Ihana kamala vauvavuosi

Sinne se jäi. Meidän toinen vauvavuosi. Ei missään nimessä yhtä helppo kuin edellinen, mutta samalla myös erittäin mielenkiintoinen ja tunteikas vuosi. Arki on ollut haastavampaa. Ei pelkästään koska on kaksi lasta, vaan koska tuo toinen lapsemme on hyvin erilainen kuin esikoinen ja tulisella luonteellaan ja järkyttävällä päättäväisyydellään tekee aina välillä arjesta hyvinkin haastavaa. Danten vauvavuotta maalasi ensin refluksi kielijänteestä johtuen ja sitten toki tuli muutto uudelle paikkakunnalle ja mulla oli sen seurauksena jotenkin itelläni ehkä ajoittain raskasta aloittaa taas uudelleen, mutta kaiken kaikkiaan meidän eka vauvavuosi oli jotenkin aika kivuton. Dante piti vanhemmistaan hyvän huolen nukkumalla aina yönsä ja jättämällä yöpullonkin jo joskus puolen vuoden jälkeen. Nukkui omassa huoneessa ja tuttia sai välillä viedä sinne pari kertaa yössä. Korkeintaan korvatulehdusaikaan tämä tartti öisin huomiota, kun vähän harmitti ne ja tutti tippui. Mut me nukuttiin koko vuosi hyvin.

Adrian taas. No tää on vaihetta vaiheen perään. Ja hän on vaan tosi paljon tulisempi luonne. 2-viikkoisena tämä makasi sylissäni ja totesin miehelle, että tää on isoveljeään paljon paljon luonteikkaampi. Mies ihmetteli tätä lausetta, koska hei 2vk. Se nukkuu, syö ja nukkuu. Suunnilleen. Mut siinä oli ero. Dante itki alkuun kuin pieni lintu, kevyesti ja niin kovin surullisesta. Heräämisestä maidon saamiseen sai aika vähän venähtää ja jos ei heti saanut haluamaansa, eli syliä tai tissiä, korkeintaan pikkuhiljaa alkoi harmittamaan. Ne pienet erot. Kuinka nopeesti meni hermo, kun tissi ei ollut suussa. Kuinka nopeesti meni hermo, jos se maito ei tullut heti tai oikeella paineella. Ja auta armias, jos yritti nukuttaa kun ei väsyttänyt. Sen huomasi jo ihan pienenä. 3-kuisena Adrian käytännössä vaan päätti, että hän ei enää ole rinnalla vaan syö vaan pullosta. Selvä. 3kk pumppasin ja syötin toivoen, että saan hänet takaisin. Luovutin 6kk kohdalla ja ihmettelen edelleen miten jaksoin. Olis voinut ehkä jo aiemmin lopettaa, mutta toivo eli vahvasti mussa sen suhteen. Herranen aika he tulivat maailaankin ihan eri tavalla. Toinen varovasti harkiten, pikkuhiljaa ja vähän vastustellen. Toinen hirveellä ryminällä just sillon ku hänelle sopii.

Kun Dante ei halunnut syödä, sai hänet huijattua avaamaan suuta ties millä. Adrian vetää viivan suoraks ja toteaa, että nä-ä. En syö. Ihmettelin kun aina joku kertoi, miten hampaat ja liike pilaa unet. Dantehan nukkui läpi 20 hampaan ja ties mitkä uudet taidot, täällä alko tapahtuu heti puolen vuoden tienoilla. Seisomaannousu tuhos sen, että lapsi nukahti ite pinnikseen. Oli pakko heijata uneen, koska muuten pomppi siellä ja kaatui pinnoja vasten. Sit alko tulla hampaita. Ruokailu loppu heti, refluksi iskenyt jokaisen hampaantulon kanssa ja temperamenttinen pikkumiehemme myös saa affektikohtauksia, kun tarpeeksi ärsyttää tai sattuu. Yöt on olleet välillä hyviä (2 herätystä, ehkä 1), välillä aivan hirveitä. Hän haluaa olla kainalossa, ja mä en nuku lainkaan, jos siinä koko ajan joku touhuaa. Mies ei kelpaa yöllä lainkaan. Eroahdistusket on olleet välillä luokkaa ”en voi kääntää selkääni” oikeesti, koska katseen kääntäminen aiheuttaa hirveän huudon. Voi mennä pari viikkoa hirveen kivasti kun lapsi nukkuu hyvin, syö ruokahalulla ja on superiloinen ihana mönkijä koko ajan. Ja sit tulee hammas. Tai oppii uusia taitoja. Ja sit voikin jo tietää ja ennustaa et sit ei oo kellään kivaa pari viikkoa, ku yöt menee repaleiseksi.

Ja nyt ei kannata kenenkään tulla kertomaan, että miehen pitää välillä hoitaa öitä. Trust me, meillä isi sännähtää aina ekana paikalle ennen ku mä ees herään ääneen. Mutta desibelit nousee ja nousee niin paljon, että mikään ei rauhoita. Ja kun veitsellä leikaten itku loppuu kun otan syliin. Hän ei oikeestaan oo ees hereillä, silmät kiinni unen läpi huutaa haluamaansa. Ja eihän hän halua mitään väärää. Hän haluaa äidin. Ja sitten käpertyy ihanan tuoksuvana pullana siihen kainaloon, maiskauttaa tyytyväisenä huulia ja nukkuu siinä kainalossa tyytyväisenä. Kunhan en käänny hänestä poispäin tai tee mitään muutakaa tyhmää, kuten vaikka yritä siirtää häntä isin kainaloon. Mun äiti on ollut pelastus, koska alusta saakka mun äiti on ollut Adrianille superrakas. Mun äidin sylistä hän ei halua mun syliin, vaan tarrautuu mummiin kuin viimeistä päivää. Ne päivät kun äiti on meillä, mä tankkaan henkistä jaksamista, kun mua ei tarvita ja tiedän, että äiti kelpaa lapselle yhtä lailla. Siinä missä Dante ei valinnut mummienkaan väliltä, Adrianille kelpaa lisäkseni öihin vain äitini. Se onneksi vapauttaa välillä ottamaan omaa aikaa ja nukkumaan täysiä öitä.
    

Koronavuosi on tietenkin tuonut oman kuormituksensa tähän kaikkeen, mutta myös ylipäätään tämä erilainen lapsen persoona. Ja kun sanon erilainen, en tarkoita yhtään huonompaa. Lapsemme ovat erilaisia kuten kaikki ihmiset ja molemmat omalla tavallaan maailman ihanimpia persoonia. Adrian hukuttaa kaikki hymyihin ja minut pusuihin. Hän on hirveän skarppi ja hauska tyyppi jo nyt ja on siis aivan älyttömän ihana ja iloinen lapsi. Hän on myös erittäin määrätietoinen ja kommunikoiva. Kun olin ensimmäisen kerran pois hänen ollessa 4,5kk, tulin kotiin neljän tunnin poissaolon jälkeen ja hän ”itki”. Sieltä itkun lomasta tuli niitä ääniä ja kiukustumisia, jotka nauratti mun lisäksi myös miestäni ja äitiäni. Hän ihan selvästi komensi itkullaan, antoi palautetta. Jos hänen itkunsa olisi voinut sanoittaa, se olisi ollut nimenomaan vihainen palaute, ei harmi. Äitin vauva ei ollut tyytyväinen, että äiti oli poissa.

Tällainen vauvavuosi, jossa mies antaa kaikkensa ja on kotona pitkään ja osallistuu ihan älyttömän paljon, ei todellakaan takaa, että vauva kiintyy molempiin ihan samalla tavalla. Tämä nyt vaan on mun vauva, ja vaikka mies seisoisi päällään, lapsi haluaa mieluummin minut aina. Se on raskasta myös parisuhteelle. Kun nukutaan liian vähän, on koko ajan joku vaihe, ja sen kestäminen väsyneenä on hankalampaa. Miestä turhauttaa, kun hän ei kelpaa vaikka kaikkensa tekee. Mua turhauttaa, kun onhan se siis miehen vika, ettei hän kelpaa, vaikka on ollut lapsen kanssa paljon enemmän kuin esim. äitini, joka kelpaa. Molempia väsyttää, molemmilla on välillä hermo kireellä, molemmilla on välillä hyviä ja välillä huonoja päiviä.

Viime viikolla mulla oli tosi raskasta nimenomaan äitiys. En voinut edes vessassa käydä Adrianin kanssa kotona ollessani ilman aivan hirveää huutoa. Ja jos nyt joku haluaa lähtee naputtamaan tonne kommenttiboksiin, että ”anna huutaa, kyllä se rauhoittuu”, niin eipä muuten rauhoitu. Siinä missä isoveli luovutti autossa tai rattaissa tai jossain, jos ei saanut haluamaansa, ja rauhottui, tämän kanssa on kolme vaihtoehtoa. A) hän saa haluamansa, B) hän itkee niin kauan, että alkaa hengitykseen vaikuttaa se itkeminen ja sit alkaa kakomaan ja sitten oksentaa tai C) hän saa affektikohtauksen. Sekä B että C usein johtaa siihen, että hän saa haluamansa, eli minut.

        

Viime viikolla laitoin hänet Ratinassa rattaisiin kävelläkseni Tampereen torille tapaamaan anoppia, joka katsoi lasta mun menon ajan. Hän huusi kuin syötävä koko matkan Koskarin ohi vaikka yritin kaikkea. Rauhoitella, halata rattaisiin, paijata, antaa tuttia, sanoa tiukasti, sanoa lempeästi… Ihan kaikkea. Nostin Koskarin jälkeen hetkeksi syliin rauhoittumaan ja laitoin takaisin rattaisiin. En kävele tuolla lasta kantaen ja samalla vaunuja työntäen. Hirveä huuto taas. Jäätiin odottelemaan anoppia siihen sillalle niin rattaissa alkoi itku just sen verran muuttumaan, että nappasin syliin. Juuri ajoissa siihen, että tyyppi puklas maahan, ei rattaisiin ja päällensä. Jos olisin jättänyt rattaisiin, olis ollut satavarmoja pesuhommia. Sain takaisin rattaisiin, löydettiin anoppi ja jatkettiin matkaa yllättävänkin OK siellä rattaissa hetken aikaa. Sitten meinasin mennä sisälle johonki ekaan pikaruokalaan hakemaan jotain pientä, kun lounas jäi välistä. Aivan järkyttävä huuto kun meinasin jättää rattaat, lapsen ja anopin hetkeks ulos oottamaan. Mentiin kaikki sisälle ja otin lapsen syliin. Sieltä hän hymyili maailman onnellisinta hymyä, kikatti ja halaili minua. Ja mitä mä voin tehdä? Lapsi saa halua äitinsä. Toisaalta lapsen kiukuttelulle ei pitäisi antaa periksi vaan olla johdonmukainen. Kun tämän seikkailun päätteeksi yritettiin pakkautua autoon Ratinassa, taisteltiin 20 min raivaria, koska turvaistuin, eikä äiti. Rauhoittelin, pakkasin autoa, annoin itkeä. Alkoi mennä jo sellaiseksi lasittuneella katseella huutamiseksi, että ajattelin kohta saavani pestä autoa. Otin syliin, rauhoittelin, palautin autoon. Sitten taas uudelleen. Nostin ulos ja raivosin 1-vuotiaalleni parkkihallissa. Kyllä. Huusin sille 1-vuotiaalle (jolla oli vieläpä syntymäpäivä), että LOPETA JO! Koska olin nukkunut 1,5h edellisenä yönä, olin väsynyt ja ihan täynnä sitä, että hän suorastaan haluaisi ihoni alle asumaan, jos saisi valita. Ja koska musta tuntui, että en saa hänen raivoamistaan rauhoitettua, mutta ehkä jos hän harmistuisi siitä, että mä huudan, voisin lohduttaa ennemmin harmiin kuin suuttumukseen.

Purin autosta lapsen ja rattaat ja mentiin anopin kanssa perhehuoneeseen rauhoittamaan tilanne. Jos halusin jatkaa matkaa, niin piti saada ensin unille, että saan turvaistuimeen, ettei tule hepuli, kun äiti ei ole vieressä. Anoppi ei aja autoa, muuten olisin laittanut hänet kuskiksi ja istunut vieressä ja kikki olisi ollut suht hunkydory. Siellä Ratinan perhehuoneessa oma lapsi oikeasti suoraan sanottuna vitutti. Olin väsynyt, olin ihan poikki tähän eroahdistukseen ja olin vaan ihan loppu siihen, että minua tarvitaan koko ajan. Yritin syöttää, hän kiukutteli. Selvä. Ykskaks vaan nousin ja kävelin ulos huikaten anopille, että antaa huutaa, pidä se hengissä, tuun kohta. Hain kahvin, hörpin sitä hetken ja menin takaisin. Kuulin jonneki 60 metrin päähän huudon. Jep, oma on. Ja sitten kun tulin näköpiiriin, hän tuli syliin, kiipesi rinta rintaa vasten, laski pään olalle ja makasi siinä ihan hiljaa. Vaihdoin asentoa, paijasin nenävartta ja hän nukahti siihen. Ja oli maailman täydellisin, kaunein ja mielettömin olento. Ja vihasin itseäni, että huusin lapselleni ja että hetken aikaa vihasin häntä.

 

Kuvat: Jenni Sofia Visuals

Kaksi iltaa aiemmin lähdin kotoa klo 21 mitään kellekään sanomatta. Olin laittanut lapsen unille 19.30, kaikki meni hyvin. Ykskaks hänellä alkoi refluksiyskä siinä 20 jälkeen sängyssä, nostin ajoissa syliin, huomasin nieleksimisen ja juoksin kohti kylppäriä lapsi sylissä. Hetkeä myöhemmin mies siivosi lattiaa ja riisui päältäni vaatteita, jotka oli yltäpäältä oksennuksessa. Siinä mä olin 20.30 laittamassa samaa lasta uudelleen unille. Lasta, joka möngersi sylissä ja yritti riistäytyä lattialle vaan palatakseen heti takas syliin ja joka huusi kuin hyeena pinniksessä. En vaan jaksanut, kävelin ulos, hyppäsin autoon ja ajelin hetken. Soitin ystävälle. Hän on paras terapeutti, sillä heidän kuopus on tasan vuoden vanhempi ja luonteeltaan kuin Adrianin kaksonen usein. Siinä sai hyvää vertaistukea ja lohtua ja tunnin päästä palasin kotiin. Mies oli saanut kiljukaulan unille ja siivoili keittiötä, eikä edes kysynyt. Näki, että lähdin ennen kuin huusin tai ärsyynnyin.

Kerron tämän, koska somessa liian usein on vain kivoja kuvia, nättejä hymyjä ja rakkaudentunnustuksia lapsilleni. Kyllä, sitä se on. Mut se on myös huutamista parkkihallissa ja täyttä voimattomuuden tunnetta, kun tuntuu, ettei saa vuorokaudessa olla sekuntiakaan tarpeeton.

Ja sitten tulee lauantai, ja äitini ja isäni tulee, ja lapsi on iloinen ja mahtava pikkupallo, joka tulee iloisesti syliin ja halimaan, mutta viihtyy erinomaisesti äidilläni ja isäni vie hänet ulos ja huomaamattanikaan lapsi on päiväunilla ja isäni työntelee vaunuja. Ja sitten iltaa kohti kun lapsi on kiertänyt iloisesti sylistä toiseen, mulla on häntä jo hirveä ikävä.

Vauvavuosi on ihan helvetillistä vuoristorataa. Se on samanaikaisesti monia eri tunteita. Koskaan mä en oo halunnut, että joku hetki menisi nopeammin kuin joku huono hetki. Koskaan mä en oo yhtä paljon halunnut pysäyttää aikaa. Joka päivä on maailman kamalin ajatus, että kohta hän ei ole enää vauva, ja samaan aikaan joka päivä on aivan hirveä ajatus, että ne vaikeat yöt jatkuu vielä hetkenkin. Vauvavuoteen mahtuu ehkä 1000 erilaista vaihetta, mutta jokainen niistä tuntuu kestävän ainakin puoli vuotta. Kummallista. Vauvavuosi muuttaa aikakäsitteen ja kaiken muunkin. Samaan aikaan mä mietin, että herrajumala ei ikinä koskaan tätä enää ja samaan aikaan mä suren, että apua, eikö tätä enää koskaan? Huonoina hetkinä musta tuntuu tuplasti pahalta senkin takia, että tuntuu, etten halua enempää lapsia, koska on raskasta. Hyvinä hetkinä taas tekis mieli hankkia vielä ainaki viisi lasta, kun eihän elämä vaan voi enää koskaan jatkua ilman pieniä pulleita sormia, eihän? 😀

En yhtään ylläty, että monet päätyvät eroon vauvavuonna tai heti sen jälkeen. Se on kuluttavaa aikaa, ihanuudestaan huolimatta. Voin saman vuorokauden aikana vihata miestäni ja rakastaa häntä palavasti. Me sovittiin ennen Adrianin syntymää, että vaikka mikä olis, ei erota ennen kuin lapsi on 1,5v. Koska vauvavuonna tunteet puolisoa kohtaan eivät välttämättä tule sieltä aidosta parisuhteen tilasta, vaan väsymyksen ja voimattomuuden turruttamasta hetkestä. Onneksi nyt kun vauvavuosi on ohi, voin edelleen sanoa, että mieheni on maailman paras tyyppi ja rakastan häntä ihan hurjasti. Me ollaan lähdetty perustamaan perhe molempien yhtä vahvasta halusta, mikä on ollut mun mielestä meidän parisuhteen vahvin tukipilari tässä arjessa. Hän ei hoida minun lapsiani tai minä hänen. Me halusimme lapsia. Me pidämme huolta yhteisistä lapsistamme, kasvatamme heitä yhdessä ja kärvistellään huonot hetket yhdessä. Vaikka olen sanonut miestäni suuttumuksen keskeltä hyödyttömäksi monta kertaa (Vuoden Vaimo -palkinto on varmasti matkalla as I speak), niin hän ei missään nimessä sitä ole. Kun oon keikkunut sängyn reunalla pomputtaen vauvaa yrittäen huijata häntä rinnalle, mies on saattanut istua vieressä katse lasittuneena keskellä yötä. Oon ärissyt, että mene helvetti nukkumaan, mitä hyötyä susta siinä on?! Mutta kuitenkin nyt jos mietin, juuri ne hetket, kun mies on seissyt vieressä toimettomana tai yrittäen keksiä miten auttaa, olen tuntenut ehkä suurinta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Se on ollut sellainen henkinen hiljainen viesti, että ”tässä olen ja yritän parhaani, vaikkei musta ehkä apua olekaan just nyt”. Ja kun mulla on ollut aamusta iltaan lapsi jotenkin iholla tai vähintään henkisesti mussa kiinni, on seurallisuuden ja läheisyyden maljka aivan tyhjä. Ei ole yhtään mistä antaa. Kun mies istuu sohvalle viereen ja avaa suunsa, saatan täysin tyrmätä hänet. Haluan vaan olla yksin. Hiljaa. Onneksi me molemmat tiedämme, että nämä asiat ovat ohimeneviä vaiheita nämäkin.

Mä toivon, että mun medioissa osaan välittää positiivista kuvaa perhearjesta, sillä mikään, ei mikään, ole niin mieletöntä kuin olla vanhempi pienille lapsille. Se on maailman palkitsevin, mielettömin lahja, mitä voi olla. Oma ihana pieni vauva kasvamassa vaaperoksi on maailman mielettömin asia. Se on myös maailman todennäköisesti henkisesti kuormittavimpia asioita. Yksin tai yhdessä, tukiverkon kanssa tai ilman. Jokainen meistä on äiti yksin. Tai isä. Mutta koska en osaa puhua isän pään sisältä, puhun äidin. Positiivisen rinnalle koen myös mun vastuuksi kertoa sen toisen puolen. Väsymyksen, turhautumisen ja kaiken sen muun. Ettei kukaan lähde takki auki, koska ”ihania vauvoja ja voi toi on niin onnellinen”. Sen onnen hinta on pieni, mutta se tuntuu isosti ajoittain vauvavuoden aikana ja sen jälkeenkin. On vaikeaa kertoa asioista somessa. Haluaa suojella lapsiaan ja puolisoaan ja omaa perhettään ja kertoa vain kivasta ja kauniista. Samalla kuitenkin tulee jatkuva paine kaikille.

Meillä oli ihan helvetillinen sotku täällä pari viikkoa sitten. Vauvakaverit tuli käymään äiteineen, meidän sellainen pieni läheinen porukka. Pahoittelin kaaosta ja totesin, että yrittäkää selvitä. Mietin juuri ennen sitä, että hävettää se kodin kaaos, kun tästä porukasta se, jonka kotona oon ollut, on aina pitänyt kodin niin tiptop siistinä ja puhtaana. Just kun istuttiin kahville meidän kaaoksen keskellä, tämä sama ystävä totesi, että on niin ihanaa nähdä, että meilläkin on tällaista, kun meillä on aina niin siistiä ja heillä just samanlaista kaaosta aina. Niin vaan me naiset usein eletään kuvitellen, että muissa kodeissa pinnat kiiltää, tavarat on paikallaan ja äidit ei koskaan huuda lapsilleen, turhaudu ja väsy. En tykkää likapyykin pesemisestä julkisesti, se aiheuttaa mussa negatiivisia tunteita. En tykkää myöskään velloa toisen vaikeissa asioissa, omissakin on riittämiin. Mutta jos aina mietitään toisia, niin kaikki tuntuu niin hyvälle ja sitten erot, sotkut ja väsymys ovat yllättäviä ja puhutaan kulisseista ja teeskentelystä. Toisaalta aitojen asioiden tuominen julkisuuteen on niin vaikeaa. Kuinkahan moni tässä nyt järkyttyy, että olen aivan holtittomasti vihannut vauvaani ja raivonnut sille huutaen.

Kaksi alinta kuvaa: Lotta Polviander

Kaikesta juuri kirjoittamastani huolimatta mä voin silti sanoa, että vauvavuosi oli ihana. Mun vauva maailman ihanin. Toivon, että meillä on enegiaa, jaksamista ja halua kokea tämä vielä joskus uudelleen. Ei vielä, mutta ehkä joskus. Koen, että ollaan perheenä ja pariskuntanakin hyvässä paikassa. Rakastamme toisiamme, nautimme toistemme seurasta ja ikävöimme toisiamme heti kun emme näe toisiamme. Olemme yksikkö, joka toimii yhdessä. Avaimena on mielestäni ennen kaikkea se, että me olemme joukkue. Joskus toisella on parempi päivä kuin toisella. Hän johtaa silloin. Toinen paikkaa kun toinen on jäähyllä. Me molemmat halusimme lapsia ja me molemmat tiesimme, että se ei aina ole pumpulia ja päivänpaistetta. Ja se on ollut meidän suurin vahvuus tässä. Yhtään, yhtään väheksymättä lastemme isovanhempien tuomaa panosta tähän arkeen, jossa välillä saadaan huilata, olla ja rentoutua. Molempien äidit ovat ihan korvaamattomia tässä meidän arjen pyörityksessä ja jotka saa mut aina ajattelemaan sitä, että en koskaan voi maksaa heille takaisin tätä kiitollisuutta, joka mulla on. Mutta ei mun tarviikaan. Mun vuoro toivottavasti tulee joskus sitten, ja mulla on nyt pari ihanaa esimerkkiä siitä, millaisessa arvossa on tukipiiri. Ja siihen kuuluu myös ne äiti-ystävät (ja muutkin ystävät!). Ne, jotka antaa tilittää illalla ahdistusta, lohduttaa sanoin ”tää ei nyt lohduta, mut se menee ohi” tai nauraa ja pahoittelee nauramista, mutta nauraa koska on niin tuttua. Se normalisoi sitä omaa tunnetta, omaa tekemistä, omaa arkea myös itselle. Se oikeuttaa oman ahdistuksen ja väsymyksen. Netissä ja julkisessa keskustelussa lastaan kohtaan ei saa olla mitään huonoja tunteita, koska monet ei pääse kokemaan vanhemmuutta lainkaan. Joka toinen lause pitäisi aloittaa sanoilla ”Rakastan lapsiani, mutta…”. On se nyt helvetti selvää, että rakastaa lapsiaan, ei sitä tarttisi joutua puolustelemaan. Toisaalta myös ne ystävät, joille voi soittaa ja kysyä saanko tulla lauantaina makaa sun sohvalle syömään popparia ja kattomaan leffaa ja ystävä alkaa miettimään mitä ruokaa laittaa. Kiitos kaikille korkeimmille voimille näistä ihmisistä.

Jokainen vauva on erilainen. Jokainen ihminen on erilainen, miksi vauvat ei olisi? Jokainen vauvavuosi on erilainen. Tsemppiä, riemua ja ihania hetkiä kaikille omiin vauvavuosiin ja kaikkea hyvää, pitkää pinnaa ja armoa itselle kaikille pikkuisten vanhemmille ja tuleville vanhemmille ♥

Kiitos vauvavuosi, tervetuloa vaaperovuosi! ♥

Kommentit (47)
  1. Oi ihanaa, kiitos tästä tekstistä! Itkin ja luin, erityisesti kohdan jossa kuvailet turhautumista miestä kohtaan. Samaistun niin täysillä että osuu todella syvälle! Meillä myös hyvin temperamenttinen pieni talossa. Meillä onnekseni tyttö on todella paljon ”iisimpi” isovanhempien kanssa, ajoittain kyllä ollut vähän liiankin helppo ja minun tullessa näkyville kaikki räjähtää eli reagoinee äidin poissaoloon näin. Todella raskasta mutta se rakkaus.. Se pieni ihminen on parasta mitä tiedän! Ja valitettavasti heti huolisin jo toisen vaikka mies ei lähde sanojensa mukaan ”enää koskaan tähän junaan” 😬😅

  2. Kiitos tästä tekstistä. Liikutuin. Täytyy luetuttaa miehelläni. Meidän esikoinen on lähes yhtä vaativa kuin miltä teidän kuopus kuulostaa. Ja yhtä ihana ja maailman paras. Näistä vihan tunteista ei puhuta riittävästi. Aikeissa ollut jatkossa lukea ystävän vinkkaama Äitiyden kielletyt tunteet – kirja.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *