Hissigate vol. 2

Ennen kuin sukellan vaalensinisen höttöiseen nimijuhla-kuvakavalkadiin, keksikakkuohjeeseen ja Myttysen nimeen sen kummemmin, palaan vielä hetkeksi tuohon Hissigateen, sillä viikonloppuna saamani kommentit herättivät muutamia ajatuksia, joita tässä aamukahvilla pyörittelin mielessäni. En edes jaksa miettiä noita Iltalehden jutun herättämiä kommentteja, vaikka hilpeitäkin siellä on ollut. Yksi mieleenpainuvimpia kommentteja mitkä sain ennen tätä Iltiksen juttua, oli kuitenkin tämä:

”Sisältösi on tässä vähän ajan sisään ollut negatiivis sävytteistä. Muutama päivä sitten ig:ssä olit ottamassa avioeroa kun et saanut miehesi ruokaa (ymmärrän kyllä vitsin ja tilanteesi). Sen jälkeen ig:ssä hissigate ja nyt sama juttu jatkuu blogin puolella. Muutama postaus alaspäin, otsikkokin alkaa ikävästi. Tiedän että kerrot kanavissasi mitkä on sun elämässä pinnalla just nyt, mutta musta sävy on ollut hiukan ikävä. Toki siellä vauva kuplaa on välissä. Hissigate on tärkeä ja toivottavasti moni huomio tämän, mutta miksi asian ympärillä on tällä hetkellä negatiivinen haloo? Voisiko asiat esittää eri tavalla,kivemmin?

Eli jos toivomuksen saa pyytää, niin enemmän kivaa entistä sisältöä ja mukavia juttua. Peace and Love”

Ihan kiva toivomus ja se otetaan huomioon, mutta sitä ei tulla varmastikaan toteuttamaan. Kommentissa ei ole siis mitään vikaa, enkä halua tuoda sitä jotenkin framille sen takia, että se olisi jotenkin ikävä. Ai miksikö halusin tähän ottaa vielä kantaa? No koska tämä koko kommentti on mun mielestä jotenkin ristiriitaisuudessaan käsittämätön, mutta erittäin kuvaava mitä tulee bloggaajille esitettyihin toiveisiin. Ensinnäkin kommentoija siis ymmärtää, että IG:hen laittamani story siitä, kuinka mieheni täysin itsesuojeluvaistotta liehutteli edessäni lempiruokaani kun mä paastosin magneettikuvia varten, oli vitsi, mutta pitää sitä silti negatiivissävyisenä sisältönä. Mun mielestä tää jo itsessään on hassua, koska pariskunnat nyt itsailee varmaan vähän erilaisista asioista ja toisten huumorista ei pidä loukkaantua, jos se ei itseään koske. Mun miehen kanssa yhdessä naurettiin teidän vastauksia tähän storyyn, ne oli superhauskoja! Jos minun mielestäni tuo tilanne oli hauska ja halusin jakaa sen seuraajieni kanssa, miten se on voinut olla negatiivissävyinen muuta kuin tulkitsijan mielestä? Lisäksi tämä seuraaja ymmärtää, että kommentoin asioista, jotka ovat pinnalla elämässäni, mutta sävy on hieman ikävä, kun muutama postaus alaspäin otsikkokin alkaa jo ikävästi. Niiin, kun on viikon aikana ravannut lääkäreissä ja kärsinyt maailmanluokan kivusta ja säikähtänyt omaa terveydentilaa, niin voi olla, että ei tuotettu sisältökään ole niitä yksisarvisia ja sateenkaaria vaan postaus kertoo myös tästä.

Mutta eikö se ole blogien ideakin? Kertoa vähän kaikesta, eikä välttämättä vaan positiiviseen rajaten asioita? Välillä elämässä on positiivisia kausia ja välillä negatiivisia, ja mun mielestä kaikelle tulisi olla tilaa. Musta olisi kummallista ravata magneettikuvissa ja paastota ja olla huolissaan siitä, joutuuko leikkaukseen ja samalla pohtia pastellinsävyjen yhteensopivuutta blogissani. Eikä siinä mitään, jos jonkun blogin linjaus on pelkästään tuollainen, että asioita käsitellään positiivisesti ja vain positiivisista asioista kirjoitellaan. Samaan aikaan blogeilta kuitenkin peräänkuulutetaan kosketuspintaa ja samaistettavuutta ja ärsyynnytään, että kaikki on niin ”kiiltokuvaa”. Kaikkia ei voi miellyttää, joten jokainen tekee sen bloginsa linjauksen juuri omista tarpeistaan ja haluistaan lähtien. Mä haluan, että mun blogi keskittyy ensisijaisesti positiivisiin ja kauniisiin asioihin, mutta on elämänmakuinen. Ja elämään kuuluu sekä ala- että ylämäkiä.

Mutta mitä tulee siihen ilmaisuasuun. Voisiko asian esittää eri tavalla, kivemmin? Voisi varmaan. Mä nyt vaan puhun ja kirjoitan kärjistäen, provosoiden, keskustelua herättäen ja jyrkinkin mielipitein. Se on minua niin arjessa kuin blogissa. Se, mikä on kuitenkin todella väärinymmärretty tässä yhteydessä on se, että minä olisin jotenkin erittäin tuohtunut, harmissani ja ahdistunut. Sain muutamia kommentteja liittyen siihen, että tarviiko käämit polttaa jokaisesta pikkuasiasta ja se on ehkä se juttu, mikä tulkitaan eniten väärin.

Katsokaas kun tavalliseen päivään kuuluu se 24 h. Niistä 23 tuntia ja 55 minuuttia voi mennä ihan erittäin positiivisissa merkeissä ja arki rullaa ihanasti. On ihania asiakaspalvelijoita, kohteliaita kanssaihmisiä, jotka pitää ovia auki, eikä kukaan tai mikään käy hermoon. Tässä ruusuisen ihanassa arjessa en välttämättä siis edes erityisemmin kiinnitä huomiota niihin hetkiin, sillä ne ovat ”normi”, oletus joka mulla arjesta on. Ne eivät jotenkin läpäise tajuntaani sen kummemmin. Mikä on surullista. ai vaikka siis mä kiinnitän huomiota siihen reippaaseen ja ystävälliseen kassaan lähikaupassa ja kiitän ja heitän läppää siinä pakatessani tai tippaan hyvää tarjoilijaa, niin en mä jotenki tuu ajatelleeks sitä tilannetta sen jälkeen. Kai mä oletan, että niin kuuluukin mennä ja toimia. Kiitän oven aukipitäjää, mutta en mieti häntä sen hetken jälkeen. Se tyttö, joka jyräsi lähes päältäni kun kannoin turvakaukaloa ja avasin ovea, taas jäi mieleeni pidemmäksi aikaa. Ne on kai vielä kuitenkin niitä tavallisuudesta poikkeavia, ne ikävät tilanteet. Siksi kai mulleki jäi mieleen tämä hissiepisodi ja siinä joutessani päivitin Instagramini. Tilanne siitä lähti eskaloitumaan ja ykskaks tää on kunnon #hissigate ja Iltalehti on kirjoittanut aiheesta uutisen. Koko yksittäinen tilanne aivan mittasuhteiltaan järkyttävissä sfääreissä ykskaks. Toisaalta, näitä tilanteita mahtuu varmasti esteettömän kulun tarvitsevien arkeen satoja ja tuhansia, joten sinänsä hyvä, että ilmiöstä, ei yksittäisestä tapahtumasta, keskustellaan. Tämäkin ilmiö kun on näyttänyt hienosti karvansa tässä jupakassa, kun lapsia kutsutaan seksijätteeksi ja termi ”vahinkovaunu” on ihan OK.

Ehkä yksi tärkeimpiä ajatuksia, minkä mulle bloggaajana tämä synnytti on se, kuinka vääristynyt ajatus helposti syntyy mun elämästä ja ajatuksistakin, jos seuraa mun medioita. Hyvänä esimerkkinä… Meillä oli sunnuntaina nimijuhlat. Se oli yksi kuukauden isoimpia ja odotetuimpia juttuja ja oli aivan ihana päivä. Mun IG:ssä tää näkyi yhdellä julkaisulla, missä näkyi mun leipoma kakku ja arvuuttelin nimeä ja toisessa kuvassa paljastin nimen. Tähän viikonloppuun kuului kuitenkin myös se, että nähtiin pitkästä aikaa Jenniä ja hänen miestään, mikä oli aivan ihanaa. He tulivat meille jo lauantaina ja saimme viettää rauhassa aikaa yhdessä. Lisäksi heistä tuli kummivanhemmat Myttyselle ja Myttyä juhlittiin koko sunnuntai ystävien ja läheisten kanssa. Juhlat alkoi 11 ja viimeiset vieraat lähti vasta lähemmäs 20 ja päivään mahtui mahdottoman paljon iloisia hetkiä. Näkyvyys mun somessa? 0. Tulenko jälkeenpäin kirjoittelemaan postauksia yksittäisistä tapahtumista tai ajatustenvaihdoista näistä juhlistä? En. Oliko ne merkittävämmät ja tunteita herättävämmät kuin yksi hissireissu? Todellakin. Suurin osa mun elämäntapahtumista ei kuulu mun blogiin, ei tule kuulumaan mun blogiin ja ei vaan tule koskaan päätymään mun blogiin. Mä loppujen lopuksi jaan aika vähän ja on usein hyvin sattumanvaraista mikä päätyy blogiin. Läheisten kanssa iloisessa seurassa puhelin huitelee tuntitolkulla muualla. Ripsihuoltoa odottaessani mulla on hyvät 5min tuijotella puhelinta ja silloin sattumalta se hissiepisodi on päällimmäisenä mielessä. Se ei kuitenkaan tee siitä mulle kovin merkittävää.

Minä myös pidän provosoinnista. Provosointia sanana pidetään jotenkin negatiivisena, mutta provosointi on mun mielestä myös positiivista. Tietyllä tyylillä kirjoitetut asiat provosoi ihmisissä reaktioita, ne herättävät keskustelua ja niissä oppii itsekin uutta. Kun joku on eri mieltä, opin itsekin jotakin uutta sen keskustelun aikana. Kuten tässäkin keississä. Kun postasin IG-storyni, ajattelin, että saan muutamia vastauksia ja case closed. En oikein ajatellut. Ykskaks ollaan maanantaissa ja homma on iltapäivälehdessä ja mulla piippaa puhelin nonstop. Ilmiö ja aihe on siis sellainen, joka provosoi ihmisiä tästä kiistelemään ja väittelemään. Se on hyvä! Asioista pitää voida puhua ja olla eri mieltä, menemättä henkilökohtaisuuksiin.

Moni tuntuu ajattelevan, että minä nyt niin loukkaannuin hissitapahtumasta ja kirjoitin monta tuntia avautumista asiasta. Minä nyt vaan päivitin kummemmin ajattelematta IG:ni, jaoin tarinat ja homma lähti laukoille. Satojen viestien jälkeen kirjoitin postauksen, jonka kirjoittamiseen ei mennyt edes puolta tuntia. Joku ajattelee, että ”on niin rankkaa, kun kaikista pikkujutuista pitää kirjoittaa paatoksellinen romaani”, kun taas mun mielestä blogipostaus on hurjan lyhyt, eikä siihen saa mitenkään kaikkia ajatuksiaan. Mulla menee kirjoittamiseen hyvin vähän aikaa ja sitten oikeastaan unohdan koko asian, eikä päiväni pyöri sen ympärillä. Heti ripsihuoltoni jälkeen naureskelin näille teidän viesteille ja heitin mieheni kanssa läppää matkan Tampereelle, keskityin perheeseeni ja omaan päivääni ja olin hirveän iloinen ihanasta ripsiteknikostani ja onnistuneesta Helsingin reissusta ja tulevasta viikonlopusta. Mun elämä pyörii niin monen muun asian ympärillä, että tuollainen blogissa tai somessa isolta vaikuttava asia on oikeesti tosi pieni juttu, jota en ees muista koneen kiinni laittamisen jälkeen.

Mitä tulee siihen, mitä blogin aiheet tulee olemaan tulevaisuudessa? No se on kuulkaa mulle ihan yhtä mysteeri kuin teillekin. Elämä kun tässä rullaa eteenpäin niin, että en minä elämääni voi tulevaisuuteen sanella, joten blogi voi keskittyä moniin eri aiheisiin ja yhtä lailla negatiivisiin kuin positiivisiin. Sen mä kuitenkin tiedän, että tulen varmasti jatkossakin hämmentämään soppaa niin suunnitellusti kuin tällaisin vahingossa isoihin mittapuihin kavunnein ajatuksin. Tulen ilmaisemaan mielipiteeni ja kertomaan omat näkemykseni tilanteista, vaikka ne olisivat negatiivissävyisiä. On hienoa keskittyä positiiviseen ja pyrin siihen aina omassa elämässäni. Käyn illalla nukkumaan hyvillä mielin ja onnellisena elämääni ja jokainen päivä on enemmän positiivinen kuin negatiivinen. Vaikka se ei aina blogissa siltä tuntuisikaan. Tietyllä tapaa tämä on myös asia, johon on lukijat vaikuttaneet. Usein tuntuu, että kovin positiiviset asiat saa paljon negatiivisuutta osakseen, ikään kuin minä hieroisin huonommin menevien kasvoihin omaa onneani ja hyvää oloa. Jotenkin herkästi on paljon sellaista, että positiivinen tuomitaan ja tulkitaan milloin brassailuksi milloin ylpeilyksi. On vaikeaa löytää se raja, jossa saa aikaiseksi keskustelua ketään loukkaamatta ja samalla saada ehkä ihmisiä ajattelemaan asioita tekemättä sitä negatiivisen kautta. Kehittymisen paikka myös mulle varmasti, mutta niin… Vaikka olen perustyytyväinen ihminen, jolla on ihana onnellinen elämä, on mun elämässä tilaa sarkastiselle valittamiselle, vittumaiselle vitsailulle ja kärkkäille ärsyyntyneille mielipiteille.

Mun mielestä maailmassa on aika paljon ihania inspiroivia vaaleanpunaista hattaraa olevia sivustoja. Mun mielestä maailmassa on myös tilaa tällaiselle laidasta laitaan heittelevälle blogille, jossa välillä mennään posin kautta ja välillä raivoisan ärsyyntyneesti jostain avautuen. Sellainen mä oon arjessakin. Saatan ärsyyntyä bussipysäkin katoksen alla tupakoivasta ihmisestä ja avautua kotona asiasta miehelleni kirosanoin ja jännittävin sanakääntein, ja sitten kahden minuutin päästä puhumme jo muusta. Minä elän, minä tunnen. Välillä myös ärsytystä. Minä myös uskallan ja haluan tuoda nekin asiat osaksi mun medioita.

Ja vielä sananen hissigatesta…

Mitä mä opin? No ainakin sen, että suomalaiset yrittää kovin herkästi muistaa kaikki mahdolliset ihmisryhmät ja luoda esimerkkejä mitä ihmeellisemmistä tilanteista sen sijaan, että myöntäisivät ääneen sitä, että moni nyt vaan käyttää hissiä, vaikkei sitä tarttiskaan. Ellei sitten Kamppiin ole kerääntynyt Suomen suurinta keskittymää ihmisiä, joilla on jos jonkinmoista ongelmaa, joka ei näy päällepäin. Kummasti se vielä kertyy juuri lounasaikaan kun mennään Kortteliin. On hienoa, että huomioidaan ja ajatellaan, että on varmasti tuhansia erilaisia syitä käyttää hissiä, mutta yksi hyvin vahvasti edustettu ihan oikeasti on laiskuus ja ”en viitsi”. Onhan se helpompaa iskeytyä hissiin ja selata puhelinta viisi kerrosväliä sen sijaan, että vaihtaisi liukuportaalta toiselle viidesti.

Opin sen, että ongelma on myös usein tulkinnassa. Joku tulkitsee kyltin niin, että sinne on tehtävä aina vaunuille tilaa, toiset niin, että vaunut pitää päästää jonossa ohi, mutta tilaa hississä ei tarvii tehdä, jos sinne on jo mennyt. Itse kyseenalaistan sitten sen, miten sinne hissiin pitäisi päästä vaikka keskikerroksissa, jos se on aina täynnä valmiiksi, eikä kukaan tee sitten tilaa siellä esim. kolmosessa, missä on lasten hoitohuone ja kaikki lasten kaupat. Näkemyseroja. Itse miellän esim. junassa/bussissa raskaana oleville/vanhuksille ja liikuntarajoitteisille varatut paikat niin, että niillä saa istua niin kauan, kunnes sitä paikkaa tarvitsee joku näistä. Sama pätee mun mielestä tässä hissihommassa, että siellä saa toki matkata, mutta tilaa pitäisi tehdä, kun sitä joku oikeesti tarvitsee. Mutta niin, ehkä tulkintaeroja.

Tässä nimenomaisessa hissikeississä selkeesti suurin ongelma on puutteelliset opasteet, sillä kulman takana on hissejä vaikka kuinka, mutta joko niistä ei tiedetä tai niitä ei muisteta.

Valitettavasti tämäkin keissi vaan vahvisti mun näkökulmaa siitä, että kyllä vaan Suomessa lapsivihaa on ihan älyttömän paljon ja edelleen asenne lastenvaunujen kanssa liikkuvia kohtaan on aika erikoinen. En edes puhu näistä ”seksijäte” ja ”vahinkovankkurit” -termien viljelijöistä vaan heistäkin, jotka tavallaan eivät mielestään tilannetta vihaa, mutta lasten ei pitäisi näkyä tai kuulua missään ja lisäksi pitäisi kaikkien vaan pysyä pois jaloista lastenvaunujen kanssa. Ja koko tämä jupakka vaan vahvisti mun ajatusta siitä, että ihmiset suhtautuvat esteettömyyteen eri tavoin eri ihmisryhmien kohdalla. Pyörätuolilla liikkuvia kohdellaan eri tavalla kuin lastenvaunujen kanssa liikkuvia ja siinä on usein juurikin sitä ”itse valitsit” -asennetta. Näille hissienkäyttäjille kehitetään myös mitä monimutkaisimpia mahdollisia skenaarioita miksi ei voi käyttää liukuportaita, mutta asia ei näy päällepäin, mutta äidit on näköjään huonompia ihmisiä, jotka voivat aina hyvin, eivätkä koskaan tarvitse hissiä.

Tärkein oppi oli kuitenkin se, kuinka monia harmittaa se, kuinka usein lastenvaunujen kanssa liikkuva ei kiitä. Kun ovea pidetään auki, kun päästetään edelle yms. Mä ymmärrän sen harmin täysin. Yritän aina itse muistaa kiittää, koska tiedostan, että vaikka tavallaan oletan, että tällaista kohteliaisuutta kanssaihmisiä kohtaan pitäisi löytyä kaikilta, niin se ei ole kenenkään velvollisuus ja siitä tulisi saada kiitos. Tämä koko episodi varmasti terävöitti mun muistia siitä, että pitää kiittää, vaikka olisi kuinka ajatuksissaan tai huomio herpaantuneena johonkin. Kiittää sitä ihmistä, joka vaivautuu ja toivoa, että hänelle jää kohtaamisesta hyvä mieli ja hän tekee niin uudelleenkin.

Hissigate closed mun osalta, ei jaksa ees mua enää kiinnostaa koko asia tarpeeksi jatkaakseni 😀 

Palaan pian ihan muissa asioissa. Lupaan, että ne on positiivisen nättejä 😀 Ehkä jo tänään, jos ehdin! 

(Pahoittelut kaikille ihania viestejä IG:ssa laittaneille, mun puhelin on ollut taas ihan tulessa tänään ja en oo ehtinyt vastaamaan kaikille edes viestin tykkäämistä, mutta kaiken luen heti kun ehdin! 🙂 

Kommentit (40)
  1. Voi luoja. Miten sä oot jatkuvasti näin raivona? Onko sulla mitään oikeita ongelmia elämässä?

    1. Miks ei vois välillä olla vähän tai paljon raivona? Kannattais kokeilla pienet raget, se puhdistaa! Aina ei voi olla vaaleenpunaista höttöhöpönpöpöä – se ei vaan ole normaalia.

  2. Don’t get it
    16.12.2019, 20:25

    Jos ja kun tykkää provosoida, miksi aina pitää hermostua jos porukka provosoituu?

    1. No kun en mä hermostu 😂 Se, että oon eri mieltä ja vastaan eri mieltä ollen, ei tarkoita, että olisin hermostunut.

    2. En ynmärrä miksi Anna ei saisi puolustaa itseään täysin loogisessa asiassa. Minä, lapseton olen kyllä huomannut että Kampissa äidit menevät hisseillä vaunuineen kun eivät muuten mahdu. Aivan kuten busseissa. Kyllä minuakin ärsyttäisi jos perusoikeuksiani loukattaisiin ja niitä puolustaisin itseäni ja muita varten. Jos kukaan ei asioista nosta porua tai kysy niin ei mikään muutu, toivottavasti tässä tapauksessa parempaan.

      Annan huomion lisäksi mua naurattaa kampin loukuportaiden määrät, ihan kuin vaunuttomat ei niillä pääsisi perille kun niitä on joka nurkalla.

      1. Viimeksi kun tsekkasin, niin Kampin hississä vaunuilla kulkeminen ei ollut perusoikeus, mutta perustuslakia lienee sittemmin muutettu.

        1. Ahhhh 😂🤷‍♀️🤷‍♀️
          Just joo.
          T. Lasten sh

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *