En jaksa

lukijatoive1 (1 of 1)

Sunnuntaita. Tavallaan ei tekisi mieli kirjoittaa ollenkaan, tavallaan tekisi mieli kirjoittaa kirjan verran. Ollut vähän raskas viikonloppu bloggaamisen suhteen. Mahtava viikonloppu kaikin puolin muuten kyllä 🙂 Säät hellineet, ja eilinen meni ulkoillessa ja rannalla möllötellessä hyvän kirjan kanssa. Tänään olimme koko päivän ystävien luona ottamassa aurinkoa, grillaamassa ja katsomassa peliä. Sisko on edennyt MM-kisojen finaaliin U19-tytöissä ja päässyt peräti lehteen asti eilisellä huippupelillään. Aurinko on melkein polttanut iholla, ruoka on ollut hyvää ja seura ihan mahtavaa.

Silti on mieli mennyt matalaksi, kun on blogia miettinyt. Eilen tämä blogia kohtaan tuntemani ahdistus kulminoitui siihen, kun sudin hiukset ponnarille, mikä aiheutti itkun. Syytän ehkä hieman herkistynyttä tunnepuolta, naisilla kai näitä iskee aina vähän väliä tiettyyn kuukaudenaikaan, mutta luulen syiden olevan muualla. Viime vuonna blogi tuntui pitkään tosi kivalta, tänä vuonna taas ollaan menty hieman aallonpohjalla.

Eilen ymmärsin miksi poden välillä niin surullisia fiiliksiä bloggaamisen suhteen. Tunnen itseni täysin riittämättömäksi. Tuntuu, että tässä vuosien aikana on riisunut itsensä alasti ja heittäytynyt täysin lukijoiden armoille, sielua myöten. Ja eilen tuntui siltä, että just tällä sekunnilla, en vaan kestä. En tiedä mistä tämä äkillinen paha olo johtui.

lukijatoive1 (6 of 6)

lukijatoive1 (4 of 6)

lukijatoive1 (3 of 6)

Ehkä siitä, että kun tunnen kaikessa muussa elämässäni syvää tyytyväisyyden, onnen ja riittämisen tunnetta, niin blogissa kokemani riittämättömyyden tunne on vahvassa kontrastissa tähän. Blogi ei aina olekaan se kiva paikka, johon tulla ja johon kertoa hauskoja juttuja. Usein se on se paikka, missä saa kuulla, kuinka väärässä on, kuinka väärin ajattelee, kuinka vääränlainen on.

Ehkä se johtuu siitä, että blogeissa yleisestikin on koettu kivojen kommenttien inflaatio. Olin helpottunut kun muutaman muun bloggaajan teksteistä ja sanoista ymmärsin, etten ole ainoa. Mietin jo, että johtuuko kommenttien puute siitä, että en yleensä ehdi niihin vastaamaan, vaikka kaikki aina luenkin. Jotenkin tuntuu, että tänä vuonna niiden positiivisten kommenttien määrä on tipahtanut ihan räjähdysmäisen nopeasti. Kun hatereiden ilkeitä kommentteja kuitenkin tulee samalla tavalla ja ehkä enemmänkin, niin prosenttiosuudet ovat heittäneet häränpyllyä ja välillä tuntuu, että kommenttiboksista saa lukea vain p****a. En kai voi syyttää kuin itseäni, sillä olen laiminlyönyt kommentteihin vastaamisen jo pitkään. En vain yksinkertaisesti ehdi ja pysty, vaikka kovasti haluaisin. Viime viikolla ehdin hädin tuskin pestä hiukseni, joten vaikka se ei aina blogin ja someni puolelle välity, niin täällä on aikamoinen härdelli välillä päällä. Toisaalta tämä tuntuu olevan aika universaalista blogikollegoidenkin joukossa, että ehkä sitä ei voi heittää vain vastaamattomuuteni kontolle.

Ehkä se johtuu vain yksinkertaisesti siitä, että en enää jaksa sitä, että kaikki mitä sanon, teen, puen, näen tai ajattelen, on väärin. Kaikki mielipiteeni, tekemiseni, ulkonäköni, parisuhteeni, perheeni ja ystäväni puidaan läpi negatiivista etsimällä etsien. Saan mitä omituisempia kommentteja, joissa ruoditaan mieheni pettämistä (not happened), vihasuhdettani siskoihin ja ystäviini (not happened) ja aina mielipiteeni totaalisesti aggressiivisesta paloiksi repimisestä raskausspekulaatioihin, kaikki mitä teen, menee jonkun mielestä jotenkin väärin. Eilen kyyneliin ajoi se, että tätä asua toivonut lukijani toivoi nutturakampausta minulle. Ei siinä mitään väärää ole, mutta se jotenkin vaan kärjisti riittämättömyyden tunteeni. Olen sanonut kymmeniä kertoja ja sanon nytkin; minä en viihdy ponnarissa, ja sellaisessa en ole valmis esiintymään tuhansille ihmisille, ellen itse sitä koe sopivaksi. Useimmiten en. Tämä kyseinen kommentti ei niitä kyyneliä silmiini ajanut vaan ne lukuisat ”voisit välillä edes laittaa tukan kiinni” ja ”näyttäisit niin hyvältä hiukset kiinni” kommentit mielessäni. Ainoa ajatukseni oli vain, että saanko elää ja olla juuri sellaisena kuin haluan ja vaan pitää tukkaani ja meikkiäni ja ajatuksiani ja tekemisiäni kuten haluan?

En tavallaan ole koskaan ymmärtänyt, miksi monet kokevat minut blogin kautta ylimieliseksi. Ihan samanlainen ihminen täällä on kuin kuka tahansa muukin. Haavoittuvainen, välillä ahdistunut ja väsynyt, välillä iloinen ja pirteä. Pyrin tuomaan blogissa vain kauniit ja hyvät asiat esille, sillä itse haluan lukea vain sellaisista. Jos kerron mitä mieltä olen, en pidä muutoin ajattelevia huonompana. Toki pidän omaa mielipidettäni oikeampana, mutta jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin niinhän me kaikki.

En pidä itseäni muita parempana. En pidä itseäni täydellisenä. Ja ehkä se eilinen paha olo johtui siitä, että usein minusta tuntuu, että minun pitäisi olla täydellinen. Minun pitäisi olla täydellinen, jotta ei olisi mistä valittaa, huomauttaa, kritisoida ja suoranaisesti vittuilla. Koska välillä minä en jaksa muistutuksia tuntemattomilta siitä, miten epätäydellinen minä olen. Tiedän, että en ole maailman laihin, kaunein, upein, hempeäluonteisin ja kaikin puolin paras ihminen. Tiedän, että mielipiteeni ovat välillä jyrkkiä, että elämäntapani ärsyttää monia ja että se, miten teen asiat ovat joillekin täysin absurdi tapa toimia. Mutta ne ovat minun laillinen ja täysin oikeutettu tapaa elää ja olla, ja minun haluni näyttää tietyltä ja olla tietynlainen. Miksi se on joillekin niin raskasta, että heidän mielestään on parempi loukata minua kuin antaa olla?

Minä en ole koskaan halunnut olla täydellinen. Tiedän, että elämäni mies rakastaa minua juuri tällaisena. Minulla on mahtava ystäväpiiri, joka rakastaa minua juuri tällaisena. Minulla on ihana perhe, joille olen tärkeä ja rakas juuri tällaisena. Ei ole mitään tarvetta ajaa itseäni hulluksi tavoittelemalla sitä, että olisin parempi.

Välillä tuntuu, että suurin rikokseni on se, että olen liian tyytyväinen itseeni. Että se on synonyymi itsekkyydelle ja ylimielisyydelle. Olen kasvanut elämän, jossa minulle on joka suunnasta sanottu, että tärkeintä on rakastaa itseään ja olla hyvä itselle. En voi olla hyvä tyttöystävä, ystävä, lapsi, sisko tai kaveri, jollen koe itseäni hyväksi ja siksi, että ansaitsen näiden upeiden ihmisten rakkauden. Minä rakastan itseäni. Toivon, että jokainen tätä lukevakin rakastaa itseään. Se on kaikista tärkeintä! Minä itse olen oman elämäni tärkein tyyppi, ja minä itse olen vastuussa siitä, että minua rakastetaan. Erityisesti, että minä rakastan itseäni.

lukijatoive1 (2 of 6)

lukijatoive1 (1 of 6)

Omassa elämässäni tämä onkin mantra, joka on avannut kaikki mahdollisuudet upealle elämälle, jota olen viettänyt ja vietän paraikaa. Mutta blogin puolella tämä tuntuu usein olevan rikos. Ja eilen tuli sellainen olo, että en jaksa. En jaksa enää kertaakaan kuulla, miten ruma nenä mulla on, tai miten voisin laihduttaa hiukan tai treenata lisää, tai kuinka mun pitäisi blondina olla tumma ja tummana blondi ja meikata eri tavalla ja laittaa tukka eri tavalla ja näyttää enemmän siltä ja tältä ja vähemmän tältä ja tuolta. En jaksa. Minä näytän tältä. Viihdyn hiukset AINA auki, ei kiinni. Viihdyn näyttävässä silmämeikissä tai räikeässä huulipunassa. Tykkään, että olen laittautunut ja minulla on kivat vaatteet.

En jaksa enää kertaakaan kuulla, kuinka ajattelen tuosta ja tästä väärin ja teen tämän ja tuon huonosti, ja voi jos mä vielä tekisin näin ja noin tai olisin tehnyt mieluummin niin ja näin olisin niin paljon kauniimpi/fiksumpi/parempi/whatever. En jaksa. Mä olen täysin tyytyväinen jokaikiseen ratkaisuun, jonka olen tehnyt ja täysin sujut sen kanssa, missä ja kenen kanssa olen nyt, ja mihin olen menossa. Se, että joku toinen tekisi tai ajattelisi toisin, ei tee valinnastani vääriä. Ne tekevät valinnoistani minua. Ne ovat minun valintojani, minun elämässäni.

Kaikin puolin koen välillä todella jyrkkää epäonnistumista, riittämättömyyttä ja huonoutta. Mielestäni bloggaajan ei kuulu tuntea sellaista. Mielestäni bloggaamisen ei pitäisi olla ikävää tai lamaannuttavaa. Me bloggaajat tarjoamme lähes päivittäin lukijoillemme sisältöä, joka on ilmaista, ja johon kukaan ei ole velvoitettu. Jokaisella on vapaus lukea, tai jättää lukematta. ”Sä ansaitset niin paljon meidän takia” ei ole selitys ennen kuin joku suoranaisesti maksaa minulle suoraan siitä, että lukee juttujani. Jos minä menettäisin palkkani ja mainossopimukseni sen takia, että lukijoistani poistuisivat kaikki ne, jotka luovat minulle näin älyttömän huonoa fiilistä, niin olisin onnellinen tapahtuneesta. ”No ku sun blogi on muuten niin hyvä, ja tykkään tästä, mut jos korjaisit vielä A:n, B:n ja C:n, niin sit tää ois vielä parempi…” It is what it is. Tällainen mä olen. Jos en ole riittävän hyvä siihen, että blogiani lukisi, niin ei kannata. Jos taas olen kuitenkin, vioistani huolimatta, sellainen, että juttuni kiinnostavat, lakkaa yrittämästä minun muuttamistani. ”Blogi on niin helppoa, että ei kaikki voi olla ruusuilla tanssimista”. Ole hyvä ja tee itse paremmin ja kokeile, kuinka helvetin ”helppoa” on ”tienata helvetin paljon” ”tekemättä mitään”. ”Ihan itse laitoit itsesi julkisuuteen, kestä se kaikki paskakin.” Miksi? Miksi pitää olla sitä paskaa? En ymmärrä. En minä heittele Alepan tätejä kaljapulloilla tai huorittele laulajatähtösiä. Miksi pitää olla jotain pahaa kaikessa? En tajua. Vähän kuin Leijonien peleissä. Joukkue voittaa selkeällä maalierolla, niin silti pitää dissata pystyyn maalivahti, puolustus ja valmennus ja oikeestaan ketjukoostumuksetkin on pielessä.

Blogini oli minulle henkireikä monestaki syystä. Sain kertoa täällä, mistä olin kiinnostunut ja avautua kaikesta mahdollisesta. Nyt kaikki mistä olen kiinnostunut tai mistä haluan kertoa, on julkista riistaa. Naurun ja ivan kohteeksi on vedetty kaikki koiranpennustani mieheeni ja työstäni harrastuksiini. Blogi oli minulle tärkeä kaikkien kommenttien takia, jotka ovat vähentyneet dramaattisesti. Blogi oli minulle tärkeä myös siksi, että pääsin kokemaan positiivisia hetkiä sen parissa. Nyt olen välillä niin väsynyt tähän riittämättömyyden tunteeseen ja näihin minuun kohdistuviin haukkuihin ja paineisiin, että usein sen positiivisen löytäminen on jopa vaikeeta. Jos iloitsen jostakin haluan vain kehuskella, olen ylimielinen tai muuten vaan tein jotain väärin. Jos haluan jakaa suruani jostakin, niin kerjään vain huomiota, ja muutenkin ansaitsen sen kaiken.

Välillä ei vaan jaksa. Eilinen oli sellainen päivä. Laitoin hiukset nutturalle, ja totesin, että noup, en tykkää. Otin ponnarin pois ja kävelin ulos kuvattavaksi. Minulla on oikeus olla minä, ja jos se ei jollekin sovi, niin tämän blogin sopii unohtaa sieltä omien verkkosivujen listalta. Minulla on oikeus olla minä, ja minulla on oikeus siihen ilman nettikiusaamista. Minulla on oikeus olla minä, ilman, että kukaan tekee minulle tunnetta, että olen tällaisena riittämätön.

lukijatoive1 (5 of 6)

Tämä on kaikkien meidän oikeus, ja toivon, että jokainen muistaa tämän, kun ahdistaa, vituttaa ja itkettää. Koska maailma tulee olemaan täynnä muita ihmisiä, mutta minua on vain yksi. Ja minä olen täydellinen, juuri tällaisena. Niin kuin jokaikinen muukin.

Tarkoitukseni ei ole aiheuttaa kellekään ajatusta, että olen lopettamassa tai anella jotakin sympatiaa tai ”kerätä säälipisteitä”. Tarkoitukseni oli vaan kertoa, että välillä, välillä tätä hommaa ei oikein halua jaksaa. Ja välillä tuntuu, että mieluummin ei enää anna itsestään yhtään mitään, sillä kaikki minkä aikaa, joutuu raavittavaksi. Sielua myöten kaikki on ihmisten arvosteltavana ja olo on välillä henkisesti raiskattu. Sitä tämä välillä on, mutta se ei tarkoita sitä, että haluaisin olla nyt jotenkin säälittävänä ”rakastakaa minua jooko”  vaan haluan kylmän viileästi kertoa, että kaikkien vuoristoratojen tavoin tässä bloggaamisessakin on minulle välillä ylämäkiä ja alamäkiä. Huippuja ja aallonpohjia. Nyt käytiin sellaisessa, ja onneksi tänään mieli on jo vähän parempi. Toivottavasti tästä on taas suunta ylöspäin blogifiilisten suhteen. Joskus tämä kyyti tulee päättymään, mutta tämä ei ole vielä loppusuora, ja toivon, että löydän sen lapsenomaisen iloni ja pirteyteni tähän taas jälleen uudelleen.

Kuvituksena toiveasujenne ensimmäinen, eli a:n asu “Boyfriend-farkut, raitapaita, mustat nahkanilkkurit, musta nahkatakki, tukka ylhäällä rennolla nutturalla, kissamainen rajaus yläluomelle ja punainen huulipuna.”

Itse en asussa viihtynyt. En tiedä johtuiko yleisestä paskasta fiiliksestä blogia kohtaan, vai siitä, että ko. asu ei ole oikein imarteleva minulle. Tällaiseen asuun sopivaa raitapaitaa minulle ei ole, ja tämä toppi ei siihen juuri sovi. En pidä boyfriendien ja nilkkureiden yhdistelmästä, vaan tykkäisin ennemmin avokkaista. Ajatuksena asu on tosi tosi kiva, mutta mun kropan mallille ja omaan silmääni se ei vaan nyt istunut. Mutta se on vain minun mielipiteeni, niitä voi olla satoja muita 🙂 Tässä se siis kuitenkin on, sans nuttura, ja teidänhän äänestettäväksi nämä kaikki seitsemän tulevat.

Mitäs te tästä tykkäätte? 

Kommentit (349)
  1. Aina ei jaksa. Vaikka minulla ei blogia olekaan, olen kokenut samaa aina. Äiti ja isä opetti jo pienenä, että muiden jutut pitää päästää korvien läpi, mutta siitä asenteesta huolimatta itsensä löytää välillä miettimästä muiden kommentteja. Pitäisi olla nöyrä, samaan aikaan näyttävä mutta kuitenkin näkymätön, olla omia ajatuksia ja silti mukautua muiden mielipiteisiin. Blogimaailma on rankka ja täynnä ihmisiä, jotka ovat katkeria, kateellisia ja muuten vain nauttivat muiden mollaamisesta. Sulla on ihana blogi, arvostan rehellisiä mielipiteitä ja erilaisia arvomaailmoja. Ennen kaikkea arvostan bloggaajia, jotka jaksaa anonyymien kasvottomien ihmisten paskaa päivästä toiseen ja jaksavat silti jakaa osan elämäänsä niiden hyvien lukijoiden kanssa. Voimia ja tsemppiä Anna, oot paras!

    1. Tsemppiä,aina ei tarvikaan jaksaa!Olen lukija monen vuoden takaa,mutta harvoin jaksan kommentoida,vaikka välillä käynkin sun postauksia lukemassa.Tsemppiä ja ihanaa kesää Anna

    2. Hei Anna,

      Olen lukenut blogiasi todella pitkään, ihan alkuajoista lähtien. Välillä aktiivisemmin, välillä vähemmän aktiivisesti. Viime vuosien aikana olen itse saanut kaksi lasta, ja nyt työelämään palattuani elän todellisia ruuhkavuosia. Tiedäthän, niitä missä viiletetään palavereihin jakku rytyssä, tukka likaisena ja mieli siellä päiväkodissa, mihin jätti sen pienen 1-vuotiaan itkemään. Elämäntilanteemme ovat siis hyvin erilaisia, mutta joku blogissasi aina vaan vetää puoleensa. Palaan aina uudelleen tänne kurkkimaan täälä kaaosviosien ja pukluntäyteisten mammablogien maailmasta.

      Halusin vaan sanoa, että harvaa blogia olen jaksanut seurata näin pitkään, näin monessa elämäntilanteessa (itse asiassa sinun lisäksi vain Strictly Stylea, jota seurasin myös jo entisen blogin aikoihin…) Blogissasi on siis jotain todella erityistä, ja olen todella kiitollinen että jaksat sitä kirjoittaa. Suuri tsemppihalu sinulle, kaunokainen!

  2. Nyt sitten varmaankin arvostelen, mutta jos olisin tuon asuehdotuksen lähettäjä, olisin varmaankin pahoittanut mieleni. Sinä pyysit lukijoita miettimää erilaisia asuja, valitsitkin vielä itse juuri tämän. Itsestäni tuntuisi aika kamalalta, jos olisin ihan viattomalla nutturaehdotuksella saanut aikaan tällaisen ryöpyn.

    Ja hei, Mungo-Anna. Yritä olla ottamatta blogista niin kovasti paineita. Ihmiset lukevat tätä blogia juuri siksi, että he pitävät sinun kirjoituksistasi ja tyylistäsi. Minä palaan tänne päivittäin, koska kirjoitat pitkiä viestejä, otat kantaa, olet välillä ihan v*tun ärsyttävä ja välillä herttaisen hassu. Niin kuin me muutkin ihmiset. Minäkin olen välillä megaluokan riivinrauta, välillä hurmaava. Ja niin olkoon jatkossakin. Hyvä sä!

    1. Heippa 🙂 En missään nimessä halunnut mitenkään pahoittaa hänen mieltään 🙂 Postauksessa ei ehkä tullut ilmi se, että tosiaan ko. pyyntö sinällään ei ole mitenkään inhottava, vaan se oli se asia, joka jotenkin muistutti tästä jatkuvasta vääntämisestä tässä tukka-asiassakin. Jotenkin muutenkin mieli mustana tuo tuli helposti sellaisena ”v**** taaskaan en kelpaa sellaisena kuin olen!” -ärsytyksenä. Yleensähän ne isot asiat laukeavat joidenkin pienten takia, ja tämä oli viimeinen korsi, jota kameli ei enää kestänyt 😀

      1. Kyllä tuo pointti miusta tuli ihan selvästi ilmi. On vaan lukijan vastuulla, haluaako sen ymmärtää. Tsemppiä! 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *