Find what you love, and let it employ you

case-1-of-2
Tässä on nyt myllytetty keskustelua oikeista töistä jonkin aikaa blogipuolella, ja Sara kirjoittikin aiheesta oikein hyvän postauksen tässä taannoin. Kerjään ihan verta nenästäni tällä hetkellä kun asiaan otan kantaa, koska tiedän jo nyt, että saan monta “minun työni on raskaampaa” -kommenttia tähän ja vielä enemmän varmasti niitä “kokeilisit tätä, niin ymmärtäisit.”. Tässä koko skenaariossa on musta jotenkin hyvin jännää muutama asia.

1. Jos jostakin saa palkkaa ja itselleen elannon, on kyseessä OIKEA työ. Mielikuvituksen tuotetta se ei ole, vaan ihan konkreettista tekemistä, josta saa rahaa. Jokuhan saattaa saada palkkaa siitä, että makaa paikallaan tekemättä mitään. Sekin on oikeaa työtä. Oikeaa työtä tekevät myös lääkärit, stripparit, kaupankassat, juristit, kotiäidit ja gigolot. He tekevät jotakin, josta joku heille maksaa, ja se on siis työtä. Ihan ihkaoikeaa työtä.

“Mene oikeisiin töihin!” on siis jotenkin käsittämättömän typerä ilmaisu, jos sitä huutelee ihmiselle, joka on jo töissä.

2. Oikea työ ei määrity sillä, että se on raskasta, epämiellyttävää, ruumiillista tai vaikkapa vaatii aikaista herätystä (lähde: Saran blogin kommentit). Kaipa ne poliisit ja palomiehetkin tekevät oikeaa työtä, vaikka saattavat tehdä töitä yöllä ja näin ollen herätä myöhään? Kyllä myös varmaan syöpasairauksien tutkijat tekevät ihan oikeaa työtä kehittäessään meille lääkkeitä ja hoitoja, vaikka ”vaan” istuvat paikallaan paperi ja kynä tai tietokone kädessä. Hei joku halailee pandavauvoja työkseen, mistä oon muuten sivumennen sanoen ihan älyttömän kateellinen, ja vaikka ne ei ehkä oo maailman pienimpiä eläimiä, niin ei se silti ehkä raskasta ole? Tärkeää se silti on, ne tarvii haleja, jotta ne olisi onnellisia ja kuksis muita pandoja ja tää maapallo ei menettäis yhtä eläinlajiketta. Et silleen. Ja kyllä mä tunnen ihan lääkäreitä ja juristeja, jotka rakastaa niiden työtä. En ehkä aina ymmärrä miksi, mutta yhden ystävän silmät syttyy kun se selittää aivokirurgiasta ja toinen voi käydä intohimoista debaattia veroista viinilasin äärellä. Tunnen myös yhden ravintolan pitäjän, joka rakastaa työtään, ja sattuupa meillä ihan tuolla mainostoimistollakin moni tykkäämään työstään, vaikka siis eihän sekään varmaan oikeeta työtä ole.

Mun mielestä on huolestuttavaa, että työn “oikeus” määräytyy sen mukaan, onko se raskasta ja epämiellyttävää.

3. On jotenkin älytöntä, mitä rataa tämä keskustelu menee. “Sä et tee oikeeta työtä, ethän sä ees tee mitään”. Bloggaaja tekee vastauksena päiväkohtaisen selvityksen, että kas, tähän paskaläppään, jota duuniksi kutsun, meneekin aikaa ihan aika paljonkin vielä. “Hei, ei toi oo työtä, kokeilisit oikeeta työtä, joka täyttää kohdassa 2. luetellut vaatimukset.“ Jaaha. Ensin dissataan bloggaaminen, ja sitten kun bloggaaja oikeutetusti yrittää valaista hieman työnkuvaansa ja puolustaa työtään, dissataan se liian helposti ja kivaksi se työ.

Keskustelu tästä asiasta on ihan naurettavalla tasolla ja meinasin minä itsekin tässä alkaa latelemaan miten kauan aikaa ja vaivaa menee postaamiseen. Pitää sopia kuvaaja kuvaamaan päivälle kun taivas ei ole ihan harmaa tai sieltä ei sada niskaan räntää ja alieneja. Pitää valita kuvat, käsitellä ne, keksiä asuja, julkaista postauksia, vastata kommentteihin, neuvotella mainostoimistojen kanssa, tehdä kirjanpitoa, maksaa yrityksen laskuja ja vaikka mitä vielä. Keksiä helvetti soikoot kahdeksatta vuotta putkeen edes jotain remotely mielenkiinoista kerrottavaa. Jnejnejne. Ihan turhaan. Ei minun tarvitse perustella kenellekään minun työtäni tai puolustella sitä, että kyllähän minä nyt töitä teen.

case-2-of-2

case-2-of-81

Asiaan on olemassa erinäisiä faktoja, jotka ovat vedenpitäviä.

1. Suomessa ei ole nytkään tarpeeksi töitä korkeasti koulutetuille ihmisille tietyillä aloilla tai ihmisille joissakin rankoissa duuneissa. Maailmassa ei olisi myöskään tarpeeksi töitä tehtäväksi kaikille, jos jokaikinen tekisi näitä viisastelijoiden “oikeana” pitämiä töitä. Määränsä niitä lääkäreitä ja sairaanhoitajia ja opettajia ja roskakuskeja vaan tarvitaan.

2. Suomessa on todella korkea työttömyystilanne, koska ei vaan ole tarpeeksi työpaikkoja tässä taloustilanteessa. Mitä me bloggaajat teimme? Me TYÖLLISTIMME ITSE ITSEMME. Tittidiididididi, me loimme työpaikkoja. Itsellemme. Ja loimme tarvetta sille, että muitakin ihmisiä on töissä. Uusia töitä tuli ainakin ehkä muutamalle kampaajalle. Ja valokuvaajalle. Ja jopa muutamalle mainostoimiston ihmiselle. Ja muutamalle lehtitalon työntekijälle. Ja keitä näitä nyt oli. Unohtamatta tietenkään myyjiä rättikaupoissa, kun me rättibloggaajat tuhlataan niin saatanasti vaan näihin rätteihin.

Me emme vieneet valmiina olleita työpaikkoja, vaan me loimme uuden alan, uuden ammatin, ja aika moni bloggaaja työllistää itsensä yrittäjänä. Maksaa veroja ja omalta osaltaan kannattelee tätä luhistuvaa Suomen taloutta. Oishan se nyt jumalauta ollut parempi maata himassa ja nostaa työkkärikorvausta. Kun eihän tämä nyt “oikeaa” työtä ole.

3. Elämä ei ole luotu pelkkää suorittamista varten. Okei, tää ei ehkä ole vedenpitävä fakta, mut oon n. 99,999999%, että elämän tarkoitus ei ole vain suorittaa päivästä toiseen tätä elämää. Siitä on mahdollisesti jopa lupa nauttia. Siihen me tarvitaan meitä turhia akkoja, jotka tekee ihan “ei-oikeeta” työtä. On ihan kiva, kun meillä on kokkeja ja tarjoilijoita ravintoloissa. Tai laulajia ja näyttelijöitä viihdeammattilaisina. On urheilijoita ja runoilijoita, muotoilijoita ja maalareita. Sinänsähän elämän jatkumisen vuoksi heitä ei tarvita. Kummasti ne vaan tuo lisäarvoa meidän jokaisen elämään. Taitaa ne Leijonatkin vaan siellä huvikseen pyöriä tavoittelemassa maailmanmestaruuksia, kun jumalauta kehtaavat tykätä työstään.

Uskaltaisin jopa veikata, että muutama näistä ihmisistä, jotka tekevät näitä “oikeita” töitä ja haluavat ehdottomasti kertoa meille muille, että me emme tee “oikeita” töitä, lysähtävät raastavan raskaan päivänsä päätteeksi telkkarin ääreen tai lehteä lukemaan tai vaikkapa kirjaa lukemaan. Tai ehkä avaavat bissen ja laittavat musaa soimaan. No niiden vapaa-ajan ajanvietteiden taustalla on kasa tällaisia turhia ihmisiä, jotka tekevät turhia töitä, jotka eivät ole “oikeita”. Siinä missä joku saattaa konkreettisesti rakentaa taloa tai vaihtaa mummolle vaipan, niin me turhakkeet täällä yritämme keksiä jotakin viihdettä, johon nämä jotkut saattavat itsensä heittää päivän päätteksi viihtymään.

Siinä missä jollekin se bisse + TV on se ajanviete, jollekin toiselle se on tällaisen turhan akan vuodatus jostain denimin ominaisuuksista tai lässytys sen koiranpennusta. Viihdettä. Me olemme viihdealalla, ja teemme ihmisten elämästä vähän parempaa tekemällä tätä, minkä joku kokee turhaksi.

Minä olen saanut yhteydenottoja blogini kautta mitä erilaisimmilta ihmisiltä. Mieleenpainuvimpia ovat olleet kaksi nuorta naista. Yksi, joka saatteli levon matkaan saattohoidossa ollutta äitiään ja kertoi, että blogini oli auttanut häntä jaksamaan kaiken raskaan keskellä. Että päivän päätteeksi hän otti aikaa itselleen ja sukelsi blogini pinnalliseen maailmaan voidakseen edes hetken vähän kevyemmin. Ja toinen, joka kirjoitteli laitoshoidosta syömishäiriöstä toipuvana ja kertoi minulle, että asenteeni itseeni ja elämään on auttanut häntä jaksamaan paremmin. Jos vielä luette tätä, niin kiitoksia, että otitte yhteyttä ja voitte hyvin nyt!

Miten tämä minun ”turhan” työni rooli näiden ihmisten elämässä voi silloin olla kenenkään mielestä turhaa?

Ainoa syy, miksi jatkan tätä hommaa, on se, että pääsen vaikuttamaan positiivisesti ihmisten elämään ja heidän arkeen. On hienoa tietää, että tällaisella pinnallisella hölynpölyllä pääsen vaikuttamaan ihmisten arkeen positiivisesti.

case-5-of-81

4. Annan fakta (no koska tää ei ehkä oo ihan yleismaailmallinen tämäkään) on se, että jossain on menty pahasti pieleen, jos täytyy kilpailla siitä, kuka tekee epämieluisinta, paskinta tai raskainta hommaa. Ei mikään ihme, että yhteiskuntamme voi huonosti, jos kaikki oikea työ on ihan paskaa ja kaikki kiva tekeminen ei ole työtä. Kyllä tässä meidänkin hommassa on omat huonot puolensa.
Voitte kokeilla itse…
…. seisoa -25 asteessa pakkasessa ja hymyillä kameralle ruudusta toiseen, vaikka juuri on ollut huonoja uutisia perhepiirissä ja tuulee sata metriä sekunnissa
… tulla töihin joka päivä niin, että jo(t)ku(t) ilmoittavat päin naamaa, että “vittu sä olet ruma”, “vittu sä kohtelet sun koiraa huonosti kun tulit töihin”, “toivottavasti sun koiranpentu kuolee”, “toivottavasti sulle käy jotain pahaa, koska oot bimbo” jnejne. (Sattuu virtuaalisena herjana yhtä paljon kun sattuisi kaupan kassalla tai respassa kun ”asiakas” näin kertoisi.)
… kokea joka päivä riittämättömyyttä, koska ei ikinä voi kelvata kaikille, ja kun ei itse ole sellainen kun joku muu haluaa, on väärä
… tehdä töitä lomilla, viikonloppuisin, vapaalla ja välillä melkein unissaankin

… ja mitä näitä tässä nyt päivittäin on.

Kun meillä oli parisuhteen kehityskeskustelu (lue: riita) tässä taannoin poikaystävän kanssa, todettiin, että suurin syy miksi riitelimme, oli se, että olemme vähän tylsistyneitä. Talvi, jatkuva sairastelu ja pimeys ja kylmyys on verottanut meitä, ja laatuajan suhteen tyydyimme vaan möllöttämään kotona ja kyllästymään toisiimme. Teimme suunnitelmaa, mitä haluaisimme muuttaa. Mieheni ainoa toive? Etten lukisi blogikommentteja meidän yhteisellä ajalla. Näin pitkälle mun yksityiselämään on tunkeutunut tämä minun turha työ.

Jossakin on menty pahasti pieleen, että kivaa työtä tekeviä arvostellaan, eikä päinvastoin ihailla. Kun minä katson hyvin tienaavaa menestyjää, joka tekee työtä, josta pitää, en ikinä ajattele, että “ei toi nyt mitään oikeeta tee”. Mä mietin, että tossa on mun unelma. Mun unelma on herätä jokaikinen päivä niin, että mä en vihaa ajatusta töihin menosta. Että töissä on kivaa, työnteko inspiroi ja motivoi, ja että saan olla ylpeä työstäni. On ikävää, että sitä ylpeyttä yritetään romuttaa. Koska, at the end of the day, mä teen asioita, jotta saisin palkkaa. Mä maksan siitä palkasta veroja. Joista maksetaan muiden ihmisten ja ehkä joskus minunkin äitiyslomarahoja ja eläkettä ja mitä ikinä. Mä teen oikeeta työtä. Mä tein harrastuksesta työn, ja elätän itseni sillä. Samalla maksan omaa eläkettäni varastoon, tuon palkkaa mun kirjanpitäjälle ja työllistän välillä muitakin ihmisiä. Se on musta ihan vitun siistiä, ja ihan oikeeta, mahtavaa työtä 🙂

Ja ennen kuin joku tulee ulisemaan kommenttiboksiin, että “hei, kaikki ei oo syntyny tonnäköseks, ja kaikkia ei kiinnosta vaatteet ja blaajablööjabluu muita aivopieruja tähän asiaan”, niin ei olekaan. Mä en ole todellakaan maailman kauneimpien naisten joukossa. Tai fiksuimpien. Tai hauskimpien. Tai edes kovin hyvä kirjoittamaan tai valokuvaamaan. Mä vaan tykkään tästä ja nähtävästi se on välittynyt ruutujen toisellekin puolelle.

Suosittelen kokeilemaan.

Charles Bukowskin lempilainausta muokatakseni, niin: “Find what you love, and let it employ you.”

Kommentit (105)
  1. Ihana Anna! <3 myönnän, että olen joskus itsekin syyllistynyt tähän "bloggaajat ei tee oikeita töitä" -ajatukseen, mutta avasit tällä postauksella silmäni 🙂 kiitos siis siitä!

  2. Amen 🙂 ! Hyvä Anna! 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *