Ihana kiltti vauva vs. hankala tuhma vauva?

Tää on yks sellainen aihe, josta oon halunnut kirjoittaa jo monta viikkoa, mutten oo vaan saanut aikaiseksi tässä kaikessa hullunmyllyssä, varsinkin kun aiheesta on jotenkin vaikea avata ajatuksiaan. Tänään itsekin kaverin kanssa jutellessa tulin käyttäneeksi Myttysestä aimo kasan positiivisia adjektiiveja, kuten reipas ja helppohoitoinen. Alkoi ärsyttämään, sillä tietoisesti yritän välttää tollasia sanoja.

Olen itsekin usein kuvannut vauvojani kilteiksi ja joka kerta se särähtää omaankin korvaani. On niin helppo kuvailla hyvin nukkuvaa ja hyvin syövää hyvin kasvavaa vauvaa sanoilla kiltti tai tyytyväinen. Sinänsä siinä ei ole mitään väärää, mutta kun miettii näiden sanojen merkitystä hieman laajemmin, niin niiden vastapuolena on melkeinpä sellaiset adjektiivit kuin tuhma, ilkeä, ikävä tai tyytymätön. Itse asiassa tyytymätön-sanaa käytetään vauvoista aika useinkin. Mulla on alkanut kalskahtaa hirveesti tää korvaan jo senkin takia, että mä tietyllä tapaa tunnistan ton ajatuksen, ja huomasin ihan valtavan muutoksen itsessäni tämän toisen vauvan kohdalla. Mä inhoan myös sanaa tuhma jopa uhmaikäisen kohdalla, vaikka iteki käytän liberaalisti sanaa uhmatuhma ja tuhma. Ei sitä nyt vaan nopeessa lauseessa tule ilmaistua, että ”Dante on väsynyt ja hämmentynyt, ja ei osaa käsitellä näitä kaikkia tunteita ja hakee meistä siihen apua käyttäytymällä näin”. Sitä vaan helposti sanoo uhmatuhma ja käyttää termiä ”kiukutella”. Kun tuntuuhan se jotenkin falskilta alkaa sanomaan ”ei osaa käsitellä tunteitaan” ja turvautuu tuttuun ja turvalliseen termiin kiukutella, sillä siltähän se ulospäin näyttää, kiukulta. Ja miltä muulta kuin kiukulta tuntuu vauvan palosireenimäinen huuto kaukalon iskeytyessä takapenkkiin, jos hänellä on kaikki hyvin, masu täynnä ja vaippa puhdas? No hänellä on tylsää ja hän haluaisi nähdä rakkaita kasvoja ja seurustella ja olla sylissä, niin häntä harmittaa se kaukalossa oleminen. Mutta niin vauvan kuin taaperon kohdalla kiukuttelu ja tuhmuus on mun mielestä vääriä termejä, sillä kummankaan ikäryhmän edustaja tuskin itsekseen miettii asiaa enempää vaan ilmaisee tiettyjä tarpeita. Vauva ei ole hankala tai tyytymätön tai mitään muutakaan. Vauva ilmaisee tarpeita, joita aikuinen ei ymmärrä tai ehdi huomaamaan.

Näin sidenotena: voi pojat mikä ero on taaperossa, kun sille puhuu oikein! Kun meillä on ”uhmatuhma” käsillä ja lapsi paiskasee lautasen pöydän toiseen päähän ja sanon ”nyt Dante on tuhma, ei saa tehdä noin!” ei tulos ole lähellekään yhtä hedelmällinen kuin silloin kun polvistun viereen ja sanon ”nyt sua joku taitaa harmittaa, harmittaako? Mikä harmittaa?”. Ja sitten kun luen tilannetta itse ja ymmärrän, että harmittaa leikin kesken jääminen syönnin takia, osaan sanoittaa tilanteen myös lapselle, luvata, että leikki jatkuu kohta ja saada rauhan siihen pöytähetkeen. Kuulostaa hyvältä, mutta mistä onkia ne lehmänhermot ja maltti jokaiseen tuollaiseen tilanteeseen.

Onko vauva ikinä tuhma tai ilkeä? Ei. Vauva ei siis myöskään varsinaisesti voi olla kiltti. Tyytyväinen (=hänen tarpeensa ovat aikuiset osanneet tyydyttää) vauva kyllä ehkä voi olla, mutta monet muut tavat puhua vauvoista ei varsinaisesti ole musta hyviä. Syyllisty tähän lakkaamatta itsekin. ”Siis Mytty nukkuu ympäri kellon, mut auta armias kun saan lautasen eteeni, niin se herää heti”. Sanoin itse näin joskus pari kuukautta sitten. Enhän mä toki tarkoittanut lauseella mitään pahaa, en nähnyt mielessäni pientä demonia, joka pähkäili itsekseen pinniksessä, mitenhän saisi estettyä äidin ruoka-aikeet. Todellisuushan olisi ollut ”teen liikaa kaikkea Myttysen nukkuessa ja muistan syödä aivan liian myöhään, enkä vaikka heti kun vauva nukahtaa ja usein Mytty ehtii heräämään syömään just kun oisin ite syömässä”. Tietynlaisella kielenkäytöllä ikään kuin ulkoistaa sen vastuun pienen vauva harteille, vaikka ei toivottavasti ainakaan ajattele niin. 

Juteltiin kavereiden kanssa tästä aiheesta joskus ja tulipa siinä todettua, että jotenkin ensimmäisen vauvan kohdalla ajoittain ahdisti se, että hän tarvitsi mun jakamatonta huomiota juuri ”vääränä” hetkenä. ”Mistä vetoa, että hän herää just kun oon tekemässä X, Y ja Z?” Välillä tuli sellainen olo, että mitään ei ehdi tekemään kun vauva vaatii huomiota.

Tätä on ehkä vaikea selittää kuulostamatta saivartelulta. Tämän vauvan kohdalla jotenkin heti ensipäivistä mulla oli hyvin vahvasti sellainen fiilis, että vauva tarvitsee. Läheisyyttä, ruokaa, kontaktia, mitä ikinä. Hän tarvitsee, ei halua tai vaadi. Hän on ollut osa minua koko elämänsä, ja hän ei tiedä vielä muusta. Hän tarvitsee minua kuten minä happea. Kuinka paljon mua ahdistaisi, jos joku peittäisi mun hengitystiet minuutiksi? Aivan saakelisti. Hän ei valitse sitä tarvetta tai halua, vaan se on häneen koodattu tarve. Jos hän ei sitä saa, hän ilmaisee huoltaan, pelkoaan, ahdistustaan tai mitä ikinä muuta tunnetta, joka on hänelle niin vaikea, että hän ilmaisee sitä itkien, ainoalla osaamallaan tavalla. Jotenkin tämän ymmärrys, tämän tiedostaminen ja tilanteen uudella tapaa lukeminen on tehnyt mulle tästä ensimmäisestä kolmesta kuukaudesta hirveän helpot.

Paljon kuulee ilmaistavan asioita kuten ”vauvan halut pitää asettaa omien edelle”. EI. Aikuisella on haluja. Hän haluaa siivota, nukkua, syödä tai tehdä omia juttujaan. Vauvalla on vain tarpeita, ja hän ei esitä niitä jollekin viivalle, josta joku valitsee kumman mukaan mennään. Hän vain tuntee sen ainoan tunteen, joka sillä hetkellä on ja ilmaisee sen ainoalla tavalla, jolla osaa. Ja tarpeet menee aina halujen edelle.

Olen nauttinut siitä, että vauva tarvitsee minua. Hän tarvitsee minua. Kukaan muu maailmassa ei tarvitse minua samalla tavalla. On ollut helppo heittää kaikki mahdollinen muu nurkkaan ja keskittyä vauvaan. Olla läsnä ja oikeasti todella syvällä siellä vauvakuplassa. Kun päivään kuuluu jotain menoja ja tapaamisia ja mitä vielä, niin päivä menee väkisin jonkun muun kuin vauvan ehdoilla ja rutiineilla. Silloin jossain kohtaa päivää tulee itku. Joku nukkumaanmeno on venähtänyt 10 minuuttia, koska oli jotakin. Joku ruokailu venähti hetken tai yritin ruokkia liian aikaisin. Aina ei voi olla vauvan kellon mukaan, jos haluaa yhtään elää sitä elämää, mikä nelihenkisellä perheellä on. Aina kun on sellainen päivä, että mennään tasan Mytyn rytmin vaatimalla tavalla, niin päivä on yhtä hymyä, nopeita nukkumaanmenoja, rintaraivoamattomia ruokailuja ja hymyntäyteisiä sylittelyjä. Vauvojen kohdalla asiat tapahtuu salamannopeasti. Se optimaalinen nukkumaanmenon aikaikkuna voi olla 5 minuuttia. Ensimmäisistä väsymyksen merkeistä siihen, että tulee yliväsy, ei mene montaakaan minuuttia. Ja nukahtaminen voi silloin olla joko ”itsekseen kehtoon tutti suussa” tai ”heijataan 30 minuuttia”. Vaikka kuinka merkkejä yrittäis lukea, ne ei aina oo selkeitä, tai vaikka oliskin, niin aina ne ei osu hetkeen, jolloin ne pystyy täyttämään kun on missä ikinä. Ja päivinä, kun on muutakin kuin vaan vauvan kanssa höpsöilyä, tulee väkisin missattua merkkejä ja tehtyä asioita ”väärään aikaan”. Se ei ole vauvan vika.

Ärsytän itseäni kun kehun, että lapsi on reipas sairastaja. Onhan se minun elämääni helpottavaa, että sairaanakin lapsi on hyväntuulinen, syö hyvin, eikä mun sydän itke verta, kun lapsi ei vaikuta kovin sairaalta vaan puuhailee aktiivisesti. Mutta yritän ihan hirveästi opetella pois tuosta kehumisesta. Haluan, että lapsi tietää, että saa olla ihan reppanana ja ihan rikki ja olla kaikkea muuta kuin reipas. Ei aina tarvitse olla hyväntuulinen, reipas ja ”helppo”. Välillä saa itkeä ja huutaa ja purkaa kaikkea sitä, mitä tuntee. Ja saa sen ihan saman lämmön ja rakkauden. Hienoa, jos jaksaa olla reipas. Mutta ihan yhtä OK on käpertyä kainaloon itkemään. Mä haluan osata opettaa lapsilleni, että heikkous ei ole epäonnistumista, ja heikko saa olla. Saa myös näyttää, että on vaikeeta tai heikkoa. Ja silloin saa silti ihan saman verran rakkautta. Saa myös epäonnistua, ihan missä tahansa, ja äiti ja isi rakastaa aina.

Vauvan kanssa ei aina ei tarvii olla tietyissä aikatauluissa ja tietyissä fiiliksissä. Yleensä meillä mennään nukkumaan 22-23 välillä. Mutta en minä yrittänyt väkisin laittaa vauvaa unille, kun hän halusi höpöttää illalla 1.30 asti. Nautin siitä hyväntuulisesta hyväntuoksuisesta kääröstä, joka jutusteli silmät loistaen mun kanssa, vaikka mua nukutti. Ei ollut mitään väsymyksen merkkejä, niin en yrittänyt laittaa unille. Nukutaan sitten aamulla. Sitä varten sitä kai ollaan vanhempainvapaalla, että voidaan herätä kun se tuntuu hyvältä. Toisaalta kun vauva ei malttaisi nukahtaa silloin kun on selkeästi väsynyt, laitetaan vauva nukkumaan vaikka sitten heijaillen ja harmin läpi. Kaikki on tilannekohtaista.

Eksyin jo siitä kuuluisasta punaisesta langasta. Vauva ei ole kiltti, vauva ei ole tuhma. Vauva vaan on. Kun puhutaan vauvoista ja taaperoista positiivisin termein, täytyy muistaa, mitä se sanoo toisenlaisesta. Jos mä sanon, että meillä on kiltti ja tyytyväinen vauva, niin se luo mielikuvan siitä, että huonosti nukkuva ja itkuisempi vauva on tuhma ja tyytymätön. Ei se niin ole. Vauvalla on jotain, mikä aiheuttaa harmia. Se mitä me sanotaan, on helposti sitä, mitä me ajatellaan. Jos me jatkuvasti hoetaan taaperon kiukusta tai vauvan tyytymättömyydestä, osataanko me edes pysähtyä ajattelemaan, mistä se taaperon käyttäytyminen johtuu tai miksi vauva itkeskelee? Hakeeko taapero turvallisia rajoja, onko hänelle annettu liian löyhät rajat ja hän tuntee päätöksenteon taakan eikä osaa käsitellä sitä? Onko vauvan rytmissä jotakin parantamisen varaa vai miksi itku tulee herkästi tietyissä tilanteissa? Ja miten vauva tai jopa taapero kommunikoi? Toinen saattaa nostaa metelin pienestäkin asiasta, jolloin oman lapsen kommunikaatiota tietävä vanhempi ymmärtää, että ei olekaan mikään suuri hätä, ei tarvii stressata. Vauva vaan ilmaisee itseään voimakkaasti. Toinen lapsi saattaa olla sellainen, että itku tulee vasta kun on oikeesti todella paha tilanne.

Kun avaan tätä ajatusta näin, niin onko vähän itkevä ja itsekseen hyvin pärjäävä vauva ”kiltti ja helppo”? Onko heti meteliä nostava ja itkevä vauva, joka kaipaa syliin ”vaativa ja tyytymätön”? Vai onko molemmilla vauvoilla sama tarve, ja toinen kertoo sen eri tavalla kuin toinen? Patoaako se ”kiltti ja helppo” vauva nyt ja ehkä myöhemminkin asioita sisälleen ja käy läpi itsekseen paljon, mikä ei varmasti ole hänelle helppoa? Muistan vieläkin, kun mulle kommentoitiin Danten kohdalla, että ”vauvat ei kiukuttele” kun jossakin kohtaa kehuin, että vauva ei juuri kiukuttele. En silloin päässyt ihan sisälle tuohon ajatukseen. Totta kai se ”kiukuttelee”, jos se itkee ja huutaa?! Tavallaan joo, mutta lyömällä tuollaisen sanan lapsen perustarpeista kommunikoinnin päälle, lyödään tilanteeseen ihan väärä fiilis ja sävy. Vaikkakin asiaa pohditaan positiivisen kautta, eli että joku ei niin tee.

Kuten sanoin, mun on vaikea pukea tää ajatus auki sanoiksi. Muistan vaan sen hetken, kun istuin pariviikkoisen Myttyskän kanssa sohvalla ja mun ”piti” tehdä jotain. ”Piti”. Ja Mytty tuntui viihtyvän hirveän hyvin rinnalla maatessaan ja nukkuessaan ja hetken mä mietin, että ”hitsi, taas jää se ja tämä tekemättä”. Ja mä tajusin kristallinkirkkaasti, että mun piti olla juuri siinä, hänen kanssaan eikä missään muualla ja sillä muulla ei ollut mitään väliä. Laitoin telkkarista leffan pyörii ja makasin sohvalla. Vauvakupla tekee mut onnelliseksi. Mä olen ihan onnesta soikeana kun kesken jonkun muun asian vauva herää hymyilemään ja juttelemaan ja voidaan olla pitkään rinnalla ja sitten höpötellä ja kujerrella. Jos se tekee minut onnelliseksi, niin voiko olla, että se tekee myös vauvan onnelliseksi? Ehdottoman varmasti. Siksi mä oon osannut päästää irti tällä kertaa kaikesta siitä hallinnan tarpeesta, ajankäytön hallitsemisesta ja vähän kaikesta ja ymmärtänyt, mitä parhaassa tapauksessa lapsentahtisuus tarkoittaa. Se ei tarkoita sitä, että joku pikkuihminen määrää koko elämästä ahdistavalla tavalla. Se tarkoittaa sitä, että antaa itselleen aikaa ja mahdollisuuden tutustua, oppia ja ymmärtää omaa lasta ja hänen persoonaa, hänen ilmaisutapaansa ja häntä kokonaisuutena. Kun sukeltaa sinne syvälle yhteiseen symbioosiin, oppii tulkitsemaan. Ja se on erittäin palkitsevaa ja mielettömän ihanaa. Ymmärrys on avartavaa. Joka päivä punnitsen, mikä mun ”tarve” on oikeesti tarve ja mikä voi odottaa. Mytyn vauva-aika ei odota, mutta jokainen työjuttu, koulujuttu, taloudenhoito ja siivous odottaa kyllä. Ainakin vähintään seuraavia pitkiä päikkäreitä. Myöskään oma unentarve ei odota. Väsynyt äiti ei ole parhaimmillaan, joten jokainen näistä mainitsemistani odottaa myös seuraavaa jaksavaa hetkeä, jos minä nukun sen ajan.

Myttynen on vauva, täydellinen pieni vauva. Se, miten arkemme sujuu on täysin minusta kiinni. Toki on erilaisia tilanteita, joissa on jotakin vaivaa, koliikkia tai muuta vaivaa, joka itkettää. Mutta ei sekään vauva tee sitä ärsyttääkseen vanhempiaan. Kun koko ajan mun kaltaiset ääliöt toitottaa helppoudesta, kiltteydestä, reippaudesta ynnä muusta, niin herkästi se keskustelun sävy on sellaista, että erilainen on näiden sanojen vastakohtaa. Ja se ei ole hyvä juttu, se ei ole hyvä tapa puhua vauvoista tai lapsista.

Mulla on kaksi ihanaa lasta. Upeita ihania persoonia ja yksilöitä. Me olemme päässeet hurjan helpolla ja olen siitä kiitollinen. Mutta yksikään vauva ei ole tuhma tai ”huono”sairastamaan. Eli yksikään vauva ei myöskään ole kiltti tai reipas. Toinen ilmaisee itseään käpertymällä kainaloon tuhisemaan, toinen pitää meteliä. Me olemme luonteiltamme erilaisia aikuisenakin. Toinen seuraa rauhallisesti vierestä katastrofia ja toinen ärsyyntyy pienestä. Me kaikki osannemme päätellä mihin kategoriaan minä kuulun 😀 Sallikaamme siis vauvoillekin erilaiset kommunikaatiotavat ja persoonat, ilman negatiivisia mielleyhtymiä. Myös me positiivisen hokijat voimme tarkistaa sanavalintojamme ja miettiä niihin oikeammat termit.

Ymmärsköhän kukaan, mitä mä oikein tarkoitan? 

Kommentit (37)
  1. Hyvä teksti, parhaita kirjoittamiasi. Lisäisin vielä mietiskelyn aihetta keskusteluun ”vääränlaisista lapsista”: lapset eivät ole vääränlaisia. Aikuisilla on vain heidän suhteensa väärät odotukset.

    1. Yhh, just näin! Ja kiitos 🙂

  2. Ymmärsi.❤️
    Tänä päivänä moni nainen kieltää itseltään äitiyden tässä suorituskeskeisessä maailmassa ja on ihan parhautta löytää itsestään äitiys, upota siihen ja nauttia siitä.

    1. Niin on! Ja mä ymmärrän toisaalta, että kun paineita on ulkopuolelta ihan hirveesti, moni ei edes uskalla äidiksi epäonnistumisen pelosta, plus vielä tämä suorituskeskeisyys kun miettii omaa elämää, kun pitäisi olla täydellinen äiti, työntekijä ja liikkua ja kokata terveellisesti ja mitä vielä. Paljon paineita yhdelle ihmiselle :/

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *