I rather like this

Photo on 17.9.2016 at 18.12 #2

Olen miettinyt, onkohan blogini lukijana oleminen muuttunut ihan hirveästi vuoden aikana. Tai vaikka muutaman. Oli villiä sinkkuvuotta Helsingissä tyttöjen tequilailtoine ja jatkuvine seikkailuine. Oli Australian vuosi palmujen ja hiekkarantojen keskellä. Oli vuodet Lontoossa ja ennen kaikkea lentokoneessa matkalla milloin minnekin. Oli Helsingin iltoja Mattolaiturin terassilla ja kavereiden kanssa milloin missäkin kissanristiäisissä. Ja täällä sitä ollaan nyt, Savon sydämessä, lauantain suurimpana tavoitteena illallinen ja leffa sohvalla miehen kainalossa. Näyttävät yökerhot ja jännittävät treffiseurat ovat vaihtuneet elämäni ihanimpaan ihmiseen ja kotona lauantaina nyhväämiseen. Seuraavien matkakohteiden pohtiminen on muuttunut perhehaaveiksi, ja jatkuva muuttaminen paikasta toiseen on johtanut omaan rivaripätkään keskellä ”ei-mitään”.

Okei, eilinen oli ohjelmaa täynnä ja tänäänkin meidän pitäisi olla Lahdessa miehen ystävän kolmekymppisiä juhlimassa. Miehen flunssa päätti toisin, ja olemme vain kotona, rauhallisesti ja oleskellen. Eilen tulin kuitenkin vasta puolen yön aikaan kotiin vietettyäni tyttöporukalla saunailtaa. Että ei tässä nyt ehkä ihan sammaloitumaan olla ehditty 😀 Mutta kieltämättä elämä on kulkenut pienemmällä vaihteella viime vuoden.

Äitini joskus varoitteli minua, että vauhdikas elämäni tulee aiheuttamaan ongelmia. Että taloudellisesti ja ajallisesti joskus on kuitenkin rauhoituttava, ja se tulee olemaan minulle vaikeaa, kun olen niin tottunut kaikkeen kreisiin; vauhtiin, tilanteisiin ja elämäntapaan. Äitini on ollut aina onnellinen kolmen lapsen äitinä, keski-ikäisenä keskiluokkaisena ja kaikin puolin ”tavallisena”. Ymmärrän siis, että hän on aina kantanut huolta minusta ja menemisestäni. Onhan tässä vuosien saatossa soiteltu millon minkäkinlaisesta kiipelistä kotiin. Barcelonan poliisiasemalta tyrmäystippojen jälkeen tai australialaisesta sairaalasta kun vakuutusyhtiö ei ollutkaan maksanut leikkausta. Kaikennäköistä ollut.

Luulenkin, että kaikista eniten äitini lisäksi nykyinen elämäni on järkyttänyt itseäni. Tai lähinnä se, miten hyvin olen tähän sulavasti solahtanut. Tänään tuli nukuttua viikon aikana syntyneitä univelkoja pois ja aamulla miehen kanssa laiskaa viikonloppuaamua viettäessä hän kysyi minulta, olenko ollut surullinen siitä, että menetän mahdollisuuksia täällä. Että olenko katunut tänne tuloa ja kaipaisinko takaisin ”vanhaan elämään” ja omaa uraa luomaan. En. Tiedän, että moni on ollut tavallaan ”pettynyt” valintoihini. Että Lontoossa asuessani en ottanut kaikkea ”irti” siitä mahdollisuudesta vaan matkustelin paljon ja kävin paljon Suomessa. En minä ole tyhmä, kyllä minä tiedostan, että koko maailma oli auki Lontoossa. Minä en vaan sitä maailmaa halunnut. Vaikka moni varmasti haluaisi. Minä halusin säilyttää läheisyyden perheeseeni, ystäviini, läheisiini. He olivat minulle tärkeämpiä. Jo hyvin aikaisin tiesin, etten jää Lontooseen. En myöskään koskaan nähnyt todennäköiseksi, että löytäisin toisen puoliskoni Englannista. Yksi vakava suhde erimaalaisen kanssa osoitti minulle, kuinka tärkeää minulle on parisuhteessa sama tausta ja tietyllä tapaa sama kulttuurikin. Minä tavallaan aina tiedostin, että haluan parisuhteen ja perheen sellaisen ihmisen kanssa, joka oikeasti ymmärtää minua, jonka kanssa meillä on paljon yhteistä. En ehkä ajatellut päätyväni Lontoosta melko lailla suoraan Kuopioon, mutta en kyllä näe asiassa valittamista.

Koenko, että olen heittänyt mitään hukkaan? En. Toki voisin rakentaa upeaa uraa Lontoossa juuri nyt. Tai jossakin muualla upeassa paikassa. Vaikka Kuopio ihan kiva onkin, niin ei tämä nyt ehkä maailman TOP5-kaupunkeja kuiteskaan ole 😀 Kyllä minä kuitenkin valitsisin uudelleen ja uudelleen nykytilanteen huikeiden työmahdollisuuksien tai mielettömien asuinmaiden yli.

Minä en vaan ehkä kuitenkaan ole se ”Domppaa, Chaneleita ja luksusravintoloita” -tyyppi. Noista pidän kiitos ne Chanelit, mutta mulle sopii ihan jopa paremmin ”tylsää kotiarkea, Chaneleita ja Sorrenton pizzat” – elämä. Toki kaipaan Kuopiossa perhettä ja ystäviäni, Helsinkiä, Lontoota, tiettyjä ravintoloita, ihania kauppoja, terasseja, puistoja jnejne. Mutta Kuopiossa on paljon uusia asioita, joita jäisin kaipaamaan, jos nyt löytäisin itseni ykskaks Lontoosta. En vain koskaan edes tiennyt niiden olemassaolosta, ennen tänne tuloa.

Minä paljastan teille jotain. Mun mies on ihan lande! Se on syntynyt sellaisessa kartalla kärpäsenpaskan kokoisessa paikassa, jossa on juossut koko lapsuutensa pelloilla ja koko paikassa oli ehkä yksi kunnon ruokakauppa. Hän on elänyt lapsuutensa aika lailla siellä pellon keskellä, eikä hänellä ole mitään ongelmia sopeutua mihinkään asumismuotoon elämässä. Hän tykkää niin kaupungista kuin landestakin, ja viihtyy yhtä hyvin Ferrarin ratissa kuin traktorin selässä. No joke. No okei, ehkä ihan vähän enemmän siellä Ferrarin ratissa. Hän on erittäin tyytyväinen elämäänsä juuri nyt. Ja mitä minä saan siitä, että lähdin ”hänen elämäänsä” mukaan? Minä saan maailman siisteimmän tyypin, jota rakastan ihan silmittömästi, ja jonka kanssa tulevaisuus ei tunnu tarpeeksi pitkältä, koska eihän elämässä ole tarpeeksi vuosia viettää hänen kanssaan! Minä saan miehen, joka rakastaa työtään ja on hyvä työssään. Joka jättää työpaikan taakseen joka päivä klo 16 (työmatkoja lukuun ottamatta) ja on kotona 100% läsnä ja töitä miettimättä. Ellei hän keksi pikkuprojekteja kuten asunnon remontoiminen, ei elämässämme ole ylimääräistä stressiä. Hän on spontaani, iloinen ja elämäänsä tyytyväinen.

Mitä enempää voisin pyytää?

Photo on 17.9.2016 at 18.51 #2

(Kinder Maxi Minejä. Niitä voisin pyytää lisää. Lauantain pahe.)

En näitä asioita olisi ikinä löytänyt sieltä Lontoosta. Vaihtoehtona olisi ennemminkin aamusta iltaan niska limassa raatamista Lontoossa, stressiä, parisuhteeseen vaikuttavaa väsymystä ja haasteita haasteiden perään.

Tiedostan välillä, että moni varmaan tuntee olonsa petetyksi. Että he ovat aikanaan alkaneet seuraamaan ihmistä, joka menee ja tekee ja elää erilaista elämää. Ja tässä sitä nyt ollaan; luetaan tuikitavallisen tylsähkön suomalaismimmin blogia jostain hevonkukkuusta Itä-Suomesta. Jonka elämä on niin tylsän samaistuttavaa, että melkeen ärsyttää.

Tätä tämä nyt kuitenkin on 🙂 Ja minä tykkään tästä. Minä tykkään siitä, että elämäni on turvallista, tavallista, lämmintä ja aitoa. Lontooseen pääsee aina kun hyppää Helsinki-Vantaalta lentokoneeseen. Ja Helsinkiin pääsee vielä sitäkin helpommin. Mattolaiturit, Teatterit ja muut eivät katoa minnekään. Jos niitä vielä kaipaan, niin ovet lienee jatkossakin avoinna. Vielä en ole pahemmin kaipaillut.

Mietin tänään, miksi olen ihan näin todella tyytyväinen tähän tylsään ja tavalliseen elämääni. Missä ovat ne äitini ennustamat vieroitusoireet ja tylsistyminen? Tajusin, että elin niin monta vuotta niin täysillä, että ei varmasti jäänyt kaivelemaan, että ei elänyt sitä elämänvaihetta. Elämähän on koko ajan kehittymistä, ja mun elämänkehitys on vienyt tähän suuntaan.

And I rather like it.  

(Kuvituksena päivän asu. Miehen Jumpin, koska omani on edelleen hukassa. En muuten ajatellut vaihtaa tuosta pois koko päivänä.)

Kommentit (49)
  1. Sun ihana persoona, kirjoitustyyli ja vaatetyyli kiinnostaa elit missä päin maailmaa tahansa! 🙂 Vaikka asuisit erämaassa ja pukeutuisit pieruverkkareihin vuoden päivät putkeen, varmasti keksisit jotain mielenkiintoista kirjoitettavaa 😀

  2. Oon niin onnellinen sun puolesta, että tuli melkein itku <3 ihanaa, että oot löytänyt elämääsi tuollaisen miehen ja onnen 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *