I just wanna fall again

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa siitä, miten ajatukseni kuluttamisesta ja shoppailusta ovat muuttuneet viime aikoina. Jotenkin tämän aiheen aloittaminen blogissa on aina vaan koko ajan ollut vaikeeta. Nytkin tuijotin ruutua varmaan vartin saamatta yhtäkään sanaa ylös. En tunnu saavan muotoiltua ajatuksiani niin kuin haluaisin. Samalla koko ajatus tuntuu niin hankalalta aloittaa. Vähän kuin silittämisen aloittaminen. Sitä vaan siirtää ja siirtää hamaan tulevaisuuteen, toivoen, ettei sitä tarvitsekaan koskaan kohdata. Havahduin muutama kuukausi sitten jotakin asupostausta kirjoittaessa siihen, että mun blogista on tullut tylsä. En kerro enää juuri mitään, en kirjoita oikeastaan mistään. Jos joku kysyisi, mistä kirjoitin tänään, niin oikein vastaus olisi varmasti ”enmistään”. Kyllähän tikustakin saa asiaa, mutta nykyisellään blogiin yhtään mistään olennaisemmasta kirjoittaminen tuntuu ihan lasinsiruilla tanssimiselta. Menee sieltä, missä reitti tuntuu selvimmältä. Siinäkin on matkan varrella hienoisia siruja siellä täällä, mutta ne saa pyyhkäistyä jalkapohjasta ja jatkettua matkaa korkeintaan pienellä nirhauksella varustettuna.

Kai osittain kyse on turtumisesta. Jatkuvaan negatiivisuuteen turtuu, ja sitten sitä vaan välttelee. Parhaansa mukaan. Vähän kuin koulukiusattu, joka menee joka päivä kouluun tuntien turtumusta tulevaa piinaa kohtaan. Jos haluaisikin laittaa punaisen paidan hauskalla printillä, ei viitsi. Pukeutuu harmaaseen, koska vaikka sekin herättää nälvimistä, herättää se sitä huomattavasti vähemmän kuin se punainen printtipaita. Nettikiusaaminen ei oikeastaan pahemmin siitä erotu. Nettikiusaamista vastaan on aloitettu jo useita kampanjoita, ja nettikiusaamisen traagisista seurauksista on ollut uutisointia milloin missä. Tuntuu kuitenkin, että bloggaajia ei näissä keskusteluissa yletetä ikinä uhrin asemaan, tai edes rinnasteta uhreihin. Me olemme vaan tyhmiä akkoja, jotka ovat itse halunneet olla esillä, joten meillä ei ole väliä. ”Sellasta se on, kun tunkee itsensä esille, pitää varautua negatiivisiin kommentteihin”. Asiallinen kritisoiva palaute on edelleenkin asia erikseen, mutta jatkuva, viikkoja ja vuosia kestävä nettikiusaaminen onkin jotakin aivan muuta.

Sunrise on Lagoon

Olen ehkä ennen ollut vahvempi kaiken tämän suhteen. Nykyään mietin ehkä enemmän ihmismieltä ja sitä, miten ihmiset käyttäytyvät. Ja miksi. On ollut todella ikävä nähdä joitakin bloggaajia lopettavan nettikiusaamisen takia. On ollut rankka seurata vierestä, kuinka bloggaavat ystävät kärsivät saamastaan negatiivisesta arvostelusta. Tuntuu, että meidät on ajettu nurkkaan. On ihan sama minkälaisia olemme, meissä on kuitenkin vikaa. Vaikka emme edes sanoisi mitään, niin sekin olisi väärin.

Blogi oli joskus vähän kuin tippumista. Helppoa ja vaivatonta. Oli helppoa tipahtaa blogin sivuille, kertoa ajatuksistaan, mietteistään, suruistaan ja iloistaan. Oli helppo heittäytyä sinne, mennä koko tunteella ja nauttia pudotuksesta. Nykyisin blogi on usein kuin kiipeämistä. Jokainen liike on harkittu, jokainen liike on vaikeampi ja vaikeampi. Putoaminen ei ole enää vaihtoehto, koska entisten hattarapilvien sijaan alhaalla odottaa piikit, jotka vievät viimeisenkin elämänilon.

Havahduin eilen huolestuttavaan tietoon. Olen blogannut melkein viisi ja puoli vuotta. Yli kolme vuotta on blogissa mukana kulkenut ihminen, joka kommentoi vähintään kerran viikossa äärimmäisen pitkiä ja loukkaavia kommentteja. Kolme vuotta. Joka viikko. Yli 150 viikkoa. Kertaakaan en ole yhtäkään julkaissut. Olen blogannut melkein viisi ja puoli vuotta. Viimeiset reilu kaksi vuotta blogistani on ollut jollakin keskustelupalstalla keskustelu, jonka päätavoite on ollut arvostella minua. Olen blogannut melkein viisi ja puoli vuotta. Noin 350 vuosipostauksen vauhdilla, olen siis kirjoittanut vajaa 2000 postausta. Minusta on ollut tänä aikana yli 100 000 negatiivista viestiä internetin eri puolella. Sata tuhatta. Olen blogannut melkein viisi ja puoli vuotta. Viimeisen kahden vuoden aikana keskustelupalstoilla on pyörinyt reilu 20 aktiivia, jotka ovat vähintään kaksi kertaa viikossa suoltaneet sinne negatiivista asiaa minusta. Useilla heistä viestejä on kertynyt yli kymmenen viikossa. Tiedän nämä statistiikat, koska asiaa tutkitaan. Eilen käytyäni läpi numeroita paperilla, nämä numerot satutti enemmän kuin yksikään kommentti tai keskustelu ikinä.

En tule koskaan ymmärtämään, mitä bloggaajat ovat tehneet ansaitakseen tämän. Blogimme keskittyvät meihin, persoonaamme ja identiteettiimme, ajatuksiimme ja kuviimme. Yli viiden ja puolen vuoden historian aikana, olenko suoraan loukannut ketään? Olenko kirjoituksillani ottanut uhrikseni tietyn ihmisen tai ihmisryhmän? Olenko tuottanut internetiin valheellista sisältöä kenestäkään toisesta ihmisestä? En ole koskaan yhdessäkään blogissa lukenut, että tästä IPstä tullut lukija on ihan lehmä, jolla on ruma nenä ja paskat mielipiteet. Meistä bloggaajista näitä viestejä on satoja tuhansia. Millä helvetin oikeudella?!

seaside-tranquility-wallpapers_27624_2560x1600

Mistä helvetistä joku löytää oikeuden kokea niin valtavaa ylemmyydentunnetta, että kokee tarpeelliseksi itsensä nostamisen bloggaajien yläpuolelle? Arvostelemaan bloggaajia sieltä pilveltä ja pönkittämään sitä omaa paremmuuttaan? Kuinka bloggaaja voi olla huono ihminen, kun hän nauttii elämästään ja haluaa jakaa sen kauniit asiat lukijoidensa kanssa? Kuinka positiivisen ja pinnallisen ympärille rakentuneiden blogitekstien perusteella on oikein riisua toiselta ihmiseltä, tuntemattomalta sellaiselta, ihmisarvo ja nauraa hekottaa, osoitella ja ivailla? Miten tämä eroaa siitä päiväkodin poikajoukosta, joka vetää yhdeltä kalsarit korviin ja rinkiä ympärillä nauraa tämän kustannuksella? Kuinka kiusaaja voi olla ”parempi ihminen”, kun hän kaivaa bloggaajasta kaiken minkä ehtii, kääntää sen huonoksi ja sitten käsi lipassa kumartelee muille kanssakiusaajille, että ”katso nyt miten paljon parempia ihmisiä me ollaan”? Kuinka myös bloggaajaa tukevat lukijat ovat kaikki huonompia ihmisiä, tyhmempiä ja lampaita, joilla ei ole omaa persoonaa tai järkeä, ihan vaan koska he pitävät tuntemattomasta bloggaajasta? Ja kertovat sen hänelle. Olen melko looginen ihminen, mutten näe tässä mitään logiikkaa. En niin mitään.

En olisi koskaan uskonut, että minua koskevat nettikirjoittelut ja kommentoinnin satuttaisivat minua. Eivät ne kyllä satuttaneetkaan. Mutta nyt kun useasta bloggaajasta on tullut minulle sydänystävä, on tämä asia ilmiönä minulle jotenkin niin paljon ikävää oloa aiheuttava. On kamalaa lukea toisten miehistä, lapsista, ystävistä ja perheistä negatiivisia asioita. Olen osannut sulkea oman kiusattuna oloni tosi kauas jonnekin omien ajatuksieni ihan takahuoneeseen. Sieltä nämä asiat eivät ole osanneet häiritä. Nyt kun koko tämä ilmiö on jotenkin niin paljon isompi, ja yltää niin moniin ympärilläni, koen yksinkertaisesti voimattomuutta.

Miksi kirjoittaisin kulutustottumuksista, kun voin vaan kirjoittaa denimin muodikkuudesta tai söpöistä kynttilöistä? Miksi ihmeessä asettaisin itseni pisteeseen, jossa kiusaajat saavat bensaa liekkeihinsä? Miksi pukisin sen punaisen printtipaidan, kun voin mennä harmaassakin? Halu ja pelko kohtaa oikeastaan päivittäin nykyään kirjoittamisessa. Halu kirjoittaa vaikka kuinka monesta asiasta ja ilmiöstä. Pelko, että joku niistä kirjoituksista jää äkkiä viimeiseksi, kun painan punaista ruksia ohjauspaneelissa ja poistan koko sivuston. Sitten kun joku päivä menee viimeinenkin usko ihmiskuntaan ja ei vaan enää kiinnosta. Välttelen aiheita, jotka saattavat johtaa tähän reaktioon.

Kyse ei ole enää edes siitä, että joku asia loukkaisi. Veikkaan, että se koulukiusattu pieni tai iso ihminen reagoi huomattavasti säyseämmin kun sadannen kerran kuulee olevansa luuseri. Ensimmäinen kolaus sattuu eniten, ne tuhannen jälkeiset ei oikeen enää tunnu edes nirhaisuna. Kyse on siitä, että ensimmäistä kertaa bloghistoriani aikana tunnen oikeesti voimattomuutta. Ei ole aihetta, josta voisi kirjoittaa ns. ”turvassa”. Eikä ole mitään, mitä voisi tehdä oikein.

Sain joskus aikaisemmin kesällä linkin erääseen keskusteluun itsestäni. Ystäväni nauroi sisällölle ja käski tsekkaamaan pari kohtaa. Aiheena oli minun kuva lentolipun kera. Paikka taisi olla 6F tai vastaava. Kolme ensimmäistä keskustelun kommenttia kertoi miten lehmä minä olen, kun lennän Helsinki-Lontoo -välinkin business-luokassa. Kermaperseinen horo, eikö voi mennä tavallisten kuolevaisten kanssa. No, jos on liikaa millä mällätä. Neljäs kommentti kertoi muille, että itse asiassa Finnairin koneissa vain rivit X-Y on businessta. Että tuo on ihan normaali paikka. Seuraavien kolmen kommentin sisältö olikin sitten ”eikö tolla ämmällä oo varaa lentää businneksessa?!” ja ”miksi se esittää rikasta, vaikka oikeesti lentää ihan säästöluokassa?” Silloin tämä nauratti minua. Nyt se ahdistaa. Tuo on loistava, joskin sangen viaton, esimerkki siitä, miten bloggaaja ei voi tehdä koskaan oikein. Ostat lentolipun, ja se on väärin. Ja vaikka oletus siitä lentolipusta on väärä, niin se on silti väärin, vaikka se olisikin toisin kuin alunperin oltuaan ”väärin”.

tranquility-cape-cod-massachusetts

Ongelma on siinä, että mikään aihe ei ole enää tarpeeksi diplomaattinen blogiin. Se, miten paistan katkaravut on ihan täysin oikeutettu aloitus keskustelulle, jossa käydään läpi minun ihmissuhteeni, mahdolliset rakastumiseni, perheeni, kulutustottumukseni, ulkonäköni ja älykkyyteni taso. Kun kerron blogissani, että joudun mahdollisesti septoplastia-leikkaukseen, saan lukuisia kommentteja siitä, että olen valehtelija ja kuvittelenko lukijoiden uskovan, etten vaan mene korjaamaan rumaa nenääni. Enhän ole koskaan maininnut blogissani siitä johtuvista ongelmista, jotka oletin joko normaaliksi tai allergiasta johtuvaksi. ”Valehtelija!!!” Kun kerron mitä tahansa Simbasta, saan aallon ihmisiä, jotka ovat poistaneet elämästään matkustamisen ja muun tuollaisen, jotta voisivat olla täydellisiä koiranomistajia, ja kuinka huono ihminen olen. ”Huohon ihminen!!!!” Ja auta nyt armias, jos kirjoittaisin sanallakaan yhdestä miehestä. Viinilasi kuvassa on alkoholismi-ongelma, sarkastinen huomautus mistä tahansa loukkaus koko ihmiskuntaa vastaan. ”Alkoholisoitunut huora!!!” Kuulin, että jollakin hevosfoorumilla oli käytetty minun kuvaani ja käsketty ihmisiä arvuuttelemaan läheisillään ikääni. Parinsadan viestin sisältö oli se, että minun kuvaani oli riepoteltu pitkin työpaikkoja ja sukulaisia, jotta saatiin kyllä yhteispelillä satojen ihmisten gallupilla päätettyä, että minä näytän kyllä selkeästi nelikymppiseltä. Jouduin pohtimaan varmasti sata kertaa ennen kuin julkaisin ystäväni hääkuvat. Olen niin varautunut siihen negatiiviseen meininkiin, joka blogien ympärillä jyllää, että en edes halunnut tuoda sen keskelle jotakin minulle niin rakasta ja kaunista.

Onko siis mikään ihmekään, ettei enää tunnu luontevalta ottaa kiinni aiheista, joista sitten saattaa syntyä meteliä? Kommentit pystyn kyllä estämään, ja pitämään blogini jotenkuten säädyllisenä alustana. Mutta entä kaikki se muu, kuten keskustelupalstat? Paikat, joissa bloggaajat on täysin puolustuskyvyttömiä. Mä nään kyllä niiltä tulevan liikenteen, sen ihmismäärän, ja ne kommentoijat, jotka sieltä tulevat. Sisältöä en tule jatkossakaan sieltä lukemaan. Jokin itsepuolustusvaisto pitää sieltä poissa.

En edes yritä vedota näihin kiusaajiin. Minulle he ovat sieluttomia olentoja, joiden ainoa tarkoitus on imeä muista hyvä fiilis ja energia, koska he ovat kykenemättömiä itse sellaista luomaan. Kai tämä ajatusvirta on lähinnä pahoitteluna teille ihanille lukijoille, jotka olette vuosia seuranneet Mungolifea, ja pitäneet tätä pystyssä ihanilla kommenteillanne. Pahoitteluni, että blogi on muuttunut sieluttomaksi, niin kuin kiusaajansakin. Pahoittelut, että en ole pitkään aikaan oikein jaksanut laittaa sitä punaista printtipaitaa päälle, ja uhmata kiusaajia olemalla vieläpä tyytyväinen se punainen printtipaita päälläni. Osaatte varmasti ymmärtää miksi. Kuinka moni menee joka päivä työpaikalleen tietäen saavansa kuulla kuinka ruma ja tyhmä on, ja kuinka voisi lakata olemasta ja kuullen ympärillään toivotuksia siitä, että jotakin ikävää tapahtuisi? Kuinka moni menee joka päivä harrastuspaikalle tietäen, että siellä arvostellaan ei pelkästään jokainen liike, mutta myös silmärypyt, kasvot, ruumiinrakenne, perhesuhteet ja ammatti? Kuinka moni kestää tuollaista joka päivä omassa elämässään? No itse asiassa, koulukiusatut. My heart goes out for you.

Ehkä mulla on vaan tänään herkkä fiilis asian suhteen, kun mun ystävä, jonka blogi olisi mitä mainioin, päätti eilen olla ikinä siirtämättä sitä julkiseksi. Kai mua tänään harmittaa, että me vanhat bloggaajat olemme panoksellamme luoneet uuden, menestyvän, alan Suomeen, ja joku muu on tullut sotkemaan sen rumaksi ja luotaantyötäväksi. 

(Kuvat: www.knoowgle.com) 

Kommentit (303)
  1. Jotkut ihmiset osaavat kyllä käyttäytyä niin huonosti. Se on niin helppo nimettömänä tulla haukkumaan toisia netissä, vaikka oman mielipiteensä voisi pitää itsellään. Pari kaverianikin on lopettanut bloggaamisen ihan vain jatkuvien ilkeiden kommenttien takia. Älä sä kuitenkaan ikinä lopeta tuot piristystä päivään, vaikka en ihan kaikista asioista samaa mieltä aina olekaan. 🙂

  2. Tämä on niin totta. Lisäksi jatkuva nettikiusaajien ilmiö imee mehut myös uusista blogaajista, sillä hekin saavat oitis kaiken paskan niskaansa. Itse en ole uskaltanut aloittaa blogia vaikka se on ollut jo viiden vuoden ajan suuri intohimoni, sillä pelkään sitä mistä voin kirjoittaa ja mitä entiset paikkakuntalaiseni minusta puhuvat.
    Lisäksi ilmiö on tavallista myös oikeassa elämässä eikä vain netin puolella. Jos joku ostaa uuden Michael Korsin kellon, hienon auton tai uuden Pradan laukun, hänet tuomitaan kateellisten ja kasvottomien ihmisten piriissä huomiohuoraksi tai kermaperseeksi. Eikö ihminen saa menestyä tai saavuttaa unelmaansa? Kaikki voivat aloittaa blogin, perustaa yrityksen tai siirtyä opiskelemaan alalle, joka on menestyessään rankka mutta tuottoisa. Kysymys on se, kuinka monella oikeasti on kanttia ja jaksamista tähän. Ehkä kasvottomien ihmisten ongelma on juuri se, että he eivät koe itseään siihen kykeneviksi ja ovat niin katkeria toisten saavutuksista, että alkavat uskoa omiin ja muiden valheisiin.
    Sinä, Anna, olet kuitenkin upea nainen ja olen seurannut blogiasi ja unelmiesi saavuttamista jo monen vuoden ajan. Eikö juuri tällaisten ihmisten kuuluisi olla esikuva ja motivaation lähde, eikä pilkanteon kohde itseensä kyllästyneiden ihmisten parissa jossakin nettikeskustelufoorumeilla? Unelmia kuuluu uskaltaa tavoitella, ne pitää saada saavuttaa ja niistä pitää saada nauttia ilman ilkeiden ihmisten purnaamista. Itsellänikin tästä ilmiöstä on paljonkin kokemusta, mutta sellaiset kommentit ja kirjoitukset kannattaa jättää huomiotta, eikä niitä kannata edes lukea. Sääli, että yhteiskunnassa on niin monia läpeensä mätiä ihmisiä, jotka hakevat mielihyvää muiden maahan polkemisella. Älä kuitenkaan kadota voimaasi, vaan jatka unelmasi elämistä, blogisi on mahtava eikä lainkaan tylsä! 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *