Kaunis kiireinen sunnuntai

Miksi aina elämässä kaikki asiat tapahtuu jotenkin samanaikaisesti? Vai tuntuuko se vaan siltä. Tuntuu, että samaan aikaan on koko ajan tapahtumassa hirveästi asioita ja on pakko valita, ja on hirveän hankala valita, jos valinnan kohteet on kaikki jotenkin omalla tavallaan mielenkiintoisia. Viime aikoina on alkanut huomaamaan yhä enenevissä määrin sen, miten arvokasta on oma aika. Ei se sellainen ”oma aika” ilman lapsia, vaan siis ihan vaan aika. Ajankäytön mestari saa välillä olla, ja silti se ei riitä ja samalla sitä joka hetki miettii, että haluaa elää eikä suoriutua yksi toisensa jälkeen tehtävistä ja tekemisistä, vaan oikeasti elää. Kun samaan aikaan on lapset, koti, työt ja opiskeluasiat, parisuhde ja läheiset, joutuu eittämättä valintojen eteen ja miettimään, mihin aikansa käyttää. Jollakin tavalla kiireen tuntu on menettänyt hohtonsa mun elämässä. Jossain vaiheessa oli sellainenkin elämänvaihe, missä kiire sai tuntemaan tärkeäksi. Voisin olla ilkeä ja sanoa, että mä en tiennyt kiireestä mitään silloin kun kuvittelin olevani kiireinen. Ja kun kuvittelin olevani väsynyt ennen lapsia. Mutta turhaa se olis. Aina elää uutta ajanjaksoa elämässä ja se uusi ajanjakso valaisee sitä edellistäkin. Ja juuri nyt elän onnellista elämänvaihetta, jossa on paljon paljon mielenkiintoista ja lisäksi kaksi ihanaa lasta, joiden kanssa ajanvietto on maailman parasta.

Mun anoppi muutti tänään Lempäälään ja mies oli muuttohommissa auttamassa, joten päivä oli hektinen. Läpsystä vaihto ja palaveriin siitä suoraan muutamaksi tunniksi. Milloin sunnuntait on muuttuneet näin kiireisiksi? En tiedä, mutta saisivat olla vähemmän kiireisiä. Niin kuin elämä muutenkin. No, toisaalta harvemmin sitä muuttoviikonloppuja tulee. Olen aika onnellinne kun iso palanen tukiverkkoa on näin lähellä jatkossa. Meillä on mahtava tukiverkko, mutta ei sitä tule hälytettyä mummeja apuun vaikkapa pariksi tunniksi, että pääsee illaksi leffaan, kun matkaa on pari tuntia suuntaansa. Se on sitten yön yli reissu yleensä ja kun kummallakaan ei ole ajokorttia, niin ollaan sponsoroitu VR:ää ihan tarpeeksi. Anoppini on puhunut tänne muuttamisesta jo pidempään, mutta vuosi sitten tämä ajatus haudattiin meidän epäselvien tulevaisuudensuunnitelmien vuoksi. Nyt totesimme, että ne suunnitelmat on aina epäselvät meillä, joten ei voida parempaakaan aikaa luvata. Ja anoppi päätti nyt toteuttaa tämän idean.

Se on jännä tunne, kun joku muuttaa sun takia. Tai no, kyllä keskusteltiin siitä, että meidän takia ei saa muuttaa, vaan omasta halusta saa meidän puolesta muuttaa tänne. Meidän lapset on anopin ainoat lapsenlapset, ja lapsirakkaana ihmisenä hän halusi olla lähellä. En nyt suoranaisesti kieltäytynyt kun en tällä hetkellä luota Adriania vielä kellekään muulle kuin mummeille hoitoon, ja onhan se ihanaa kun lapset saa nähdä rakastamaansa isovanhempaa useammin ja matalalla kynnyksellä. Benji on myös viettänyt tänä kesänä ajoittain aikaa anopilla kun ollaan oltu reissussa ja kun Dantella on tutkittu allergioita, joten sekin on ihan onnessaan! Mut niin, kaikin puolin hirveän iloinen asia, että meillä on nyt tässä ihan lähellä lasten isovanhempi, mutta samalla se on sekoitus sellaista kummallista ”lähes syyllinen olo” -fiilistä. Käytiin poikien kanssa poimimassa mummulle tervetuloa-kimppu tänään kukkapellolta, ja samalla pitkästä aikaa otin kuvia ihan kameralla. Tuntui taas siltä pitkästä aikaa. Se on ollut vähän pölyyntymässä tuossa ja oon kuvannut lähes kaiken puhelimella, niin tuntupa kivalta. Ja ihania kuvia noista saikin siinä samalla kun iloitsivat kukkapellon sinisiä kukkia (Dante) ja kaikkea ihmeellistä (Adrian).

Adrian lähti kävelemään alkuviikosta. Olikohan maanantaina? Tai siis oli hän ottanut pieniä askelsarjoja jo aiemmin, mutta maanantaina taisi lähteä silleen liikkeelle, että ihan koko ajan piti kävellä. Ja sillä on menty. Jos esikoinen oli sellainen varovainen ja harkitseva, niin kuopus ei todellakaan. Nousee seisomaan ja pienillä jaloillaan lähtee tarpomaan hirveellä vauhdilla. Ei auta kuin toivoa, että saa kiinni tai kaatuu johonkin pehmeälle. Ja heti kun sai jalat alle, ei enää huvittais yhtään kontata. Kaikkialle pitää taapertaa. Oon sydän syrjälläni koko ajan, että kohta rytisee. Ja koko ajan kolisee, ei mene päivääkään ilman uutta kuhmua tai naarmua. Eilen kynti koko nassulla juuttimattoa. Komeat naarmut jäi. Tänään pyöri tuolla kukkapellolla jatkuvasti turvallaan, kun en vaan ehtinyt aina ottamaan koppia. Ja toisaalta, kai sitä pitää oppia kaatumaan, että ymmärtää varoa. Tosin jotenkin tuntuu, että tuo ei sitä tule ymmärtämään. Oon tiputtanut Adrianin kerran sylistäni vauvavuoden aikana ja tällä hetkellä kaikki lähinnä ihmettelevät, että VAIN kerran. Sylissä ei malta olla, vääntelehtii aivan järkyttävästi päästäkseen jaloilleen. En tiedä onko pienempi paino syynä vai mikä, mutta aika huteraa tuo kuitenkin vielä on, mutta pitää silti painaa ihan mahdotonta vauhtia. Kun Dante lähti kävelemään, istui hän silti kiltisti vaunuissa ja meillä oli aina ihan tavalliset kengät hänellä. Tälle ostin jo sellaiset sliparit, että kävelee käytännössä paljain jaloin niillä, koska haluaa kävellä koko ajan, niin saapahan mahdollisimman hyvää treeniä. Onneksi meillä myös hymy on herkässä, sellainen hymypulla, joka kikattaa veljelleen koko ajan. On ne ihania, vaikka ajavat ajoittain aivan hulluksi.

No anyway. A kävelee, kotona on kaaos edelleen ja mulla isoja valintoja työpuolella. Ei ole ehkä koskaan ollut niin paljon mielekästä projektia ja ideaa ja mahdollisuutta ja jostain pitäisi valita. Se tärkein asiakas kun on sellainen, etten halua ottaa häneltä yhtään pois. Oon välillä näiden uusien mahdollisuuksien edessä miettinyt niin osa-aika päikkyä kuin mummia hoitamaan, mutta palaan aina siihen, että minä itse haluan viettää maksimaalisen ajan tuon pienen kanssa. Ja sehän tästä valitsemisesta hankalaa tekee. Toisaalta, ehkä ei ole pakko? Jos ketään ei haittaa, että sunnuntai-ilta menee töissä, niin mikäs siinä sitten? Vois kai elämässä huonomminkin mennä. En tiedä, mutta mielenkiintoinen syksy on todellakin nyt alkamassa.

Tänään oli hullun kiireinen ja tapahtumantäyteinen päivä, mutta siitä jää käteen nämä kauniit kuvat, ihanat muistot ja hauskat hetket. Päällimmäisenä ainakin. Aika on siitä hauska, että sitä mittaa miljardit kellot päällä maan, mutta se on oikeastaan mittaamatonta. Yksi hetki voi olla merkityksetön ja toinen mittaamattoman arvokas. Ja siksi oma aika on niin arvokasta. Jokainen hetki voi olla mittaamattoman arvokas. Toisaalta, jokainen hetki ei voi olla täydellinen ja erityinen, se ei vaan ole mahdollista. Niinpä tärkeintä olisi kai se, että joka päivä ehtisi nauttimaan niistä pienistä mittaamattoman arvokkaista hetkistä, joita siihen päivään mahtuu.

P.S. Rakastan näitä kuvia tämänpäiväiseltä reissultamme. Näitä on vaikka kuinka monta ihanaa näiden lisäksi. Nauravat pikkuveljekset ovat vaan niin loputtoman ihanat ♥

Kommentit (28)
  1. Miten opinnot?

    1. Niin mitä niistä?

      1. Että miten etenee, ootko edelleen valmistumassa alkuperäisen suunnitelman mukaan? Mistä oot tykänny, miksi? Kaikki opintoihin liittyvä kiinnostelee 🙂

        1. Kiva kuulla, että opintoasiat kiinnostaa, tällä hetkellä ei ole oikeastaan mitään kerrottavaa asian suhteen sen kummemmin. On yksi aiheista, joita en ihan hirveästi halua käsitellä, koska asia kirvoittaa aina niin paljon näinolisittehnytparemmin-mielipiteitä (joita en ole kysynyt tai pyytänyt) ja ties mitä ihmeellistä läyhäntää. En tiedä miksi opiskeluasiat ottaa niin tunteen päälle, ja olen siksikin tietoisesti vältellyt aihetta. Omaa postausta en siis usko tekeväni ihan hirveän pian asiasta. Ja anoppi toki muuttaa ennen kaikkea omasta halustaan olla lähempänä, eikä avvuksi, mutta apu otetaan kiitollisena vastaan 🙂

      2. Minuakin kiinnostaa kuinka opintosi ovat edenneet ja sujuneet. Saisiko näistä vaikka oman postauksen? Opiskelupostauksesi ovat aina olleet mielenkiintoisia. Elämäsi kyllä kuulostaa kiireiseltä, hattua nostan 🙂 Ja onneksi anoppi muuttaa sinne avuksi nyt.

      3. tiia amanda
        31.8.2020, 12:40

        Täällä myös yksi opintokuulumisista kiinnostunut! Itsellä alkaa nyt kanssa maisteriopinnot työn ohella ja olisi mielenkiintoista lukea sun kokemuksia Anna.

        1. Kuten tuossa yllä vastasinkin, palailen jossakin vaiheessa opintoasioiden osalta, kun se on ajankohtaista millään tavalla ja tuntuu itestäni hyvältä asiasta kirjoittaa 🙂

  2. Onpas ihania kuvia! 🙂 Sydän sulaa tällaisia katsoessa<3 Kaikkea hyvää teille ja jaksamista syksyyn.

    1. Kiitoksia 🙂 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *