Exit plan

Halusin kirjoittaa tänään jostain muusta ja olinkin kirjoittamassa ihan muusta, kunnes törmäsin Miisan storyihin Instagramissa ja aihe palasi mieleeni. Nettikiusaaminen. Aivan sairas sellainen. Jos ette usko, niin tutustukaa toki vaikka Miisa Nuorgamin IG-storyihin. Sieltä hakemaan pahaa oloa siihen pisteeseen asti, että oikeesti tuntuu etovalta sisällä asti. Niin. Normiarkea vaikuttajille.

Mä halusin kirjoittaa jostain muusta, mutta kirjoitanpa tästä. Nimittäin itsekin vastasin hyvin napakasti takaisin tänään eräälle kommentoijalle. Ai miksi? Koska mä oon kokeillut 12-vuotisen blogiurani aikana erilaisia tapoja toimia tuon asian suhteen ja olen kokenut itselleni kaikista väärimmäksi sen, mitä aina suositellaan ”anna olla, älä välitä, älä huomioi” jne. Se ei sovi mulle. Ne asiat, jotka menee multa näkemättä ja kuulematta on asia erikseen, mutta jos jokin asia tulee mun näkyville, en koe oikeaksi toiminnaksi itselleni vaan antaa olla. Oon nähnyt niin sairaita kommentteja blogiurani aikana, että nää tällaiset läyhäämiset mitä saan aina välillä, eivät tunnu missään. Ne tuntuu vaan sellaisena turhautumisena siihen, millaisia kanssaihmisiä on ja kuinka oikeasti huono olla näillä ihmisillä on oltava. Nettikiusaaminen, eli myös samalla mun tapauksessa työpaikkakiusaaminen, on mun kohdalla jatkunut kohta vuosikymmenen. Se kiteytyy nimenomaan blogiin. Toki keskustelupalstoilla varmasti jauhetaan aivan kaikesta mun tekemästä Instagramista tosielämään, mutta niitä en näe, ne ei tule suoraan mulle. Instagramissa on niin yksittäistä se kontaktointi läyhäämistarkoituksessa, koska se ei ole tarpeeksi anonyymi väylä, että se on oikeasti ihan naurettavan vähäistä, mutta täällä blogissa. Täällä blogissa on jatkuvasti samat tyypit pyörimässä ”antamassa kritiikkiä”. Eli siis haukkumassa minussa aivan kaiken, toivomassa mun sikiölle kuolemaa, ”että oppisin elämää koska oon niin ylimielinen”, mun lapsille pahaa ja mulle aivan hirveitä asioita. Lisäksi ilkkuminen ja törkeä käytös on joillekin anonyymiteetin turvaama ”etu”, jota he suvereenisti käyttävät. Mä en koe kynnysmatoksi asettumista tällaisissa tilanteissa yhtään sellaiseksi vaihtoehdoksi, joka toimii mulle.

Siitä on varmaan vuoden päivät kun sain varoittavan viestin eräältä seuraajalta, jossa oli linkki itsestäni kertovaan Ylilauta-keskusteluun. Tiesin kyllä, että niitä käytiin ja olin joutunut jo syksyllä 2019 varoittamaan lapseni päiväkotiin siellä olleista keskusteluista. En tarkalleen ottaen enää edes muista milloin kävin viimeisen kerran Ylilaudalla lukemassa keskustelua, kun seuraajani varoitti, että siellä uhkaillaan lapsiani. Oli pakko, tai siltä se tuntui. En tiedä muistatteko kun päivitin asiasta Instagramiin itkien silloin? No, 10 minuuttia siellä järkytti jopa mun yli vuosikymmenen aikana karaistunen mieleni. En ole palannut sinne sen jälkeen.

Välillä kuulen ystäviltä ja läheisiltä lauseita, jotka sisältävät tuon sanan. Ylilauta. Se ärsyttää mua aina. Osa mun läheisistä lukee sitä. Koska tietävät, etten mä kykene ja koska haluavat tietää, mitä siellä tapahtuu, ettei mene yli. Ainahan se menee yli, mutta lähinnä vaarallisen puolelle. Oon ottanut täyden nollatoleranssin näiden juttujen suhteen. Kevyen kommentin asiasta saatan vielä ihan vaan ohittaa, mutta kun aihe taannoin tuli puheeksi läheisteni kanssa ja eräs porukasta halus vaan naureskelumielessä kertoa jonku hauskan jutun, siis naurettavuudessaan naurattavan jutun, pysyin helvetin tiukkana ja sanoin, etten halua kuulla sanaakaan. Oon onnistunut nollaamaan koko asian olemassaolon, ja siksi en halua tietää mitään. Mä alan muuten miettimään, mihinhän sekin sitten liittyy, ja mä en halua ajatella koko asiaa laisinkaan. Mua ei kiinnosta ne mielipiteet, mua ei kiinnosta ne näkemykset. Ku ihmisten toimintatapa on löytää vihattavaa joka asiasta, valehdella ja liioitella ja läyhätä ja kiusata, mua ei vaan yksinkertaisesti voisi vähempää kiinnostaa. Elän sen tiedon kanssa, että joidenkin silmissä olen tuomittu ”rikoksistani”, joita on siis heidän mielipiteet. Siis sellaiset, että vaikka tekisin täysin päinvastoin kuin teen, olisi silti väärin. Oon oppinut tän kauan aikaa sitten, että vaikka minä en tee mitään laitonta ja elän omaa elämääni, on sekin rikos ja siitä minut tuomitaan. Mua se ei häiritse pätkääkään, koska nämä ihmiset eivät aiheuta minussa minkäänlaista ajattelua muuta kuin yhteiskunnallisella tasolla sen suhteen, kuinka huonosti osa ihmisistä voi.

Mun mielipiteitä nettikiusaajat eivät ole ikinä koskaan pystyneet muuttamaan. Jos joku ihminen tai ihmisryhmä, jota halveksin syvästi, haluaa minussa muutosta, se on viimeinen asia, jonka teen. En todellakaan, missään tilanteessa, koe tarpeelliseksi miellyttää ihmisiä, joita minä halveksin. Ja minä halveksin nettikiusaajia.

Mutta miksi tämä sitten tuli postauksen aiheeks?  Miisan julkaisemat storyt järkytti. Silmäilin ne, en voinut edes lukea kunnolla. Liian sairasta. Niinkuin koko Ylilauta on. En odota bloggaajana pelkkää ylistystä ja positiivista, mutta ihmisten näkemykset kritiikistä ovat kaikkea muuta kuin kritiikkiä. Myös olisi hyvä miettiä, mikä oikeuttaa kritisoimiseen. Yksikään seuraajani ei ole maksava asiakas, ei ole mun esimies, ei ole mun kirjoituksen kohde. En ymmärrä mistä väärinkäsityksestä omasta jumalallisuudesta kumpuaa oletus siitä, että on oikeutettu kritisoimaan toisia ihmisiä äiteinä, vaimoina, ihmisinä tai vaikka mistä kaikesta. Kritiikin antamiseenkin pitäisi olla jokin syy ja oikeus, eikä sitä mielestäni ole. Kun vaikuttaja toimii vastoin omia moraaleja tai käsityksiä, oikea tapa on lähteä muualle. Samassa bussissa matkustaminen ei oikeuta haukkumaan kanssamatkustajan tapaa olla äitiä. Anteeksi, kritisoimaan. Kritisoimaan lapsen ruokavalintoja, vaatevalintoja tai kasvatusta. ”Kukaan ei kysynyt sulta”. Sama pätee musta vaikuttajien kritisoimiseen. Silti niin kovin moni kokee oikeudekseen kritisoida vaikuttajien toimia. Ja huom, enimmäkseen ”kritisoida”.

Miisan julkaisemat storyt järkytti, mutta asia on ollut tapetilla muutenkin. Oon puhunut nimittäin parinkin läheiseni kanssa siitä, mikä on mun ”exit plan”. Nimittäin mulla on sellainen. Me olemme ihan oikeasti, ihan rehellisesti mieheni kanssa puhuneet siitä, mikä on mun strategia ja suunnitelma poistua. Missä aikataulussa minä haluan lopettaa vaikuttajana, siirtyä muihin juttuihin ja lopettaa tämän kaiken. En minä halua. En mä oikeasti haluaisi lopettaa, koska mulla on niin jumalattoman vahva joukko tukijoita. Mä saan teiltä niiiiiin paljon ihanaa palautetta, ideoita, neuvoja, tarinoita ja hyvää mieltä, että koko ajatuskin nostaa palan kurkkuun. Kohta 13 vuotta tätä takana ja tuntuu, että yhä edelleen olisi annettavaa ja saatavaa. Ja silti mä mietin exit plania. Vaikka tän yhteisön jättäminen tuntuu liian haikealta. Oon miettinyt tulevaisuutta ja miten voisin välttää omasta mielestäni tarpeen lopettaa ja rajata seuraajakuntani. Olen mielestäni keksinyt siihen hyvän suunnitelman ja vuosien aktiivisuus esim. Instagramin viesteissä on vahva tieto mulle siitä, millainen tyyppi toisella puolen kirjoittelee. Toisaalta mun seuraajia on 25 000 pelkästään Instassa ja niiden läpikäyminen olisi varmaan aikamoinen työ. Maksumuurien taakse laittamiset ja kaikki muut vaihtoehdot tuntuu mahdottomalta ajatukselta, koska seulan ei tarvii vuotaa kuin yhdestä kohtaa, jos se vuotaa väärästä. Ja siksi mä olen tehnyt mielessäni exit planin.

Ai miksi? Lasteni vuoksi. Valitettava tosiasia on se, että mun lapset kasvavat ja oppivat lukemaan ja käyttämään nettiä ja someja. Jossakin vaiheessa he saattavat törmätä keskusteluihin äidistään, perheestään ja itsestään. Mä haluan uskoa, että meidän perheessä kommunikaatio tulee olemaan sillä tasolla, että lapset jakavat huolensa, mutta en mä voi valvoa mun lapsia 24/7 ja tietää jokaista nettisivua, jonne he menevät joskus. Mä en halua, että he törmäävät täysin vääristeltyihin sairaisiin juttuihin vanhemmistaan ja meidän perheestä ennen kuin ovat tarpeeksi vanhoja ymmärtääkseen ne sellaisena kuin ne on. Oon myös jollain tasolla tiedostanut, että sen riskin välttämiseksi, mun pitää olla pidemmän aikaa irrelevantti. Että mä unohdun. Koska kun ei ole mistä saada uutta fixiä, näiden nettikiusaamisnarkkareiden uutta annosta vihaa ja itsensä validointia, he etsivät uuden kohteen. Ja mä oon oikeasti miettinyt tämän aikataulua ja missä määrin ja miten tähän lähden. Koska mikään ei ole mulle sen arvoista, että mun lapsi tuntisi pahaa oloa jonkin tällaisen takia. Minä aikuisena kestän sen helposti. Mun lasten ei tarvitse.

Mieheni nauroi asiaa ensimmäisessä keskustelussa ja totes, että enhän mä oo mikään pornotähti, että miksi mä pelkään tätä. Ja mun mielessä olisin ennemmin pornotähti, jonka vanhoihin videoihin lapseni törmäisivät, kuin keskustelupalstoihin, joista heillä herää mikään väärä mielleyhtymä heidän äidin rakkaudesta heitä kohtaan tai meidän perheestä. Kyllä, todennäköisesti jos kasvatuksemme menee hyvin ja meillä on avoin keskusteluyhteys lastemme kanssa, me pystymme kertomaan ja perustelemaan asiat ja saamaan lapset ymmärtämään valheellisuus ja tarkoituksenhakuisuus ja korjaamaan mahdollinen damage. Mutta mitä jos lapseni ei kerro mulle huoltaan, joka herää jostakin tällaisesta ja huolehtii asiaa ja antaa sen vaikuttaa hauraaseen nuoreen itseensä? Ja palaan aina siihen, että mikään, ei niin mikään, ei ole sen arvoista.

En varsinaisesti voi sanoa koskaan pelkääväni. Toki meillä on hälyt päällä kotona kun lähdetään ja silppuan kaiken postin ja toki sekopäisimpien stalkkereiden kohdalla herää erilaisia ajatuksia, mutta en mä sinänsä koe turvattomuutta. Mieheni on opettanut vuosia itsepuolustusta ja on opettanut sitä mullekin ihan muutenkin vaan, koska se on hauskaa. En siis sikäli arjessa juuri anna painoarvoa tällaiselle, mutta mietin kyllä tulevaisuutta ja sitä kautta tätä mun poistumisstrategiaa. Netti ei unohda, mutta onneksi se täyttyy kaikella muulla. Lasteni yksityisyys ei edes liity tähän, sillä minusta olisi kirjoitettu joka tapauksessa, oli mun lasten varhaisten vuosien kasvot ja nimet tiedossa tai ei.

Toinen läheisistäni mietti, että eikö tällainen mun mielikuva tulevaisuudesta ole hyväkin? Voi konkretian kautta opettaa lapsille kiusaamisesta ja kuinka äitikin on siitä selvinnyt voittajana. Somesta, kiusaamisesta ja vähän kaikesta. Kyllä kai. Mutta en mä silti halua tehdä sitä esimerkein, jossa tuntemattomat keskustelee siitä, kuinka mä vihaan lapsiani. Vaikka ne tietäisi, ettei asia pidä paikkaansa. Toinen läheisistäni suhtautui asiaan tulisesti ja totesi, että ei pitäisi antaa kiusaajien voittaa, ei pitäisi antaa niille valtaa. En mä annakaan. Mä teen itse oman valintani. Mutta kyllä se on myös hieman pakon sanelemaa. Nettikiusaamisen liian pitkälle hyväksyvän ja siitä rankaisematta jättävän yhteiskunnan sanelemaa. Anonymiteetti tarjoaa turvaa, julkisuus ei. En pidä ajatuksesta, että lopettaisin kiusaamisen takia tai jättäytyisin pois vaikuttamisesta sen seurauksena. En oikeastaan edes ajattele niin. Enemmän kyse on siitä, että tietynlainen tulevaisuus on mielessäni houkuttelevampi kuin toisenlainen. Ja joka ikisessä tulevaisuudessa joutuu luopumaan jostakin.

”Myy yksityisyytensä” on lause, jonka kuulen aina välillä. En mä myynyt mun yksityisyyttä. Vuosia sitten kun aloitin, en olisi edes osannut kuvitella, että joku tästä maksaisi. Minä en myöskään myy yksityisyyttäni, minä tuotan sisältöä ja jokainen itse tekee sillä minkä parhaaksi näkee. Ei vaikuttajalle voi vierittää vastuuta seuraajien teoista. Monet työt tuovat mukanaan julkisuuden, mutta julkisuuden ei tarvitsisi tarkoittaa pahaa mieltä ja ahdistusta. Kukaan julkinen henkilö ei ole valinnut sitä. Yksi jonkun mielestä ”väärä” valinta missä tahansa hetkessä voi syöstä ihmisen vihapuheen uhriksi ja vihapuhe voi jatkua vuosia. Urheilijan, poliitikon, vaikuttajan. Julkisuus ei ole paha, julkisuus ei ole hirviö. Julkisuus on, sen tulkinta tekee siitä mitä se sitten onkaan kenenkin kohdalla. Mitä tulee nettikiusaamiseen, me eletään sairaassa maailmassa, missä nettikiusaaminen hyväksytään ja uhreja syyllistetään. Anonyymi viha ja kiusaaminen ei vieläkään ole tarpeeksi monille selkeää, ja se koetaan vähemmän pahaksi kuin tosielämän kiusaaminen. Me ollaan vaarallisella polulla, koska some ja netti ulottaa lonkeronsa kaikkialle. Jos ennen koulukiusattu pääsi kiusaamista pakoon edes kotiin tai muuttamalla, netin lonkerot ulottuvat todella pitkälle. Ja minä jos joku tiedän, että ei tarvitse tehdä mitään väärää, oikeasti väärää, saadakseen osakseen vihaa. Riittää, että on oma itsensä ja jotakin mieltä jostakin.

Niin tai näin, nautin vaikuttamisesta ja bloggaamisesta vielä jonkin aikaa. Seuraan tilanteen ja teknologioiden muuttumista ja elämänpolkuni rakentumista ja jos sama ajatus on minulla läsnä vielä silloin, kun olen korvamerkinnyt mun exit planin ajankohdaksi, sitten mä ehkä annan kiusaajien voittaa. Ja toivon samalla pystyväni pitämään ydinyhteisöni jotenkin elämässäni. Ehkä olen heikko ja annan periksi, joidenkin mielestä, mutta ainakin itse tiedän, että jos siihen ratkaisuun joskus päädyn, teen sen tärkeämmän hyvän vuoksi. Ja sen tiedon kanssa voin elää puhtain omatunnoin aina.

Kukapa olisi uskonut, että päätös julkaista asukuvia lähes 13 vuotta sitten johtaisi tällaisiin ajatuksiin? Kukapa oli uskonut koskaan, että netissä suunniteltaisiin lastensuojeluilmoituksia, jotta perhe joutuisi epämiellyttävään syyniin? Että aikuiset ihmiset suunnittelisivat lastensuojeluilmoituksia ja lasten koettelemista niillä, jotta jollekin ”ylimieliselle tyhjäpäälle” saataisiin harmia? Että aikuiset ihmiset suunnittelisivat netissä sylkevänsä perheen ruokaan ravintolassa? En minä ainakaan. Mutta toisaalta, kyllä näihin vuosiin mahtuu paljon hyvääkin, jota en osannut odottaa. Jos jotain tiedän bloggaamisesta ja vaikuttamisesta, niin sen, etten sitä osaa ennustaa. Turha siis kai tehdä pitkälle meneviä suunnitelmia. Mutta juuri koska en tiedä, haluan, että mulla on suunnitelma, josta saan rauhaa.

Ihanille rakkaille seuraajilleni sanon tässä välin, että ei huolta. Vaikka meillä osataan jo monta kirjainta, en näe, että lapseni pääsee ihan lähiaikoina googlaamaan äitiään. Ja ehkä siihen mennessä netti kohtaa vastuun omista tekemisistä anonyyminä. En siis ole jättämässä hyvästejä lähiaikoina. En kaipaa sääliä tai sympatiaakaan, enkä kirjoittanut tätä sen takia. Kirjoitin tämän koska se oli mielen päällä ja koska jollakin tasolla haluan jakaa tätäkin puolta vaikuttaja-maailmasta. Se on vastuunikin vaikuttajana. Mikään ei ole siltä miltä näyttää, eikä kaikki puolet näy ulospäin.

Tekstissä ehkä huokuu pientä ilottomuutta ja uupumusta tähän, mutta kuvissa on hymy. Aito hymy, aito hyvänmielen tunne. Aito ilo siitä, että pitkästä aikaa ehdittiin kameran kanssa kuvaamaan minuakin ja asuakin ja kuinka oma olo olikaan tuossa asussa. Kuinka tätä blogiakin on kantanut monet vuodet sama asia; minä, mun valinnat ja mun mielipiteet. Tiedän tehneeni niillä paljon hyvää. Ja se on se kokemus, jonka tulen kertomaan lapsilleni tästä sitten kun sen aika on. Jo nyt lapseni kysyy, mitä minä teen työkseni. ”Äiti ottaa kuvia kauniista jutuista, ihanista perheistä ja söpöistä lapsista”. Lapseni haluaa aina tietää asiakkaani nimen, ja mikä on hänen lempiväri tai lempilelu. Jokainen toinen ihminen herättää hänessä iloa ja uteliaisuutta, pehmeää ja positiivista. Jostakin syystä moni aikuinen on menettänyt sen vuosien aikana. Ja ehkä juuri siksi minä rakastan äitiyttä ja perhe-elämää niin paljon. Koska se tuo mukanaan kaiken sen puhtauden ja aidon positiivisuuden. Ja siksi minä haluan suojella sitä ihan kaikin keinoin, jotka koen itse oikeaksi.

Mutta, kevennetään hieman. Mitäs tykkäätte asusta? Musta se on jotenkin todella ”minua”. Minua ca 2015 ja minua ca 2021. Koska tietyt asiat ei muutu. Mun rakkaus mekkoihin ja ylipolvensaappaisiin.

ZARA mekko
ZARA saappaat (vanhat)
LOUIS VUITTON Pochette Metis laukku
MANGO takki (vanha)
MULBERRY huivi (leikattu viltistä)
COS neuletakki (miesten osaston, nyysin mieheltäni :D)

Kommentit (60)
  1. Tulipas surullinen olo tästä, miten ihmiset voikaan olla noin ilkeitä?! 🙁

    En vaan voi käsittää, miten porukalle voi olla niin vaikea ymmärtää, että blogin lukijat/IG-seuraajat eivät ole asiakkaita. He ovat kuluttajia, jotka eivät maksa palvelusta senttiäkään. Jaloilla voi äänestää, jos ei jokin vaikuttaa miellytä. Se on helppoa, sillä on vaikutusta (kun moni kokee niin tärkeäksi voida VAIKUTTAA asioihin ja siksi antaa sitä ”rakentavaa kritiikkiä”…), eikä se maksa kuluttajalle mitään. Simppelinä esimerkkinä: jos luen kahvilassa (huom ilmaiseksi) lehden, jonka sisältö ei miellytä, jätän tulevaisuudessa saman lehden lukematta ja etsin mieluisampaa luettavaa sen sijaan, että kontaktoisin lehden toimittajat ja haukkuisin heidät pystyyn. Aivan käsittämätöntä, miten joku ei tätä voi ymmärtää.

    1. Tää on musta oikeesti tosi mielenkiintoinen ilmiö. Että jokin siinä vaikuttajassa on niin vastustamatonta, että pitää myrkyttää omaa elämäänsä hänen hirveydellään 😀 En vaan tajua miksi 😀 Ja just noin, mä en kehtaisi koskaan lähteä valittamaan jostain, minkä saisin ilmaiseksi. En vaan menisi uudelleen 😀

  2. Hirveetä. Voispa nettiajokortin ottaa tuommosilta tyypeiltä pois.

    Ja tämähän ei oo yhtää mun asiani, mutta mun mielestä vaikka joutuisit turvautumaan exit planiisi nii ei se mitään häviämistä ole vaan viisautta. Tuulimyllyjä vastaan on turhaa taistella loputtomiin.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *