Hearts Burst Into Fire

Tulin tässä juuri kotia. Aivan ihanan illan päätteeksi. Lysähdin sänkyyn ja avasin kommenttiboksini. En koskaan oikolue tekstejäni, enkä koskaan lue uudelleen kirjoittamaani blogipostausta. Vois tehä ihan hyvää, kun kirjottaa niin monelle tuhannelle. Nyt luin teidän ihanien kommentit ja luin uudelleen sen, mitä kirjoitin päivällä.

Ja mulle iski ihan hirvee pakko kirjoittaa tänne nyt. Ei tässä varmaan olla mun blogiurani parhaan postauksen äärellä. Ollaan varman todella kaukana siitä. Mulle tää blogi toimii yhä edellen tietynlaisena päiväkirjana, ja mä halusin kirjottaa itelleni pienen muistutuksen tästä hetkestä.

On niin paljon asioita, jotka menee pieleen. Ei mee suunnitellusti. Kulissien takana tapahtuu niin paljon ja kaikki mahdollinen paine niskassa ei osaa käsitellä asioita ehkä oikein. Tekee virheitä, jotka on vaikeita myöntää. Tekee asioita, jotka ei ehkä oo parhaita ratkaisuja ulkopuolisten silmin. Elää itselleen, mutta julkisesti niin monen nähden. Koko todellisuudentaju hämärtyy, ja hukkuu jotenkin siihen maailmaan, jonka on oikeastaan itse luonut. On se persoona, jonka on itse luonut. Joka on 100 % aito, mutta vaan pieni osa sitä täyttä kokonaisuutta.

En koskaan ajatellut, että tästä blogista tulee näin iso juttu mulle. En koskaan ajatellut, että tästä tulee se juttu, joka osaltaan tappaa uskoa ihmisiin ja hyvyyteen. En koskaan ajatellut, että tästä tulee oljenkorsi ja se juttu, joka luo ne parhaat asiat ja hetket elämään.

Mulla on jotenkin tosi outo olo tänään. Hyvällä tavalla. Otin pienoisia tanssiaskelia kuulokkeista blastaavan musiikin tahdissa tänään kaupungilla kävellessä. Oli vaan jotenkin niin iloinen olo. Huomenna iskee päälle PMS tai joku muu vastaava ja vihaan varmaan koko maailmaa ainakin hetkittäin. Siksi mä halusin nyt kirjottaa tän ylös. Itselleni.

love1

(Fiilikseen paras biisi ois ehkä Hearts Burst Into Fire..)

On jotenkin mielen täyttävä tunne, kun tajuaa istuvansa keskiyöllä omassa sängyssä läppäri sylissä vuodattamassa julkisesti syvimmät ajatuksensa. Sanomatta oikeastaan mitään loppujen lopuksi. Toivottavasti osaan itse lukea myöhemmin rivien välistä.

Tää vuosi on ollut nii uskomaton tähän mennessä. Ei oo vielä ees puoliväli, ja tuntuu, että on tapahtunut enemmän kuin ikinä. Mä oon niin kiitollinen niin monesta asiasta. Mä olen niin onnellinen niin monesta sattumasta. Jokaikinen päivä mä tajuan enemmän ja enemmän siitä, miten helvetin ihanaa, on olla minä.

Istuin äsken metrossa kotiin, ja leikin puhelimellani. Kävin läpi puhelintani, ja mietin miten paljon ihania ihmisiä mun elämässä on.

Mun lifeline. Mun perhe. Mun siskot alkaa olla vihdoin siinä iässä, että meillä on ihan oma keskinäinen maailmamme heidän kanssa. Jos mä oon joskus tehnyt jotain oikeen, niin se oli se muutaman vuoden nillitys vanhemmille siitä, että haluan pikkusiskon. Sain kaksin kappalein. Enkä kumpaakaan vaihtaisi pois mistään. Yö ja päivä keskenään, yhsitävänä tekijänä se, ettei kukaan eikä koskaan tuu koskaan olemaan mulle näin tärkeitä. Mun herkkä ja taiteilijasieluinen sisko, äitimme kopio, jonka sydän on puhdasta kultaa ja joka erilaisuudellaan täydentää meitä. Mun rämäpää urheilijatyttö, mun lailla isin tyttö, joka on niin samanlainen kuin mä olin, että melkeen hirvittää, ja jonka koko elämänkatsomus on täynnä positiivista intoa. Mä rakastan teitä tytöt niin paljon. Mä oon joka ikinen päivä niin huolissani teistä. Samalla niin ylpeä teistä.

Mun äiti. Joka aina vastaa hymy äänessä puheluun, jolle tyttäret on aina maailman tärkeimmät olennot, elämän kulminaatiopiste, ja johon voin aina luottaa kun seinään. Sukset käy ristissä enemmän ku ois tarvetta, mutta AINA on päässä se, että äiti rakastaa. Enemmän ku mitään. Isi, jonka kanssa on omat vitsit, omat läpät. Joka tulee hakemaan tyttären kentältä joka viikko nurisematta, vain, että saa viettää aikaa yhdessä. Joka noukkii ruoasta pois vuohenjuuston, eikä valita. Joka tulee mieleen, kun katsoo huonoa jenkkidraamaa, jossa isä uskoo vuosia kuolemantuomitun poikansa syyttömyyteen ja taistelee sen puolesta. ”Munki isi tekis noin”. Se on ihan sama kuinka usein tyrii. Kuinka pahasti tyrii. Kuinka eri tavalla elää, kuin perhe toivoisi ja odottaisi.

Mun jaksaminen tulee siitä, että mä tiedän, että Vantaalla on neljä ihmistä ja yksi karvakasa, joille mä olen kaikki kaikessa. Koska nekin on mulle.

Mun ystävät. On ystäviä, jotka oli. On ystäviä, jotka on. Niistäkin, jotka ”oli” toivottavasti muutama jatkossa ”on”. Mä en ole helppo ystävä. Ja silti oon saanu elämääni jotain ihan mielettömiä tyyppejä. Vivve, jota ilman en just nyt osais kuvitella millasta mun elämä olis. Paljon paljon surullisempaa. Viivi, vuosikausia eri maissa ja silti välillä tuntuu, että on kaksi kroppaa, yksi mieli. Noora, jonka sydän on puhdasta kultaa. Meri. Jokapäiväinen hymynaihe Whatsappissa ja se tyttö, josta oon eniten ylpeä tällä hetkellä. Liisa, mun täältä löytynyt sielunsisko, jonka kanssa asiaa on enemmän kuin aikaa jakaa sitä. Laura, jota on kauhee ikävä.

artificial-heart_826_600x450

(Näin tän kuvan. Ja ainoa ajatus oli se, että tossa se on. Mun pieni, suuri, vanha, nuori, utelias, malttamaton, intohimoinen sydän. Ja sitä pitää sykkeessä kaikkien mun rakkaiden kädet. Jokainen yhtä tärkeässä roolissa.)

Noonis, Sampsa, Virpi, Markus, Josefin, Vilma, Kiri, Saara, Hanna ja Hanna… Toisten kanssa on yhteyksissä koko ajan, toisten kanssa harvemmin, jokainen omalla tavalla niin tärkeä! Mä oon niin helvetin huono pitämään yhteyttä. Sukellan omaan maailmaani, uppoudun kiireeseeni ja unohdan maailman itseni ympäriltä. Just nyt mä toivon, että jokainen tietää, kuinka tärkeä mulle on, kuinka paljon on antanut mun elämään. Uskoa elämään, rakkauteen, viisauteen, kauneuteen, hyvään, luottamukseen, lojaaliteettiin, hauskanpitoon, nauruun, sydämellisyyteen. Toivottavasti oon osannu antaa takaisin edes jotain.

Mun työ, mun koulu, mun tuttavat ja kaverit, joita ei täällä mainita sen tarkempia erittelemättä. Jokainen tuo mun elämään niin paljon positiivista.

Tää blogi on antanut mulle niin hirveesti. Upeita tuttavuuksia, joista toivottavasti kehkeytyy pitkiä ystävyyssuhteita. Ihana Alexa, sydämellinen Anniina, ihana Marika, supersymppis Emmi, valloittava Annika… Ja lista jatkuu. Multa puuttus elämästä niin monta mahtavaa tyyppiä. Niin monta mahtavaa hetkeä. Oon epäsuorasti blogin kautta tavannut niin monta elämääni kääntänyttä ihmistä, joita ei täällä ole edes mainittu. Ihan sama monta kertaa mut ammutaan alas. Kun mä selaan mun puhelimen kontaktilistaa, mä tajuan, että mun elämäni olisi niin erilaista ilman Mungolifea. Mä välillä inhoan koko sanaa. Mungolife. MungoAnna. Mungo. Et sitten vittu parempaa keksiny. Mutta. Mä löysin itteni tästä hommasta. Mä tajusin ja tajuan joka päivä lisää siitä, kuka mä olen, millanen olen. Mä oon ihan helvetin kaukana täydellisestä, yhä vieläkin. Mutta joka päivä mä opin lisää.

Välillä mun päätä pyörryttää tää kaikki. Katon mun kesän kalenteria ja jokaisen päivän kohdalla on iCalissa pieni pallo. Pieni ympyrä merkitsemässä sitä, että jotain tärkeätä, joku tärkeä, jotain mielenkiintoista, joku kiinnostava. Niin ihania ihmisiä. Niin ihania hetkiä.

Mä oon aina halunnut ajatella, että paras tapa olla, on jalat maassa, pää pilvissä. Välillä tuntuu, että tää hyvän meiningin levitaatio vie niin pirun korkeelle, että niiden jalkojen kahlitseminen maan pinnalle on vähän vaikeeta. On niin paljon siistejä juttuja tapahtumassa. Jokanen päivä ku Sampsa alottaa viestit kutsumalla mua Anskuks ja jokanen kerta kun nään ystäviä sen jälkeen, kun en oo vahingossa muistanu kahteen kuukauteen niitä sanallakaan. Kun jokaikinen kerta tajuaa, paljon hyvää on saanut ympärilleen.

Voi olla, että mulla ei oo mitään tehtävää täällä. Voi olla, että mä en koskaan saavuta mitään tän enempää. Mutta ainakin just nyt, melkeen neljännesvuosisata takanani, voin sanoa, että mä istun keskiviikkoyönä omassa sängyssäni ripsarit poskilla sen takia, että mun sisällä on vaan mieletön hehku onnea ja hyvää oloa. Jos joku kysyis multa nyt, mikä on elämän tarkoitus, mä sanoisin, että sen tehtävä on säteillä positiivisuutta. Mun lähipiiri tekee niin ja tänään pitkästä aikaa mä havahduin siihen, miten se on kerääntynyt valtavaksi voimavaraksi mun sisälle.

Tuntuu, että oon niin paljon vuodattanu tänne kaikkea sitä, mikä on raskasta ja hankalaa ja ärsyttävää. Nyt kun mun tekisi mieli tanssia ympäri asuntoa hyvien biisien soidessa taustalla, mä halusin edes jotenki yrittää taltioida tän fiiliksen.

Kauniita unia ja ihania fiiliksiä! (tai vaihtoehtoisesti hyvää huomenta :D)

Kommentit (86)
  1. Eikä! Samoin tein tippa tuli linssiin kun kirjoitit siskoistasi niin kauniisti <3 Olet ihan uskomaton, oot niin upea ja kirjoitustesi perusteella niin huikee persoona! Oon aina palavasti halunnut lähtee reppureissaa ja sinun siistit reissusi on vaan nostanut kuumetta. Nyt on sitten varattu Ausseihin lentoliput:–)

    1. Voi kiitoksia! 🙂 Ihana kuulla, ihanaa aikaa sulle Ausseihin sitten, oon kateellinen!! 😀

  2. S-Charlotta
    23.5.2013, 05:57

    Hei, mä harvemmin kommenton blogeja, tai oikeastaan taitaa olla ehkä ensimmäinen kerta kun ikinä kommentoin. Mutta nyt asiaan, kun luin tän tekstin niin kyyneleet vaan juoksi valtoimenaan pitkin poskia. Tuo missä kirjoitit sun perheestä ja ystävistä… ois voinut olla mun itse kirjoittama. Asun itsekkin ulkomailla ja tuntui vaan niin hyvin hyvin henkilökohtaiselta tuo mitä kirjoitit. Kiitos siitä, että muistutit miten tärkeitä ympärillä olevat ihmiset on. Ihanaa kesän odotusta sinne!

    1. Voi miten ihana kuulla! Kiitoksia paljon, että kommentoit ja ihanaa kesää sinnekin!! <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *