I was promised glowing

Haluan heti alkuun korostaa, että vaikka tämä postaus ei ole vaaleanpunaista ihanaa hattarahöttöä, niin olen erittäin kiitollinen siitä, että olen tullut raskaaksi helposti ja olen saanut yhden maailman ihanimman lapsen ja nyt mulla on mahdollisuus kantaa toista pientä kullanmurua.Tällainen disclaimer tähän alkuun ennen kuin kukaan loukkaantuu lapsettomien tai kenenkään puolesta, sillä se ei ole tämän postauksen tarkoitus. 

Mut on tietyllä tapaa yllättynyt, kuinka erilaista on toinen raskaus verrattuna ensimmäiseen. Ei niinkään sen puolesta, että itse raskaus olisi oireiltaan kovin erilainen, vaan yksinkertaisesti oma suhtautuminen siihen. Jos nyt ihan kärjistetysti sanotaan, niin tää tuntuu vähän samalta kuin olisi jo kerran mennyt maailman mielenkiintoisimman vuoristoradan ja nyt on taas saman laitteen kyydissä. Tietäen, että se viimeinen etappi ennen saapumista vauvantuoksuiseen unelmakohteeseen on aivan hirvittävä koettelemus kropalle. Tietyllä tapaa oireet on ollu hyvin samanlaisia molemmissa raskauksissa. Kuollettava väsymys (menin sänkyyn eilen jo 20.00 ja varmaan simahan heti kun tämän saan julkaistua tänäänkin), pahoinvointi  ja ällöttävä olo koko alkuajan ja vähän nytkin ja iskias on taas palannut arkeeni. Vatsa kasvaa about samaa tahtia, katoilee ja on melkoinen pallo aina vähän vaihdellen.

Ensimmäisessä raskaudessa pelkäsin ihan hirveästi, olin jotenkin ihan vakuuttunut, ettei tää vaan voi mennä hyvin alusta loppuun. Nyt on paljon jotenkin rauhallisempi fiilis. Hyvinhän tää menee, miksei menisi? (Toki tiedostan riskimahdollisuudet edelleen ja sen, että kaikki voi mennä pieleen, mutta se ei ole tässä mukana samanlaisena pelkona kuin viimeksi) Viimeksi luin kaikki mahdolliset tiedot raskauden etenemisestä, tiesin joka sekunti tismalleen raskausviikot ja kuuntelin vauvan sydänääniä ainakin kerran päivässä dopplerilla, usein parikin kertaa. Nyt en oo ees ladannu raskausapplikaatioita, en aina muista mikä päivä raskautta nyt on menossa ja en oo tainnu kuunnella sydänääniä lähes viikkoon, kun Dee ei oo kiikuttanu mulle sitä doppleria ja todennu ”vavva”, mitä on tehny muuten melkeen päivittäin. Luotan, että siellä se kasvaa vaikken valvoisikaan joka päivä ja muistan viikot, jos en ihan päiviä.

Eikä se missään nimessä tarkoita sitä, että haluaisin tätä lasta vähemmän tai että hän olisi vähemmän tärkeä. Ei suinkaan. Jotenkin mä en rehellisesti sanottuna vaan osaa fiilistellä raskautta. En oikein fiilistellyt sitä viimeksikään, mutta nyt vielä vähemmän. Viimeksi kaikki oli ihan uutta ja seurasin raskauden etenemistä mulle ominaiseen tapaan kaiken mahdollisen tiedon siitä etsien. En mä kuitenkaan voi sanoa koskaan hehkuneeni tai olleeni jotenkin ihan raskausfani. Se on musta välttämätön paha saadakseen maailman parhaimman lahjan. Mä en voi sanoa tykkääväni raskausajasta mitenkään erityisesti. Sitten kun vauva liikkuu ja sen liikkeet tuntee selkeästi, tuntuu se varmasti taas maailman ihanimmalta, mutta muuten raskaus on pahoinvointia, väsymystä, lihomista, hormoniheittelyä, rasvottuvaa tukkaa, hormoninäppyjä, leviävää nenää  ja odottelua ja mä en varsinaisesti tykkää noista mistään 😀 Aina kun joku toteaa, että ”raskaus on elämän parasta aikaa!”tekee mun mieli kysyä mitenhän paskaa se normiarki sitten on. Nimimerkillä oon ontunu tänään aamuysistä koko ajan hirveän iskiaksen pakottamana.

Olen ehdottomasti kiitollinen, että voin olla raskaana ja kantaa meidän toista lastamme ja että kaikki on ollut tähän mennessä todella hyvin. Mut en oo kyllä ikinä ymmärtänyt, miten raskaus on maailman ihaninta jonkun mielestä. Ekassa se malttamattomuus ja kaiken uuden intoilu sai jotenkin sen raskauden tuntumaan mielenkiintoisemmalta kuin tällä kertaa. Ja samalla havahdun usein syyllisyyden tunteeseen siitä, että ei saisi ajatella näin negatiivisesti kun on näin onnekkaassa asemassa, että on saamassa toisen lapsen. Mut mun mielestä myös näistä fiiliksistä on lupa puhua. Ei kai kukaan oikeasti nauti 3 kuukautta kestävästä darrasta? Joo, syy sille on ihan mielettömän ihana, mut ei se olotila siitä mikskään muutu sen ajatuksen voimalla. Oksennuspelkoinen ihminen on aika kovalla koetuksella raskauden alkutaipaleella.

Ja hei, ainakaan mun kohdalla ensimmäinen kolmannes ei tarkoita mitään muuta ku nt-ultraan pääsyä 😀 Ihan oikein hyvin voi kaikki ne oireet edelleen, vaikka viikkoja on lähes 14 kasassa.

Mä oon sinänsä ollut aina avoin adoptiolle ja juuri nyt tuntuu siltä, että meille tulee kaksi lasta tai jos niitä lapsia tulee enemmän, niin sitten adoption kautta. Ehkä se on vaan tää aika hiton monta viikkoa jatkunut väsymys kirjoittamassa tätä postausta, mutta en tiedä. Aika tosin kultaa muistot, en muista Danten raskausajasta kuin niitä ihania tunteita enkä muista synnytyksestä kuin sen parhaat palat hirveän tarkasti 😀 Että katotaanko oonko mä yökkimässä jokaista pahaa hajua sitten taas muutaman vuoden sisään 😀

Raskaus näkyy usein sellaisena ihanan autuaana ja kauniina asiana ja se voi tietenkin olla kaikkea sitä. Mutta rehellisesti sanottuna, se on myös hyvin raskasta, väsyttävää ja kaikin puolin epämukavaa. Ainakin mun mielestä. Nukkumisasennot on mahallaan normaalisti nukkuvalle epämukavia. Kun mahaa ei vielä ihan hirveesti ole, niin sitä tulee koko ajan vahingossa pyörähdettyä vatsalleen ja sitten herään paniikissa siihen pelkoon, että liiskaan vauvan. On koko ajan kuuma tai kylmä, on koko ajan vähän sellanen ellottava olo. On ihan kuolemanväsynyt ja vähänkin rehkiessään (siivosin eilen puoli huushollia ja olin kuolemanväsynyt) tuntee sen iskiaksena ja karmeana väsymyksenä illalla. En mä nyt tätä voisi mitenkään maailman ihanimmaksi ajaksi sanoa. Vielä kun on kotona aktiivinen taapero, niin tuntuu että kaiken muun lisäksi elää todella vahvassa itsesyytöksessä koko ajan. Taapero haluaisi juosta ja kiivetä ja mennä ja leikkiä ja äiti on välillä ihan puhki eikä vaan jaksa. Haluaisi mennä ja tehdä täysillä, muttei jaksa. Se tuo koko juttuun mukavan kuorrutuksen pahaa mieltä ja syyllisyyden tunnetta.

Joka päivä tuntuu, että epäonnistuu jossakin. Ei ole tarpeeksi energinen olemaan oma itsensä äitinä. Illalla hädin tuskin jaksaa puhua miehelle saati käydä jotakin järkevää keskustelua. Ei saa töissä tehtyä samalla teholla kuin normaalisti, hyvä jos puolellakaan. Kotia ei saa pidettyä siistinä, ruokaa ei välttämättä jaksa laittaa pitkän työpäivän jälkeen ja blogi roikkuu melko hengettömänä. Sellasta tää viimeinen pari kk on ollut. Nyt on mennyt jo muutama päivä hieman paremmissa merkeissä. On ollut vähän enemmän energiaa tehdä ja puuhailla, on ollut hyvä ja sellainen kirkastunut mieli, väsymys on tullut vasta illalla ja jossei olisi iskiasta muistuttamassa niin olisin jo viimeiset pari päivää voinut kuvitella, että raskausoireet ovat tiessään.Viimeksi mä rakastin toista kolmannesta, ja nytkin odotan sen varsinaista alkamista, joka tosin mun kohdalla taitaa tarkoittaa vasta viikkoa 16, jos viime raskaudesta mitään opin.

No, onneksi tämä on väliaikaista ja vastasyntyneen tuoksua nuuskiessa ei enää muista tästä mitään. Nyt se ihan hetki sitten vastasyntyneenä sylissä maannut melkein 2-vuotias tekee tuolla keittiössä isin kanssa jäätelöä ja höpöttää hirveetä puheripulia minkä ehtii. Miten tää raskauden alku tuntuu kestävän 2 vuotta, mut lapsen ekat 2 vuotta hujahtaa kuin kolmessa kuukaudessa?

Onko muita, jotka ei oo millään lailla raskauden faneja? 😀

(Kuvat päivältä kun maha näytti ihan hugelta, tänään se oli ehkä 1/5 tuosta. Pukeutuminen on joka ikinen päivä äärimmäisen jännittävää :D)

Kommentit (38)
  1. Kaikkinimimerkitvarattu
    4.4.2019, 22:08

    Kyllä. Vauvat ja lapset ovat ihania, raskaana oleminen vaan on jotain kamalaa. Mä olen lyhyt ja laiha, raskaus vääntää mun kropan aivan sijoiltaan. Iskias, yrjö, uupumus ja närästys iskee heti hedelmöityshetkellä. Kaikki maailman mahdolliset muut vaivat viimeistään seuraavalla viikolla. Enkä mä todellakaan hehku, mä olen laikukas kuin kirahvi ja peitän auringon valtavalla vatsalla. Enkä mä myöskään ole seksikäs, pelkästään vaan iso ja kömpelö. Synnyttäminen on ollut helppoa, mutta mikään sitä edeltävä ei ole helppoa eikä sujuvaa.

    Mua voi kanssa lapsettomuudesta kärsivät ruoskia tämän mielipiteen takia. Olen silti tätä mieltä. Meillä on neljä lasta. Ensimmäinen ja toinen raskaus alkoi vasta parin vuoden yrittämisen jälkeen. Yksi lapsista menehtyi puolivuotiaana. Mä olen äärimmäisen kiitollinen näistä lapsista, rakastan niitä eniten maailmassa. Silti raskaanaoleminen ei todella ole mun laji.

    Mä tykkään valkoisista, ehjistä ja hoidetuista hampaista, enkä tykkää käydä hammaslääkärissä.. Okei, tosi huono rinnastus.

    Tsemppiä Anna!

    1. Vahvasti tämä! Kuin kuvaus omista raskauksista. Hirveää kuraa koko raskauskonsepti. Onneksi palkintona sai maailman ihanimmat lapset (ja siis omathan on ihanampia ja kauniimpia ja ja ja ku muiden).

  2. Kiinnostava postaus. Oletko tosiaan paljon törmännyt sellaiseen, että raskaudesta ei saisi sanoa mitään negatiivista? Tuo tympeä kursivoitu kirjoituksen alku oli nimittäin minusta aivan turha, ja muu kirjoitus mielenkiintoinen ja hyvä. Oli kiva kuulla kokemuksiasi. Tosin myös edellinen kommentoija kokee, että lapsettomat tulevat häntä lynkkaamaan, että ehkä sitten monet lapsettomuudesta kärsivät ovat kohtuuttomia ja kauheita kusipäitä!?

    Ei kai toisten onni tai surkeus raskaudesta vaikuta minuun mitenkään, että en kyllä tajua, mistä minun olisi tässä pitänyt loukkaantua. Kiinnostavaa vain kuulla erilaisia kokemuksia raskaudesta ja eri näkökulmia. Kai raskaus on kuitenkin aika henkilökohtainen juttu, että miten kukin sen kokee. En minä ainakaan näe siinä mitään outoa tai väärää. Mutta ehkä olet saanut jotain haukkuja lapsettomilta aiemmin, samoin kuin eka kommentoija, että teille on tullut tuollainen fiilis.

    1. On jotenki vähän karmaisevaa alkaa mulle mesomaan ”tympeästä” alusta, joka on tarkoitettu nimenomaan korostamaan, että negatiivisistakim fiiliksistä huolimatta raskaus on lahja, eikä itsestäänselvyys ja monille se on asia, mistä antaisi vaikka oikean käden, kunhan voisi tulla raskaaksi. Lapsettomat eivät ole kohtuuttomia tai kusipäitä, on vaan varmasti rankkaa kuulla jonkun valittavan asiasta, joka itselle on suurin unelma, enkä kyllä halua ketään sellaista loukata, joka ei pysty lapsia saamaan.

      Oletko lapseton as in et ole halunnut lapsia vai oletko joutunut kokemaan lapsettomuuden, lapsettomuushoidot ja saanut diagnoosin, ettet pysty lapsia saamaan? Siinäkin on aika iso ero. Moni lapsettomuuden läpikäynyt kokee isoja tunnehyökyjä toisten raskauksista kuunnellessa yms. Se on normaalia ja ymmärrettävää. Ja newsflash, kyllä laajemmassa keskustelussa hyvinkin usein paheksutaan kaikenlaista valittamista raskaudesta, juurikin koska se jää saavuttamattomaksi monille. Hienoa, että itse et niin ajattele, mutta se on ymmärrettävä ajatustapa, vaikkei ehkä mun mielestä hyväksyttävää, koska ei toisen ihmisen raskaus oo toiselta pois eikä tilanteita pidä verrata.

      1. Kirjoitan pienen sivuhuomion lapsettomuushoidoissa kävijän näkökulmasta: Nykyään lapsettomuudesta kärsivien tunteita pyritään hienosti huomioimaan monissa yhteyksissä niinkuin säkin Anna tässä postauksessa teit. Mä oon kuitenkin huomannut, että sen sivuvaikutuksena lapsettomuushoidoissa kävijään suhtaudutaan helposti niin,että tämä varmasti kärsii hirveästi & on todella ahdistunut tilanteesta. Meille tää ei kuitenkaan oo (ainakaan toistaiseksi) ollut mikään ”elämän suurin vastoinkäyminen” vaan ollaan ihan lungisti käyty hoidoissa ja kerrottu niistä small talkin omaisesti ympäriinsä. Ei siis oikein tunnisteta itseämme monista lapsettomuutta koskevista kirjoituksista. Olisi hauskaa saada niihinkin kirjoituksiin enemmän moninaisuutta, tuskin kuitenkaan olla ainut pari, joka näin kokee.

        Ollaan myös huomattu, että lapsettomuuskirjoituksista välittyvä asenneilmasto välittyy kavereihinkin. Monien on ollut vaikea jotenkin uskoa ja hyväksyä sitä, että ei olla mitenkään rikki tästä, vaan ihan vaan normaalin toiveikkaita ja että meidän elämä menee omalla painollaan eteenpäin.

        1. Sama täällä. Vaikka lasta ei alkanut kuulua luonnollisesti ja hoitoihin päädyttiin, en missään vaiheessa suhtautunut muiden raskauksiin katkerasti.
          Kaksi ystävääni ja miehen serkku tulivat raskaaksi hoitojemme aikana ja olin heidän puolestaan vain iloinen, että edes joku saa lapsia.

          Blogimaailmassa ymmärrän Annan aloituksen, koska jotenkin näen, että joku olisi kuitenkin tullut sanomaan että ”miksi valitat,tulit kuitenkin raskaaksi”.

          Ihan yhtä lailla itsekin valitan epämukavasta olostani nyt, kun lopultakin hoitojen myötä tulin raskaaksi. Ja valittamisesta huolimatta olet silti onnellinen että edes raskauduin.

        2. myöskin lungisti vielä lapseton
          7.4.2019, 23:07

          Juuri näin! Sama juttu täällä.

          1. Tuo varmasti riippuu ihmisestä. Itsekin menin pari kolme vuotta silleen että eiköhän me vielä saada lapsi. Kun viisi vuotta oli kasassa, 10 ivf eli kymmeniä tuhansia euroja vessasta alas, yksi keskenmeno, niin eipä enää naurattanut taikka ollut hirveän ”lunkia menoa”… Sinänsä siis hieno aloitus Annalta, eiköhän moni kärsi melko paljon lapsettomuudesta. Harva tajuaa oikeasti sen trauman mitä monelle kuitenkin tulee. Jos parin IVFn aikana tulee raskaaksi niin ymmärrän myös ettei ehkä tunnu mitenkään hirveän rankalta, päin vastoin, silloinhan apu toimii aika lailla heti. No mutta kiitos Anna että mietit myös meitä traumatisoituneita 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *