Katoavat viikot

Kiitos kaikille paljon ihanista viesteistä ja kommenteista tuohon edelliseen postaukseen ja Instagramin kuvaan. ♥ Ei tää mun pahoinvointi ja väsymys hellittänytkään vielä ihan niin paljon kuin toivoin. Just äsken oli maanantai ja nyt on ykskaks torstai-ilta, enkä välissä ole ehtinyt blogiin tai Instagramiin. Nukahdan yleensä jo 20.30, eli ennen Dantea ja työpäivän jälkeen oon yleensä ihan rikkipoikkiväsynyt enkä edes jaksa avata konettani. Muistan toki edellisestä raskaudesta, että tämä on onneksi vain ohimenevä vaihe, ja kohta ollaan voiton puolella.

Mutta niin… Jeee, vauva! Mutta miksi nyt? On kiva päivätyö, on vihdoin melko normalisoitunut arki, jossa Dante pärjää jo hyvin kerhon hoidossa tai lastenhoitajan kanssa. Miksi nyt toinen vauva? Monestakin syystä, jos ihan rehellisiä ollaan. Mä oon vahvasti sitä mieltä, että lapsia ei tehdä, vaan lapsia saadaan, jos saadaan. Olen tätä mieltä nytkin, vaikka tämäkin raskaus alkoi hyvin helposti, samoin kuin edellinen, ensimmäisestä yrityksestä. Siitä huolimatta, että edellinen lapsihaave toteutui hyvin helposti, tässäkään en varsinaisesti osannut kalenteri kädessä istua ja suunnitella, että hei, lokakuu 2019 olis kiva. Sen verran nöyräksi on vetänyt monien kokemukset keskenmenoista ja pitkittyneistä yrityksistä, etten ole ikinä ajatellut lasten saamista kovin varmaksi.

Nyt kuitenkin kun mietimme monia asioita elämässämme, aika tuntuikin hyvin sopivalta. Ennen Australian reissuamme en halunnut tulla raskaaksi, sillä en olisi halunnut ottaa sitä riskiä, että tuo reissu menisi voiden pahoin ja väsyneenä. Sen jälkeen vauva olikin sitten tervetullut. Meillä on tässä lähivuosien suunnitelmissa ja haaveissa monenmoista ajatusta, ja tuntui kaikista parhaalta idealta ensin hieman kasvattaa perheen lapsilukua ja sitten tehdä potentiaalisesti isompiakin ratkaisuja tulevaisuuden suhteen. Kun lähdimme perhettä alunperin perustamaan, oli meille selvää, että toiveissa on vähintään kaksi lasta, sillä sisarukset on maailman paras asia ja sellaiset haluamme myös lapsillemme antaa.

Mulla on kahdeksan vuoden ikäero vanhempaan pikkusiskooni, mutta siitä huolimatta olemme aina olleet tosi läheisiä. Nuorempaan on kymmenen vuoden ikäero, eikä sekään ole pitkään aikaan tuntunut kovin kummoiselta ikäerolta. Tästäkin huolimatta halusin aina lyhyen ikäeron lapsilleni, 2-3 vuotta oli mielestäni aina aika optimaalinen ikäero. Siskoillani on hieman vajaa 2 vuotta ikäeroa, joten ehkä se ajatus on tullut sitten siitä. Jollakin tapaa oli mahtava ajatella, että lapset saisivat kasvaa yhdessä, melko samaa ikävaihettakin useimmiten. Niinpä kun Danten 2-vuotissynttärit alkoivat imestymään pikkuhiljaa näköpiiriin, alkoi tuntumaan ajatus toisesta lapsesta enemmän ja enemmän ajankohtaiselta.

Toisaalta musta on mahtavaa saada tuo vauva- ja taaperoarki käsiteltyä peräjälkeen, jotta sitten lasten kasvaessa voi itsekin elää vähän eri lailla kuin nyt. Ajatus siitä, että lasten välillä olisi esimerkiksi viisi vuotta, oli mulle ehkä jotenkin kaikista vähiten mieleen, sillä pelkäsin usein myös sitä, että kun on yhden opettanut pois vaipoista, tutista ja hieman itsenäisemmäksi, en enää jaksaisi tehdä sitä uudelleen toisen kohdalla. Nyt mennään vielä vähän samalla univelalla (jota ei onneksi ole kovin paljoa, kiitos erinomaisesti aina nukkuneen esikoisen 😀) ja samoilla valoilla tää homma uudelleen, vaikka toki tutista luovuttiin kaksi viikkoa sitten ja vaippojakin menee paljon vähemmän 3 kk tehokkaan pottailun seurauksena. Näin 30-vuotiaana sitä myös miettii omaa ikää ja jaksamista ja sitä, että pieni ikäero ensimmäisen kahden lapsen välillä tarkoittaa myös sitä, että on vielä mahdollisuus sille, että lapsia tulisikin lisää. Asiaan vaikuttaa nimittäin omatkin opiskelu- ja ura-ajatukset. Näin kun toinen lapsemme syntyy minun ollessa 31-vuotias, on mulla aikaa vielä opiskella ja rakentaa mielekästä työelämää itselleni, kun sitten jo aivan viimeistään 34-vuotiaana lapset on todennäköisesti molemmat jo päivähoidossa. Ja näiden omien haaveiden lisäksi mulla painaa mittarissa myös paljon se, kuinka paljon helpompaa raskaus ja synnytys ja toipuminen on nuorempana ja miten koko ajan nousee riskit iän mukana. Toki vielä 40-vuotiaanakin saa terveitä lapsia, en sitä yhtään kiistä. Paljon on blogeissa pohdittu viime aikoina ikää ja lapsihaaveita ja sopivan parisuhteen puuttumista ja hedelmällisyyttä. Jotenkin näin nt-ultrassa juuri käyneenä tulee myös mieleen se, kuinka paljon tietyt raskauden riskit nousee iän mukana. En halunnut lapsia heti parikymppisyyteni alkutaipaleella, mutta näin kolmenkympin tällä puolen sitoutuneessa parisuhteessa on musta aina parempi, mitä nuorempi on. Se todennäköisesti myös antaa enemmän vuosia niiden lasten ja toivottavasti sitten joskus niiden lastenlasten kanssa sitten pitkällä tähtäimellä. Ja mahdollistaa vielä lapsiluvun kasvattamista, jos siltä tuntuu, vielä kolmekymppisenä.

Päivätyön aloittamalla sain tässä välissä hieman nollattua tätä vauva-arkea, ja vaikka mulla onkin tosi kiva työ, niin en voi sanoa, että olisin jotenkin musertunut, että ”taas pitää jäädä kotiin”. Koska olen saanut paljon apua isovanhemmilta ja tukea mieheltä ja olen saanut pyörittää omaa yritystoimintaa ja tehdä töitä tässä viime aikoina, olen jotenkin taas energisoitunut ja kotiin jääminen kahden lapsen kanssa ei pelota eikä hirvitä. Työelämä ei mihinkään tuosta katoa, vaikka jäisin taas lapsikuplaan parin vuoden ajaksi. Reissujakin tuli tehtyä tässä hieman sillä silmällä, että kohta ei ihan samalla tavalla taas lähdetä reissuun rokottamattoman pikkuvauvan kanssa. Vielä on tässä hieman reissailua pohdittu ja suunniteltu keväälle (jee babymoon jee!), mutta kesän tulen rauhoittamaan ihan vaan raskaudesta nauttimiselle (ehh, jos nyt vaikka tällä kertaa tuo loppupuolisko olisi nauttimista, kun alku oli mitä oli :D) ja Danten kanssa kaksistaan oleskelulle. Viimeksi lopetin päivätyön heti raskauden alkuvaiheessa taatakseni itselleni mahdollisimman stressittömän odotusajan, jolla pystyin valmistautumaan raskauteen. En ole sekuntiakaan katunut, se oli paras mahdollinen ratkaisu silloin. Nytkin lopetan osan töistäni raskauden puolenvälin tienoilla, sillä haluan antaa mahdollisimman paljon aikaa Dantelle ennen syksyllä alkavaa päivähoitoa ja vauvan tuloa, ja haluan ihan vaan nauttia kesästä rakkaan esikoisen kanssa. Haluan levätä ja olla mahdollisimman energinen toisen lapsen tullessa, sillä olisi pelkästään typerää vetää itsensä piippuun jo ennen tuota ihan uudenlaista arkiruljanssia, varsinkin kun se ei meidän tapauksessa ole mitenkään välttämätöntä.

Blogiin halusin kertoa tästä heti ekan kolmanneksen päätyttyä, koska rehellisesti sanottuna omat ajatukset ovat olleet hyvin pitkälti vain tässä viime viikot. Mielessä on pyörinyt kaikki toisen lapsen mukanaan tuomat pohdinnat, Dante, vauva ja työt, joten ei ihan hirveästi ole ollut mistä repiä kirjoitusaiheita. Nyt voikin sitten ihan eri tavalla olla taas avoin blogissa, kun voi avoimesti tuskailla vaatteiden sopimattomuutta ja kaikkia ihmeellisiä ajatuksia, mitä tässä tilanteessa tulee.

Ja tosiaan, kuten tuossa ohimennen mainitsin, Dante menee näillä näkymin syksyllä päivähoitoon, osa-aikaisena 20 tunniksi viikossa mitä todennäköisimmin. Olimme juuri eilen tutustumassa yhteen ihanan oloiseen perhepäivähoitajaan ja kolmeen eri päiväkotiinkin on hakemus vireillä. Jos näistä joku paikka tuntuu miellyttävältä, niin sitten otamme sen syksyksi vastaan. Olemme jo kuukausia pohtineet tuota hoitoajankohtaa Dantelle ja totesimme, että ensi syksy on sopiva aika. Optimaalisesti päivähoito alkaa hieman ennen vauvan syntymää, jotta hän ehtisi siihen tottua ennen vauvan tuloa. Muuten pitäisin mielelläni Danten kotona, mutta luulen, että vauva-arki jatkuvine köllimisineen, imetyksineen ja rintapumppuineen olisi aktiiviselle taaperolle äärimmäisen pitkästyttävää, joten luulen hänen viihtyvän hoidossa samanikäisten kanssa kaikista parhaiten sitten syksyllä. Kolme päivää hoidossa, neljä kotona. Saa olla sekä vauva-arjessa läsnä, että välillä myös elää sitä omaa aktiivista taaperoarkea täysillä. Ja kyllä sitä alkaa huomaamaan, että omat taidot lapsen kanssa alkaa olla koetuksella, sillä en minä osaa varhaiskasvattajan kaltaisesti antaa virikkeitä ja opetusta 2-vuotiaalle. Dante menee sitten hoitoon 2,5-vuotiaana, jolloin hän varmasti kaipaa jo sellaista varhaiskasvatusta, mitä mä en sieltä vauva-arjen keskeltä pysty samalla tapaa antamaan. Omankin jaksamisen kannalta varmaan ihan hyvä juttu, varsinkin jos toinen lapsi ei ole samanlainen yksisarvinen nukkumisen suhteen kuin ensimmäinen 🙂

Paljon kaikenlaista siis on muuttumassa ja tapahtumassa koko ajan. Samalla kun toisen lapsen odotus on ihan ehdottoman onnellinen ja iloinen juttu, hieman toki pelottaa ja huolestuttaakin se, miten se vaikuttaa arkeen ja miten oma jaksaminen riittää ja miten rakkautta riittää kahdelle lapselle, kun tämä ensimmäinen on niin käsittämättömän rakas, että välillä miettii osaako rakastaa ketään samalla tavalla. Ja toki sitten taas uuteen tilanteeseen sopeutuminen, uudelleen. Nyt kun Dante on ihan just 2-vuotias, on ollut superhelppoa ja ihanaa kun hän on voinut yökyläillä mummolassa välillä ja on pärjännyt muutenkin hienosti työpäiviä tai kokonaisia päiviä ilman mua. On ollut todella vapauttavaa tietää, että välillä voi ottaa ihan vaan omaa aikaa tai mennä rauhassa töihin, eikä olla koko ajan 24/7 yhdessä, vaikka se yhdessäolo kuinka ihanaa onkin. Nyt se muuttuu taas kun vauva tulee tarvitsemaan 24/7 ja olen taas kovasti sidoksissa pieneen vauvaan. Ja samalla pitäisi pystyä antamaan tarpeeksi huomiota myös tuolle rakkaalle taaperolle. Ja vaikka olisi kuinka Danten kaltainen nukkuja, niin on se ihan eri asia herätä 2-3 kertaa yössä syöttämään kuin nukkua 8-9 tuntia putkeen ilman pienintä häiriötä ja herätä ennen lasta aamulla. Tulee olemaan hyvin mielenkiintoista yrittää yhdistää kahden eri-ikäisen lapsen tarpeet. Toisaalta on tämä innokas hoploppeilija-temppukerhoilija, joka oppii joka päivä uusia sanoja, höpöttää ja puuhaa paljon, pieni iso ihminen, jolla on jo mielipiteitä, alkaa yhdistellä sanoja ja joka on koko ajan niin ison pojan oloinen. Ja sitten toisaalta tulee olemaan pieni vauva, jonka jokaisesta äännähdyksestä ja eleestä pitää veikata ja arvata kaikki. Arki on sitten ensi talvena yhden luistelun opettelua ja toisen kääntymään opettelua. Aika veikeetä.

Jännän äärellä ollaan siis kaikin puolin, uutta elämää saa taas alkaa pikkuhiljaa opettelemaan. Mut voi että, on se kuitenkin samalla ihan maailman siisteintä 🙂

Kysymys teille.. Mulla on edelleen erillisenä sivuna olemassa Familylife by Mungo-Anna blogi, mutta jotenkin kun elämä on hyvin vahvasti kiinni tässä perhe-elämässä, niin blogien kahtiajako tuntuu todella turhalta jaolta, ainakin itselleni. Miten te tämän näette? Kiinnostaako teitä lukea kaikki samoissa ”kansissa”, vai jakamaan näitä vauva- ja lapsiajatuksia toiseen blogiin? On tehnyt mieli kirjoittaa niin pottakoulutuksesta kuin vaikka kehonkuvan muuttumisen peloista ja vaikka mistä, ja samalla yritän miettiä koko ajan blogille edes jotenkin yhtenäistä linjaa niin teksteille kuin visuaalisuudelle. Minkä te koette mielekkäämmäksi? 

Ja hei, kertokaa ihmeessä millaisia ikäeroja teidän lapsilla on tai millä ikäeroilla teillä on sisaruksia ja niiden ikäerojen haasteita ja iloja? 🙂 

Kommentit (78)
  1. Samaan blogiin kaikki vaan! 🙂 Ja onnea teidän perheelle!

  2. Mun mielestä kaikki vaan samaan blogiin, turha jakaa erilliseen. Tää blogi on muutenki enemmän ”lifestyle” kategoriaa ni tänne vaan kaikki vauvajutut mukaan, ymmärrettävästi ne pyörii eniten nyt sun mielessä ja vie suuren osan elämästä. En malta oottaa vauvajuttuja vaikka ei ne mulle ookaan ajankohtasia 😀

    Mulla on kaks pikkuveljeä, toiseen ikäeroa kaks vuotta ja toiseen yheksän. Ite liputan sen puolesta että ikäero mahdollisimman pieni, siinä syntyy sisarussuhteen lisäks myös kaverisuhde, mikä on ihanaa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *