei olla mitään päätetty. Oon vähän miettinyt, että ostais joustavat Finnairin liput ja varaisin jonkun majoituksen peruutusmahdollisuudella ja sitten vaan alkuvuodesta katottais mikä tilanne maailmalla. Sinänsä Arabiemiraatit ja siis lähinnä Dubai on jo aika nähty, mutta aurinko + Jenni kiinnostaa. Ihan hassua, mutta mä kuvittelin reissaamattomuuden olevan mulle rankempaa kuin mitä tää on nyt ollut. Ehkä mä oon mennyt tarpeeks monta kertaa lentokentälle elämässäni, kun sitä ei oo ollut ikävä. Itse asiassa musta on tullut niin kotihiiri, etten saa aikaseks ees Helsingin reissua 😀 Ehkä se on myös tää vaihe, kun Adrian konttaa tosi vauhdilla ja hakee ekoja askeleita, niin sen kanssa kaikista kivointa on olla niin, että se pääsee rymyymään mahdollisimman paljon. Pitkät matkat ja muut on rajoittavia ja kahden aktiivisen pienen kanssa tuntuu pahalta pitää heitä köytettynä paikalleen.

Mulla on ollut joku loppukesän pesänrakennusvimma täällä kotona, kun oon repinyt oikeestaan kaiken muun paitsi olkkarin uuteen järjestykseen ja muuttanut kodissa vähän kaiken 😀 Viime vuonna tää selitty vauvan tulolla, mutta nyt ehkä enemmän sillä valmistautumisella kotoilevaan syksyyn. Toivottavasti ei ihan samassa mittakaavassa kuin kesällä, mutta joka tapauksessa säiden, töiden ja elämäntilanteen puolesta tästä syksystä ollaan enemmän kotona, joten mulla on näköjään ollut kova tarve saada tää koti mahdollisimman kivaksi sitä varten. Tällä hetkellä tilanne on tosin se, että täällä on räjähdyksen jälkeinen kaaos, jota en alkanut selvittämään tänäänkään, koska oli kiva sää ja mentiin lasten kanssa maauimalaan ja huomenna omistaudun kodille, kun on sadepäivä. Tää on ollut itse asiassa tosi kiva. Se lähti ihan vaan siitä, että halusin muuttaa hieman Adrianin huonetta ja bongasin kauniin senkin Ikeasta. Adrianilla on meidän pienin makkari ollut, ihan loogisestikin, ja nyt kun hoitotasolle ei enää oo ollut tarvetta, piti miettiä sinne vähän uudistusta. Se huone on ollut ensin vierashuone, sitten vauvan huone ja nyt yritin miettiä sille fiksun järjestyksen lapsen huoneeksi. Samaan aikaan pohdittiin neuvolassa nukkumisjuttuja ja sitä, että Adrian edelleen heräilee paljon yön aikana ja rintaraivari-ajan, korvatulehduksen, hampaiden tulon ja pinniksessä jatkuvaan poukkoilun ja pomppimisen myötä yöt on jatkuneet aika samanlaisina ja kesällä useimmiten hän nukahti mun syliin keinutuolissa ja siirsin hänet sitten sänkyyn. Keksin joku päivä, että laitetaan lapset samaan huoneeseen nukkumaan, eli tehdään pienestä huoneesta nukkumishuone ja Danten isosta huoneesta leikkihuone. Ja siitä se sitten lähtikin. Kalusteita meni myyntiin, ja yksi ihana tuli tilalle ja sit piti vaihtaa sitä sun tätä. Adrianin huoneen yksi lipasto muutti mun toimistoon, päätin vaihtaa koko toimiston järjestystä, sen lipaston tilalta lähtenyt isompi lipasto meni makkariin ja ykskaks meillä on kaikki huoneet kuin räjähdyksen jäljiltä ja esim. makkarissa on tällä hetkellä kaksi isoa lipastoa/senkkiä, kun se vaihto jäi vähän vaiheeseen. Hups. Huomenna piti mennä Sorsapuistoon kirpparijuttuja hoitamaan, mutta sääennuste sateineen siirsi sitä toiseen ajankohtaan ja nyt on keskellä olkkaria vuori kaikkea siihen liittyvää. Vielä ollaan selvitty ilman remppaideoita, mutta musta vähän tuntuu, että kohta mut löytää maalikaupasta, eikä tällä kertaa akryylejä hakemasta.

Jotenkin vähän surumielinen fiilis tänään. Elokuu on toki vielä kesäkuukausi, mutta musta tuntuu jo ihan syksylle. Kesä oli ja meni ja tuntuu, että se meni aivan liian nopeasti. Pitäs vaan jotenkin nyt hakata päähänsä se ymmärrys, että kesää on vielä kokonainen kuukausi ja arkeen paluu ei tarkoita harmaata marraskuuta ihan vielä 🙂 Tai ehkä se on vaan tää vahingossa eilen saavutettu darra, joka tekee fiiliksen jotenkin väsyneeks ja flegmaattiseks 😀

Elokuu, pliis ole lämmin, kesäinen ja ihana! Jooko? 

Mitä elokuu-suunnitelmia teillä on? 

Kommentit (5)
  1. Ihana blogi sulla!♥

  2. Aivan ihana kirjoitus!!! ❤️ Mielestäni kirjoitustyylissäsi on havaittavissa pieni muutos. Johtuukohan lääkkeestä? En tiedä haluatko kommentoida asiaan liittyvää, jos et, ymmärrän täysin. Ihana kirjoitus silti!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *