Ihana päivä

Voiko ihminen olla näin onnellinen? Tää koko päivä on mennyt vaan niin jotenkin positiivisissa fiiliksissä, että en muista milloin viimeksi. Syytän vauvakuplaa tai hormoniheittelyjä. Tänään ne on siellä hyvässä ääripäässä näköjään. Ehkä todellinen syy oli kuitenkin se, että ekaa kertaa ties miten pitkään aikaan mä nukuin 6,5 tuntia putkeen syvää unta. Raskausajan viimeiset pari kuukautta meni koko ajan juomassa tai vessassa käydessä, myös öisin, joten kun sanon ”ties miten pitkään aikaan” en tarkoita vain Myttysen elinaikaa.

Syötin eilen pikkuherran 23 aikaan ennen kuin itse kävin nukkumaan ja heräsin 5.40 siihen, että ajattelin rintavarustukseni oikeesti halkeavan paineesta. Yleensä Myttynen heräilee noin 1-2 aikaan ekalle yösyötölle ja sitten uudelleen 4 jälkeen. Iloitsin jo, että näköjään hän on nukkunut tuosta ensimmäisestä syötöstä hieman pidemmän pätkän ja ajattelin, että kohta on jo kiire syöttämään. Niin eikö mitä, pikkumies oli nukkunut niin, että oli herännyt ekalle syötölle vasta 4 jälkeen ja mies oli hoitanut sen syötön niin kuin aina yön ekan syöttökerran. Myttynen kaipasi ruokaa seuraavan kerran vasta 6.30 jälkeen, joten ilman kivistäviä rintoja olisin saanut nukkua sen 7,5h putkeen. Ehkäpä tänä yönä? No ei nyt ruveta ahneeksi vaan ollaan kiitollisia tuostakin, nimittäin noustiin Myttyskän kaa vasta 8.30 jälkeen, eli unta tuli palloon enemmän kuin riittävästi kaiken kaikkiaan. Varmaan tällä energialla oonki sit paahtanu menee koko päivän ja erittäin positiivisin mielin. Oon mm. järjestänyt uudelleen Myttysen huoneen huonekalut ja siivonnut keittiön räjähdyksen iloisesti vihellellen. Ja tein Danten kanssa mustikkabanaani-pannareita, koska lapsi halusi sinisiä lettuja. Jos jotain tuo meidän taapero rakastaa niin sinistä ja ruoanlaittoa. Tänään on jotenkin tuntunut, että meillä on rutiini. Osaan suunnilleen ennustaa Myttysen aikatauluja, ruoka-aikoja ja seurusteluaikoja ja on helppo suunnitella päivä sen ympärille. Rutiinit tuo turvaa ja ehkä sekin on vaikuttanut mielialaani, kun tuntuu, että elämä on muotoutumassa uomiinsa.

Äitin pieni puutarhatonttu. Äiti oli varautunut vähän isompipäiseen vauvaan ja pipåt on vähän isoja. The struggle is real. 

Vauva-aikoja ei ehkä pitäisi verrata, mutta vertaanpa kuitenkin. Jotenkin tässä toisessa vauva-ajan alussa tuntuu siltä, että tästä pystyy nauttimaan enemmän. Ehkä pelkää hieman vähemmän turhia asioita, tietää miten asiat menee vähän paremmin ja muistaa myös nauttia joka hetkestä, sillä tämä saattaa oikeasti olla viimeinen tällainen aika meille. Jotenkin sitä en ajatellut ikinä viime kerralla. Kun turhat epävarmuudet ja pelot jäi sinne ekaan vauvavuoteen, tähän jäi mahdottoman paljon positiivista. Ja jotenkin nyt kun joka päivä Myttynen ottaa enemmän ja enemmän kontaktia, katselee silmiin ja jopa hymyilee, tulee joka päivä aivan älyttömiä tulvahduksia onnea. Hän on maailman ihanin vauva. Just nauroin tässä, että on niin ihana vauva, että mulla on jo nyt vauvakuume 😀 Viime kerta opetti, kuinka nopeasti vauva-aika on ohi ja koska ihan loputtoman montaa lasta meille ei ole tulossa, on otettava joka ikisestä päivästä kaikki irti! ♥ Päivän mittaan makoilen usein vauvan kanssa ja nyt mä ihan oikeesti ymmärrän sen, mitä tarkoittaa ”pesiminen” vauvan kanssa.

Ja voi miten ihanasti on meidän toinen pikkuinen ottanut vauvan vastaan. Ylpeästi kaikille kertoo, että ”tässä on meidän pikkuveli” ja haluaa osallistua kaikkeen tekemiseen vauvan kanssa. Niin innoissaan joka kerta kun vauvalla on silmät auki ja vauvan pitää olla sitterissä ruokailun aikana niin, että Dante näkee hänet koko ajan. Kertaakaan ei ole vielä mustistellut ja suhtautunut vauvaan ihan superpositiivisesti 🙂 Hieman ehkä huomaa olevan huomionkipeämpi meidän huomion suhteen ajoittain, mutta toisaalta saattaa olla ihan perus tahtoikääkin. Ollaan pyritty tekemään hänen kanssaan kahden kesken paljon kaikkea päivän mittaan, että ei tunne menettäneensä omaa aikaa meidän vanhempien kanssa. Mun sydän oikeasti sulaa joka kerta kun Dante haluaa antaa vauvalle pusun tai pitää vauvaa tai jakaa leluistaan vauvalle ja käy jotain pööpöilemässä vauvan vieressä. En olisi voinut edes kuvitella voivani rakastaa esikoistani enemmän, mutta joka kerta leimahtaa vaan älytön rakkaus häntä kohtaan noina hetkinä.

Ollaan nyt aktiivisesti ulkoiltu lasten kanssa joka päivä kun ulkona on ollut niin hyvä keli ja tänään käveltiin tuo meidän perinteinen n. 4-5 kilsan lenkki, jonka puolivaiheella käytiin leikkimässä kavereiden pihassa hiekkalaatikolla ja keinuissa. Lapset viihtyi, me aikuiset viihdyimme, saatiin raikasta ilmaa ja päästiin kävelylle. Oon niin onnellinen ja kiitollinen siitä, miten mun kroppa on toipunut tästä synnytyksestä, nimittäin nyt tuntuu tosi hyvälle, vaikka ajoittain keskivartalo tuntuukin olevan luiden ja lihasten ja elinten sijaan hattarasta. Voimaa kaipaisin takaisin, mutta maltan kyllä vielä hetken ennen kuin alan treenailemaan keskivartaloa. Kahden viikon päästä on jälkitarkastus, joten jos silloin kaikki on kunnossa, niin pääsee varmaan hieman treenaamaan jo.

Oltiin toissapäivänä neuvolassa pikkumiehen kanssa ja hän kasvaa huimaa tahtia. Neljässä viikossa tullut reilu kilo lisää syntymäpainoon ja senttejäkin peräti 5 lisää. Apua. Hän ei enää kohta ole niin Myttynen! Tänään käytiin sitten koko perhe hakemassa influenssarokotukset (poislukien vauva tietty) ja toivotaan nyt kovasti, että vältytään tämä talvi miltään superpöpöiltä. Oon yrittänyt pitää tosi tarkkaan huolta omasta jaksamisesta, vitamiineista, unen määrästä, syömisestä ja  ylipäätäänhyvinvoinnista. Jopa vettä on kerrankin tullut juotua ihan reippaasti. Huomenna meen pitkästä aikaa hierontaan, jonka oon päättänyt ottaa nyt vähintään kerran kuussa, toivottavasti kaksi, sillä imetys ja vauvan kanniskelu ja taaperon nostelu tällä heikolla corella kostautuu vielä kyllä.

Menin tuossa vähän aikaa sitten Myttynen sylissäni Danten huoneeseen, jossa poika istui isänsä sylissä lukemassa iltasatua. Menin antamaan hyvän yön pusut ja halit ennen kuin imetin vauvan, ettei taaperon tarvitse odotella sitten sängyssä. Annoin pusun hänelle ja hän antoi vauvalle hyvää yötä -pusun. Sitten kuului ”isille myös”. Kun lähdin huoneesta, kuului perääni pienellä lapsen äänellä ”Olet rakas”. Ja enpä äkkiä keksi, mikä muu mua tekisi sen onnellisemmaksi kuin juuri tuo hetki.

Oon erittäin onnellinen elämääni joka ikinen päivä. Mutta tänään, tänään mä olen poikkeuksellisen onnellinen ♥

Kommentit (5)
  1. Voi veljet, mikä vauvakuume tulee näitä lukiessa. 😀

    Kommentoin aiempaan postaukseesi nopeasti näkemyksiäni lääkäreiden eettisyyteen liittyen yms. mutta toivon että ymmärrät ettei ne tarkoita sitä, että haluaisin arvostella suoraan sinua vaan keskustella eri perspektiiveistä ko. aiheesta.

    Mutta tämä postaus herättää minussa vain ihania tunteita. Olemme mieheni kanssa suunnitelleet, että ensi vuoden, ehkä loppu puolella, voisi olla hyvä aika alkaa ”yrittää” lasta. Yritttää lainausmerkeissä, koska haluan ajatella että vaikka lasta ei tulisi ei elämäni kaatuisi siihen. Mutta ”tekemään” lasta taas kuulotaisi siltä, että olettaisin lapsen tulevan automaattisesti, vaikka ymmärrän toki ettei se ole itsestään selvyys.
    Vauvakuume on kasvanut tässä vuosien varrella, mutta ehkä vasta tänä vuonna olen todella alkanut miettiä ja toivoa sitä.
    Olen itse valitettavasti kahdesti ollut tilanteessa missä olen joutunut päätymään aborttiin, eikä ne todella ole olleet tilanteita joista olisin halunnut olla. Tai mistä kuten monet näkee, että ”omaa syytä” ja suhtautunut asiaan kuin se olisi ehkäisy tapa. Mutta edelleen tässä yhteiskunnassa, erityisesti lääkäreiden toimesta, olen saanut kokea olevani kuin toisen tai kolmannen luokan kansalainen näissä tilanteissä,mitä nyt ylipäätään mielestäni ei tässä maailmassa ole, siis toisen tai kolmannen luokan kansalaisia oli tilanne tai elämäntilanne mikä hyvänsä. Olemme kaikki ihmisiä, oli mikä oli. Mutta kokemukset ovat olleet kauheita ja varsinkin toinen abortti oli kivulias. Ei missään nimessä mitään mitä olisin halunnut, mutta valitettavasti tilanteessa ainoa oikea ratkaisu. Eikä kyse ollut edes siitä ettei ehkäisyä olisi ollut. Mutta se, että näitä joutuu edes selitellä ja on tarve selitellä, on käsittämätöntä (ja tietysti naisena ainoastaan kantaa sen syyllisyyden ja syyllistämisen vaikka raskauteen mielestäni tarvitaan aina kaksi) ja se on jättänyt jäljet. Pelon, että voinko enää tulla raskaaksi, vaikka kahdesti olen tullut raskaaksi tilanteessa missä se on lähes mahdotonta. Pelko, että minua varmaan rangaistaan aborteista (en tiedä kuka, koska en edes usko jumalaan) on kauhea. Pelko voinko ikinä olla hyvä äiti, tai masennunko raskauden aikana ja sen jälkeen, kuten oma äitini ,on kauhea. Mutta näitä sinun ja monen muun äidin blogeja lukiessa tulee aina niin hyvä mieli ja olo, että tuota minäkin toivon. Kaikkea hyvää teille ja olen onnellinen että elät onnellisena. Sitä toivon kaikille.

  2. Riikkajohannamaria
    25.10.2019, 10:56

    Niin ihana lukea teijän arjesta ja että olet onnellinen ❤️

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *