Kämppiselämää

Kuvan mahdollinen sisältö: 2 henkilöä, hymyileviä ihmisiä, ihmiset seisovat ja lähikuva

Me kolmekymppiset kasvoimme Frendien kanssa. Kämppiselämä oli tuttu lähes kaikista tunnetuista jenkkisarjoista ysäriltä asti ja kämppiksinä on viime vuosina viihdytty enemmän ja enemmän Suomessakin. Edelleenkään Suomessa kämppiselämä ei ole ehkä se kaikista yleisin asumismuoto nuorena, sillä täällä asuminen on usein hieman paremmin mahdollista kuin esimerkiksi Lontoossa tai Jenkeissä. Ulkomailla asuminen ja siihen saatavat tuet tai esim. nuoren työntekijän palkat ovat usein sellaisia, että yksin asuminen on pyhä mahdottomuus. Helsingissäkin alkaa hintataso olla sellainen, että kämppiselämä usein houkuttaa nuoria muuttamaan yhteen. Tänään Lontoo-vuosieni kämppikseni Annika oli käymässä perheensä kanssa ja jäin muistelemaan tuota meidän kämppisvuotta.

Kuvan mahdollinen sisältö: 4 henkilöä

Mä muutin 23-vuotiaana Australiaan ja päädyin ekaa kertaa ikinä elämään kämppiksen kanssa. Olin jo siihen mennessä asunut 5 vuotta ”omillani”, yksin tai parisuhteessa, mutta ensimmäistä kertaa asuin kämppiksen kanssa. Kun muutin yhteen ensimmäisen kämppikseni kanssa, moni varoitteli, että ystävyyssuhde joutuu kovalle koetukselle kämppiselämässä ja sitten tapellaan ties mistä kaikesta. En allekirjoita kolmen kämppiksen kokemuksella lainkaan. Mun nuoruuden kämppisvuodet ovat kaikki tosi mukavia muistoja ja rakastin kämppiselämää. Seuralliselle ihmiselle kämppiselämä on ihan mielettömän kiva ratkaisu. Sen lisäksi, että asumiskuluja pääsee jakamaan, saa seuraa arkeen ja pääsee jakamaan paljon enemmän elämää kuin yksin asuvana.

Mä olin itse asiassa yllättynyt aikanaan kuinka hauskaa kämppiselämä oli. Oli kiva tulla kotiin, joka ei ollut tyhjä, vaan jossa pääs hengaamaan ja olemaan jonkun ihanan tyypin kanssa aina kun se molemmille sopi. Pääsi ruokailemaan yhdessä, oli juttuseuraa ja kaiken kaikkiaan koti tuntui enemmän kodilta. Mä oon aika seurallinen ihminen ja mulle sopii parhaiten sellainen arki, jossa pääsee jakamaan aikansa jonkun mielenkiintoisen ja kivan ihmisen kanssa. Seurustelu ja yhdessä asuminen ja sittemmin avioliitto onkin ollut musta aina tosi hauskaa, mutta kämppiselämä oli jotenkin erilaista. Vaikea selittää tarkalleen, mutta siinä missä mieheni kanssa yhdessä asumisessa mua ärsyttää ajoittain jokainen pieni asia, niin kämppisten kanssa oli erilaista. Ehkä koska oli selkeä jako siitä, mitä oli omat tilat ja yhteiset tilat ja  koska yleisesti ottaen ystävyyssuhteelta vaatii usein eri asioita kuin seurustelusuhteelta.

Screen Shot 2019-02-12 at 10.00.01.jpg

Mun kämppisvuosiin on mahtunut paljon erilaisia asioita. Muistoja vuosien varrelta on vaikka ja mistä. Jokaisen vuoden aikana on kuitenkin mielestäni ystävyys hioutunut korvaamattoman arvokkaaksi ja sellaiseksi, joka kantaa jollakin tasolla läpi elämän. Arjen symbioosiystävyys pääsee ihan eri levelille kun toista ei pääse karkuun kuin omaan huoneeseen, eikä kokonaan omaan kotiin, joten siinä oppii itsestään ja kehittyy ihmisenä ja ystävänäkin. Ja tietyllä tapaa löytää itsestään paljon uusia juttuja. Muistan edelleen kuinka Meri auttoi mua sheivaamaan sääreni polvileikkauksen jälkeen kun asuimme Ausseissa. Ja kuinka aina välillä odotin Annikaa töistä kotiin, että vois syödä illallista yhdessä. Kuinka Jennin kanssa majailtiin muuttojen välissä kaverin kotona toivoen, että meidän tavarat ei katoa varastosta ja tilattiin tuntemattomalla seudulla ruokaa ja katottiin Netflixiä vierekkäin. Sellaisia pieniä hetkiä, jotka on jostain syystä jääneet mieleen. Jokainen kämppissuhde on päättynyt oikeastaan olosuhteiden pakosta, eikä koska elämässä olisi ollut jotain vikaa. Merin kanssa lähdettiin reissaamaan Aussi-vuotemme päätteeksi ja mun päätyessä Lontooseen Meri päätyi seikkailemaan maailmalle ja sittemmin Ausseihin. Annikan kanssa meidän ihanan kotimme vuokraa nostettiin ihan törkeästi (se olikin Lontoo-mittarilla aikamoinen löytö se kämppä alunperin) ja Annika päätti myös hieman reissata ja miettiä, minne asettuu. Jennin kanssa yhteiselo päättyi siihen, että kaukosuhdetta kokeiltuamme halusimme muuttaa mieheni kanssa yhteen, eikä mua pitänyt Lontoossa enää mikään. Kaikki nämä ihanat naiset ovat edelleen mulle tärkeitä ihania ystäviä.

Mutta mikä auttaa hyvän kämppiskokemuksen saamiseen? Niin, siihen ei varmaan ole avainta. On varmaan ihmisiä, joiden kanssa yhdessä asuminen vaan toimii ja toisten kanssa se ei toimi. Mulla saatto vaan käydä tuuri kolme kertaa. Toisaalta koen, että myös tietyt asiat auttavat. Esimerkiksi mun kaikki kolme entistä kämppistä on selkeästi mua rauhallisempia. Erittäin mielenkiintoisia ja vahvoja luonteita, mutta vähemmän impulsiivisia ja tulisieluisia kuin minä. Olemme myös kaikki hieman erilaisia ja olen aina ajatellut, että meidän erilaisuudet täydensivät meitä, eikä ärsyttäneet toisissamme. Ystävissäni on nimittäin myös sellaisia, joiden kanssa en voisi kuvitellakaan asuvani yhdessä, vaikka rakastan heitä ystävinä. Me emme vaan sopisi kämppiksiksi. Meillä on tietyllä tapaa myös hyvin samanlaiset moraalit ja periaatteet ja monin paikoin samantyyppinen näkemys yhteiskunnasta ja ns. tärkeistä asioista. Se helpottaa yhteiseloa kun ei ole liian jyrkästi eriävät näkemykset asioista, jotka siinä elämänhetkessä ovat tärkeitä.

Screen Shot 2019-02-12 at 9.59.57.jpg

Ehkä yksi tärkeimpiä asioita on myös tietynlainen toisen ihmisen omaisuuden ja ennen kaikkea henkilökohtaisen tilan kunnioitus. On ihanaa jakaa yhteistä arkea, mutta toiselle on myös osattava antaa tilaa. Meillä oli kaikkien mun kämppisten kanssa hyvin sellainen ”parisuhdemainen” kämppiselämä, missä oli yhteiset wc-paperit ja saippuat ja yhteisissä tiloissa yhteisiä asioita, joita kohdeltiin kunnioituksella. Oli yhteisiä huonekaluja, yhteisiä tavaroita. Jääkaapissa ei merkattu toistemme mehuja ja käytettiin toistemme kahveja ja syötiin toistemme hedelmiä. Me ei oikein edes koskaan kenenkään kanssa tehty mitään pelisääntöjä mistään, vaan oltiin vaan samalla kartalla. Ihmiset toimivat eri tavalla ja kommunikoivat eri tavoin ja välillä toisen ihmisen toiminta voi vaan hiertää vastakarvaan. Tätä kirjoittaessani tulvahti mieleeni eräs tapahtuma lähes kymmenen vuoden takaa kun meillä oli kavereita käymässä ja ennestään mulle tuntematon tyttö meni mun huoneeseen ja tuli sieltä mallaillen mun Chanelia peilin edessä. Luvatta. En ehkä ole nykypäivänä ihan yhtä tarkka, mutta silloin se ärsytti mua tosi paljon. Siihen aikaan niin kallis laukku ei ollut mikään itsestäänselvyys ja olin tosi tarkka laukusta. Mun mielestä oli myös jotenkin epäkunnioittavaa mennä toisen henkilökohtaiseen tilaan ilman lupaa ja koskea tavaroita ilman lupaa. Jälkeenpäin ajatellen musta tuntui aina hirveän vieraalta ajatus, että menisin kämppikseni huoneeseen hänen ollessa pois kotona. Meillä ei ollut ikinä lukolliset ovet, mutta eipä siellä kaverin huoneessa kyllä koskaan ollut asiaa käydä. Ja silloinkin kun kämppis oli kotona, tuli aina koputettua oveen ennen huoneeseen menoa. Sellaiset pienet jutut vaikuttaa mun mielestä tosi paljon siihen henkilökemiaan. Antamassani esimerkissä joku muu olisi kysynyt lupaa mennä ilman mua mun huoneeseen tai sitten joku muu olisi ollut vähemmän takakireä eikä ärsyyntynyt omien tavaroiden koskemisesta. Tiedättekö? En sano kumpi toimintatapa on oikein, vaan että on erilaisia ihmisiä ja niiden henkilökemioiden osuminen yksiin on erittäin tärkeää, jos kämppiselämästä haluaa saada positiivisen kokemuksen.

Tietyllä tapaa myös samantyyppinen elämäntilanne on mun mielestä ratkaisevaa. Ei meillä ollut koskaan riitoja siitä, että toinen on tullut bailaamasta keskellä yötä hirveellä metelillä toisen nukkuessa ennen tenttiä tai mitään vastaavaa. Koskaan ei olla itse asiassa oltu ihan samassa elämäntilanteessa. Australiassa mä seurustelin ja osan vuodesta kävin päivätöissä, Meri sinkkuili ja teki friikkuna töitä. Annika oli päivätöissä ja mä opiskelin, Jennin kanssa molemmat seurusteltiin ja tehtiin friikkuna töitä, eli sinänsä oltiin enemmän samassa tilanteessa, tosin Jenni kävi päivätöissäkin. Aikataulut oli välillä tosi erilaiset, mutta en muista, että oltais koskaan aiheutettu toisissamme närää. Yleensä käytiin juhlimassa yhdessä ja kunnioitettiin sitä kotia rauhallisena ja rentoja paikkana, missä ei tarvinnut koskaan olla varpaillaan. Meillä oli myös melko samanlainen taloudellinen tilanne, mikä ehkä omalta osaltaan vaikutti. Ei ehkä aina syöty samoja ruokia, mutta aika usein käytiin yhdessä kaupassa ja ei tarvinnut just laskea jokaista omenaa. Se ei musta oo tärkeintä kämppiselämässä, mutta toki sekin ehkä omalta osaltaan helpotti asiaa.

Tietynlainen suurpiirteisyys ja kyky kompromisseihin on kämppiselämässä kyllä ihan helkkarin tärkeetä. Ja ehkä sitä helpottaa se, että tietää asian olevan väliaikainen. En muista koskaan mananneeni kämppisteni pieniä tapoja yhdessä asuessamme, mutta miehessäni pienet asiat saattavat aiheuttaa mulle oikeesti harmaita hiuksia. Ja toisinpäin. Mua ärsyttää, kuinka mieheni jättää tosi usein vaatekaappinsa oven auki. Miestäni ärsyttää, että jätän pahvipakkauksen pahviroskiksen päälle, enkä sen sisälle. Tiedättekö tän tason juttuja? Kahvinpuruja kaapissa ja muki tiskialtaassa eikä tiskikoneessa -tyyppisiä arjen ärsytyksiä. Jotenkin miellän mieheni kohdalla, että olen ”stuck for life” tämän tavan kanssa, koska haluan olla aina tämän tyypin kanssa. Kämppisten kanssa en muista koskaan kiinnittäneeni tällaisiin asioihin huomiota, koska varmasti aina tiesin, että mä en oo naimisissa tämän ihmisen kanssa.

Musta on itse asiassa kiva nähdä, miten Suomessakin kämppiselämä on mun mielestä vähän yleistynyt ja kyllä voisin vahvasti suositella kaikille asiaa harkitseville kämppiselämää. Muistot on erittäin positiiviset ja oon tosi onnellinen, että oon kokenut tällaisia mahdollisuuksia ystävieni kanssa. Ainoa vinkkini siihen elämään  on se, että muuttaa samaan osoitteeseen oikean ihmisen kanssa eikä yritä hallita ystävää tai työntää häntä sellaiseen muottiin, mitä itse pitää oikeana. Mä en ehkä osais asua tuntemattoman kämppiksen kanssa, vaikka siinä on mieletön potentiaali ystävystyä uuteen ihmiseen. Ajatuksena se tuntuu pelottavalta, vaikka itse asiassa olen kokenut melkein senkin. Nimittäin Annikan kanssa me oltiin tavattu kaksi kertaa ennen kuin muutimme yhteen ja Jennin kanssa oltiin tunnettu vuosia, muttei oltu nähty myöskään vuosiin (vaikka asuttiin vierekkäisillä kaduilla tietämättä sitä). Ja kun Jennin kanssa muutimme yhteen, kolmannen kämppiksen kanssa homma meni heti alkuvaiheessa ihan puihin ja jouduimme etsimään siihen uutta kämppistä. Silloin yhden yhteisen illallisen jälkeen kolmanneksi muutti meille ennestään tuntematon tyttö, joka olikin aivan ihana! Eli toisaalta ainoa vinkkini on se, että muuttaa avoimin mielin ja muistaa, että tilanne on aina väliaikainen. Nimittäin toisen ihmisen voi tuntea vuosia ja koko homma voi mennä ihan päin honkia heti tai sitten tuntemattomasta ihmisestä voi tulla aivan ihana ystävä.

Onko teillä hyviä vai huonoja kämppiskokemuksia? Jakakaa omanne! 🙂

Kommentit (11)
  1. Sanoisin että myös kulttuuri vaikuttaa siihen, miten sujuvaa kämppiselämä on – tai ainakin siitä kommunikointi. Muutin opiskelut aloittaessani kämppikseksi tytön kanssa, joka oli kaverini lukiosta – ei varsinaisesti ystävä mutta oltiin kavereita ja tukeuduttu toisiimme vieraassa kaupungissa ennen yhteen muuttoa, joten ajatus tuntui hyvältä. Kävi ilmi että muuten kaveruudessa näkymättömät kulttuurierot ja näkemykset asumisesta olivatkin kotioloissa isoja. Kun lisäksi kumpikaan ei ajoissa kehdannut avata suutaan vaan halusi olla mukava ja kaiken toimivan, päädyttiin tilanteeseen jossa ystävyys loppui eivätkä puhevälit koskaan palautuneet.

  2. Kerran asunut kämppiksen kanssa ja se oli ihan katastrofi. Jouduimme mieheni kanssa olosuhteiden pakosta asumaan vuoden eri kaupungeissa ja päätin ottaa vuokrakaksioomme kämppiksen. Laitoin toriin ilmoituksen ja pian soittikin kaupunkiin opiskelemaan tulossa oleva nuori nainen. Meillä synkkasi puhelimessa tosi hyvin ja lyötiin muutto lukkoon. Todellisuus oli aivan toista. Saatoin tulla tyhjään kotiin jossa vesihana oli jäänyt täysillä valumaan tai minun töistä tullessani sekä ulko- ja väliovi olivat apposen auki ja kotona ollut kämppis ei vaan ollut huomannut jättäneensä niitä auki. Olin myös tehnyt selväksi että pyykit tulee pestä ajoissa, naapurin eläkeläinen tuli ovesta läpi jos pyykkikone pyöri vielä klo 22 kun talon hiljaisuus alkoi. Useamman kerran jouduin kämppiksen jäljiltä koneen sammuttamaan kesken pesun klo 22. Myös vuokrasopimuksen päättämisestä oli hänellä vaikeuksia ymmärtää mitä kuukauden irtisanomisaika tarkoittaa ja jouduin hänen kanssaan viimeisestä vuokranmaksusta vääntämään. Never again!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *