Kaventunut maailmankuva

Mä oon tässä yrittänyt muutaman viikon aikana miettiä postausta Mielipidemaanantaihin, joka ei liittyisi lapsiin. Tai itse asiassa ei edes välttämättä Mielipidemaanantai-postausta, vaan yleisesti ottaen jotain postausta, mikä ei liittyisi perheeseen tai lapsiarkeen. On lyönyt tyhjää mahdollisten aiheiden suhteen ja se on alkanut ärsyttämään mua itteäni. Näen jo kuinka 25-vuotias Anna muljauttaa silmiään mielessään, sillä eihän minusta pitänyt koskaan tulla sellaista äiti-ihmistä, joka ei osaa puhua muusta kuin lapsistaan ja kaikesta lapsiin liittyvästä. Munhan piti olla sellainen cool mama, joka tekee kaikkea kivaa ja ihmeellistä ja on äiti ja ne lapset nyt vaan tulee osana kokonaisuutta. Jotenkin tuntuu, että vaikka elämään kuuluu paljon kaikkea, niin oma elämä on kuitenkin kaventunut tietyllä tavalla sellaiseksi, minkä keskiössä on lapset. On paljon kavereita ja ystäviä, joilla on pieniä lapsia, sisko sai lapsen, omien lasten kanssa tulee vietettyä suurin osa ajasta. Imetyksen ja vauva-ajan kautta on erittäin sidottu omaan vauvaan ja totta kai kun toinenkin lapsi on alle 3-vuotias, niin hänellekin olen hyvin tärkeä ja pyrin viettämään päivittäin mahdollisimman paljon aikaa lasteni kanssa. Olen jättänyt vaikka kuinka monta postausta kirjoittamatta koska ”ei niitä kiinnosta taas lukea jotain lapsielämään liittyvää”.

Danten vauvavuonna nautin töiden tekemisestä todella paljon. Se tuntui suorastaan viihdyttävältä tavalta irroittautua siitä vauva-arjesta, saada mitattavaa tulosta ja onnistumisen tunnetta ja tuntea, että pala minua on edelleen vahvasti sama kuin ennen. Elämäni ei muuttunut ihan niin paljoa, vaikka minusta tuli äiti ja minulla oli ihana vauva, jota rakastin. Olin inspiroitunut ja ajoittain oikeastaan vähän ylitarmokaskin. Myttyskän vauvavuosi on ollut kaikin puolin erilainen kuin Danten vastaava. Olen kirjoittanut tästä jo aiemminkin.Tietyllä tapaa olen uponnut Mytyn kanssa eri tavalla tähän vauvavuoteen ja sellaiseen vauvahöttöön, etten aina tunnista itseänikään ja ”en ehdi” mitään, koska olen liian syvällä tässä mun ihanassa hattarassa. Ja toki kun aika on jaettava kahden lapsen välille, onkin sitä huomattavasti vähemmän omille jutuille, kuten töille ja bloggaamiselle. Jos ennen pystyin tekemään töitä Danten nukkuessa, nyt on melkein aina toinen lapsista hereillä toisen nukkuessa. Eivät ole he olleet synkronoitavissa ja vaikka olisivatkin, niin Dantepa lopetti päiväunet kuin seinään vähän aikaa sitten. Ja vaikka ajallisesti mulla olisikin mahdollisuus syventyä töihin, tuntuu että usein olen ajatuksissani jotenkin todella kiinni lapsissa ja kaikki mieleeni pälkähtävät ajatukset liittyvät lapsiin, lapsiarkeen, perhearkeen ja kaikkeen sellaiseen.

Se on aiheuttanut jonkinlaisen blogi-identiteettikriisin. Olen saanut teiltä hurjan paljon tukea tähän muutokseen, kiitos siitä. Moni teistä on kommentoinut, että blogini on teidän mielestänne parhaimmillaan nyt kun kuvat on arkisempia ja tapahtumat nimenomaan sitä tavallista arkea. Itse koen kuitenkin välillä tietynlaista epäonnistumisen tunnetta nimenomaan sisällöntuottajana. Sinänsä en koe, että sisältöni olisi huonoa, vaan aika yksitoikkoista. Onhan elämänikin! Eikä yhtään pahalla tavalla! Arki lastemme kanssa on maailman parasta, mutta onhan elämän sisältö hyvin kapeaa tällä hetkellä. Pää on täynnä ajatuksia lapsiin ja lapsiarkeen liittyen, maailmaa katsoo lasten ja rattaiden kanssa kulkevan silmillä ja päivää rytmittää imetys, pumppaus, vauva, taapero ja perhe. Ei siinä kovin monia erilaisia ajatuksia pääse edes itse pyörittämään päivän aikana, kun tuntuu, että välillä omia ajatuksiaan ei edes kuule.

(Minusta tuli äiti, jonka ainoa kuvamateriaali päivistä on 95% lapsista ja 5% jotain muuta, mm. nopeita selfieitä. Onneksi edes välillä nekin onnistuu.)

Oon oikeesti miettinyt, mitkä asiat ovat olleet mulle ajankohtaisia ajatuksia tässä viime aikoina. Sellaisia, jotka eivät liity lapsiin? Oon seurannut Katiska-vyyhtiä uutisoinnista ja miettinyt asuntomarkkinoiden muutoksesta kertovia kirjoituksia ja hieman koulujuttuja pyöritellyt mielessä. Mutta lähes kaikki asiat tuppaavat jotenkin johtamaan ajatuksiin, jotka liittyvät lapsiin. Pelottaa yhteiskunnassa näkyvä mielestäni rento suhtautuminen huumeisiin, mikä huolettaa kahden pienen lapsen äitinä. Talomme on isoin ”säästökohteemme” ja kaikki talouspohdinnat johtavat aina lapsiin ajatuksissani. Koulujuttuihin lapset vaikuttavat tosi paljon, joten se siitä. Ei kiinnosta muoti ja shoppailu itselle, mutta lastenvaate-kirppiksellä Facebookissa voisin pyöriä tuntitolkulla. Omina asuina on trikoot ja teepparit, meikkinä 5 min pikameikki, jos sitäkään. Käsilaukku valikoituu helppouden ja mahtuvuuden mukaan ja lähes kaikkialle menen reppuni kanssa (sisältönä harsoja ja vaihtovaatteita ja ties mitä. Siinä missä se 25-vuotias minä olisi pyöritellyt silmiäni tälle kaikelle, niin juuri nyt se tuntuu oikealle. Samalla kun olen uppoutunut tähän arkeeni kahden lapsen kanssa, en saa otetta kaikesta muusta. Ja kaiken lisäksi tätä hetkeä värittää pieni sellainen univaje, joka väsyttää ja saa käymään entistä hitaammalla. Ei päähän silloin oikein mahdu kuin välttämätön. Ja kaiken tämän taaperohössötyksen ja vauvan tarpeiden keskellä ajatteluni on niin pirstaloitunutta, etten saa kokonaisuuksista kiinni omassa mielessänikään.

Jotenkin esimerkiksi käsilaukun kuvaaminen flatlayna tuntuisi juuri nyt jotenkin… falskilta. Vaippalaukun sisältöä en vuorostaan koe kovin hedelmälliseksi aiheeksi blogiini. Siihen Mungolifeen, millaiseksi olen tämän vuosia mieltänyt. Rehellisesti sanottuna, en välillä edes muista, mistä mä kirjoitin ennen perhearkea? Se elämä tuntuu niin kaukaiselta. Lapset ovat hyvin aikaavieviä ja jokaisen ajatuksen sopukan täyttäviä, ja se on tässä hetkessä elämää mulle täysin OK. Miksi se sitten tuntuu jotenkin pahalta blogia ajatellen? Ehkä sen takia, että koen jotenkin pettäväni blogini. Olen lipsunut lifestyle-blogistani perheblogiksi tiedostamatta sitä kunnolla itsekään. Tämän takia mä kai yritin aikanaan jakaa nää asiat kahteen blogiin todetakseni vaan sen, että se kahtiajako on teennäinen. Näen mielessäni kaikki ne seuraajat, jotka tulevat tänne ja huokaavat syvään ”ähh, taas lapsijuttuja”. Niin, taas lapsijuttuja. Mä niin fiilaan ja ymmärrän teitä. Ennen kuin lapset olivat ajankohtaisia itselleni, olis mua todennäköisesti ärsyttänyt. Mä en oo mikään lapsifani yleisesti ottaen. Tykkään omista lapsistani ja läheisteni lapsista, mutta ymmärrän hyvin, jos muita he eivät kiinnosta yhtään. Kaikessa tässä äitikuplassani tiedostan, että vaikka jokainen lapseni ilme on minulle erityinen, se ei ole sitä muille eikä lasteni jokainen tekeminen ole mitenkään erityisen kiinnostava muille. Vaikka olen saanut teiltä paljon positiivista palautetta blogin nykysuunnasta, jotenkin koen kuitenkin pettäneeni osan seuraajistani. Ja sen 25-vuotiaan Annan. Vaikka mitäpä se tiesi? Ei se tiennyt, että olisin nyt aivan kamalan onnellinen tässä mun hyvin ”kapeassa” elämässäni. Kaiken tämän keskellä ”I did it for the blog”-tyyppiset jutut tuntuu vaan aivan jumalattomalta ajanhukalta. Kaikki sellainen, mitä on tehnyt ”vain” blogia varten on pois omasta ajasta tai lasten ja ystävien kanssa vietetystä ajasta. Miksi ottaisin asukuvia, kun voisin telmiä lapsen kanssa uima-altaassa? Miksi tekisin postausta aiheesta, joka ei tunnu ajankohtaiselta, jos voin mennä Jennin kanssa kaksin istuskelemaan illalliselle rauhassa? Tätäkin kirjoittaessa Mytty nukkuu vieressä, Jenni naputtelee omaa konetta vieressäni ja mies leikkii uima-altaassa Danten kanssa suoraan edessäni.  Tämä postaus on keskeytynyt ehkä 10 kertaa ja aina välillä kuikuilen näytön yli katsoakseni Danten temmellystä. Otimme tässä Jennin kanssa hetken työnteolle, ennen kuin laitamme koneet kiinni ja suuntaamme todennäköisesti simpukkaetsintöihin. Eilen päivittäessäni Instaani monta ruutua simpukoista, pieni osa minusta mietti, että ei perkele mihin tää blogi on mennyt. Ja samalla tuntuu jotenkin ihan oudolta mennä ottamaan jotain hienoja asukuvia ja julkaista niitä. Vaikka olen sitä vuosia tehnyt!

(Minusta tuli äiti, joka kerää lapsilleen simpukoita ja pukee lapselleen tyhmän näköisen aurinkohatun. Minusta tuli oma äitini :D) 

Kertaakaan minua ei ole ahdistanut arjessani tämä lasten keskipisteenä oleminen. Musta se on ihanaa ja tiedostan koko ajan sen olevan ohimenevää. En kaipaa niitä asioita, mitä elämässäni oli ennen. Jos jotain kaipaan, niin ajoittaista yksinoloa, rauhaa keskittyä, parempia öitä ja tietynlaista huolettomuuden tuntua. Mutta niitä mä saan halutessani järjestettyä, eikä minulla ole kiirettä hoputtaa tätä aikaa nopeammin. 25-vuotiaana minua kauhistutti ajatus siitä, että olisin sellainen lapsistani sekaisin oleva äiti-ihminen. 31-vuotias minä on todennäköisesti menneisyyden minun kauhukuva. Siksi en oikein halua tai osaa miettiä, millainen olen tulevina vuosina. Haluan ajatella, että tämän akuuteimman pikkulapsiarjen mentyä ohi, kiinnostun erilaisista asioista ja vaikka varmasti tulen edelleen asettamaan lapseni aina prioriteetiksi, mahtuu arkeeni paljon kaikkea muutakin. En oikeastaan enää osaa edes leimata mitään tietynlaista ihmistyyppiä, sillä en osaa sanoa, millaiseksi itse tästä vielä kasvan. Mutta vaikka se ei ahdista mua arjessa, se ahdistaa mua hieman bloggaajana. Mä nimittäin koen arkeni muiden silmissä epäkiinnostavaksi. Viestiboksini repee joka kerta kun kirjoitan ostoksista, simpukoista tai jostain tosi arkisesta ja te tunnutte siitä innostuvan, mutta itse edelleen näen aidon perhearjen hyvin henkilökohtaiseksi ja myös epäesteettiseksi ja senkin vuoksi sisällön tuottaminen tuntuu hankalalta. Muiden poseeratessa upeissa asuissa Tuomiokirkon portailla, istun minä meikittä tukka pystyssä kotisohvalla trikoissa ja yritän saada ajatuksiani kiinni tai otan hississä huonossa valossa lippa vinossa olevasta Myttyskästä kuvaa.

Hetkittäin olen jopa miettinyt lopettamista ja uuden blogin aloittamista. Ei sen takia, etten itse enää nauttisi tästä, vaan sen takia, että koen jotenkin ajoittain epäonnistuvani. Suurin osa seuraajistani ovat olleet mukana vuosia ja musta tuntuu jotenkin pahalta. Blogin sisältö on ykskaks kuin ravintolan lempiannos; sama annos ja kuvaus menussa, mutta ihan eri annos kuitenkin. Eri ainesosat eri tavalla tehtynä. Ei se tee siitä huonompaa kuin alkuperäinen, mutta erilaisen. Tunteeko osa tilaajista itsensä jotenkin huijatuksi? Palaavat yhä uudelleen huomatakseen, että samaa omaa vanhaa suosikkia ei vaan enää ole? (Pahoittelen aasinsiltaani, on näköjään vähän nälkä :D) Niinä hetkinä kun olen yrittänyt hahmottaa blogini nykyistä tyyliä ja sen tulevaa suuntaa, huomaan isoimman muutoksen tapahtuneen ajatuksissani. Olen saanut tältä niin paljon ja lukijani ovat olleet tukena vuosia. Jossakin vaiheessa mun ajatus tämän osalta on huomaamatta muuttunut. Koska tuottamani sisältö on ilmaista, en koe, että kellään voi olla vaatimuksia sitä kohtaan. Olen siis aina kieltänyt jyrkästi ajatuksen siitä, että kirjoitan tätä kellekään muulle kuin itselleni. Kirjoitan itselleni, ja ne seuraavat, jotka tykkäävät. Näin olen aina ajatellut. Jossakin vaiheessa viime aikoina tähän on hiipinyt erilainen sävy ja maku. Jotenkin ajattelen nykyään kuitenkin kirjoittavani myös teille. En edelleenkään koe, että tuottaisin tilaussisältöä tai että seuraajani olisivat asiakkaitani tai että olisin kellekään mitään velkaa. En koe velvollisuutta ketään kohtaan. Mutta koen usein halua tuottaa sisältöä, jonka itse koen mielenkiintoiseksi, mutta joka myös teissä herättää mielipiteitä ja ajatuksia.  Viime aikoina oon alkanut saamaan hurjan paljon viestejä Instagramissa. Postauksia kommentoidaan enemmän yksityisviestillä kuin tänne kommenttiboksiin ja storyt saa paljon vastauksia. Yritän vastata kaikkiin, mutta en aina ehdi, pahoittelen sitä tässä nyt samalla. Mutta niin, ehkä tähän on tullut perhe-elämän myötä vielä vahvemmin dialogia ja ajatustenvaihtoa ja se on muuttanut mun suhtautumista jotenkin tuottamani sisällön kohdetta ajatellen. Ja tämän oman asennemuutoksen keskellä mä taistelen näiden ajatusten kanssa.

(Minusta tuli äiti, joka vetää aamulla päälleen yksiosaisen uikkarin vesileikkeihin, kerää hiuksista pahimmat edellispäivän hiekat, iskee kasvoille aurinkorasvaa ja lähtee nauttimaan päivästä perheen kanssa sen enempiä peiliin katsomatta. Äiti, joka väsymyksestä huolimatta on joka päivä onnellisempi kuin ikinä eikä edes kaipaa elämäänsä juuri nyt muuta sisältöä kuin tämän perheeni.)

Kiitos siis kaikille teille, jotka olette tukeneet tämän blogin muutoksen aikana. Ja anteeksi teille, jotka olen sisällöllä ”pettänyt” viime aikoina. En voi luvata, että se muuttuisi. En voi luvata, että se jatkuisi tällaisena. Blogi on nimittäin aina ollut aito, elänyt kanssani samaa vaihetta ja muuttunut mukanani. Oma muutos on vaan ollut ajoittain paljon helpompi hyväksyä kuin blogin muutos. Niin kummallista kuin se onkin.

Postaustahti elää lasten ja perhe-elämämme aikataulujen mukaan. Välillä on enemmän aikaa, välillä vähemmän. Tänään pohdiskelin tätä asiaa jostain syystä tavallista enemmän ja totesin, että on hölmöä jättää tekstejä julkaisematta, koska ne liittyvät tiettyyn aiheeseen. Yritän tulla tämän muutoksen kanssa itse sujuksi ja löytää raamit tälle blogille jatkossakin.

Kommentit (35)
  1. Siis huh – kuin mun suusta. Ei bloggaamiseen liittyen, vaan noin elämään ylipäätään. Ajatus katkeilee kommenttiakin kirjoittaessa ( kolme vee tuli tarjoamaan leikkikeittoa tupperwaren kauhalla ).

    Mut mä uskon, että me lukijatkin ollaan muututtu ja vanhennuttu tässä samalla vuosien varrella ( 😀 ) ja väittäisin, että suurimmalla osalla myös ajatusmaailma hyvin erilainen, kuin kymmenen vuotta sitten. Mua ehdottomasti kiinnosti ne asukuvat silloin joskus, mutta näin kahden pienen äitinä tää toisten (yhtä katastrofaalinen) arki vie ehdottomasti voiton.

    En mä halua täällä mutsitrikoissa tukka parin päivän takaisella nutturalla nähdä mitään supermakeita ja sliipattuja asukuvia päivittäin ( valkoisissa vaatteissa, joita itse ei voi käyttää, koska noh… lapset). Mä haluan nähdä just arkea ja välillä niitä breikkejä arkeen. Ja siis tää kuullostaa varmaan itsekkäältä, mutta saahan äiti olla välillä myös itsekäs?!

    Toi uikkarikuva, lisäisin vielä sen, että tulee vedeyttyä yksiosainen uikkari, ja vielä sellainen, jossa voi kumartua miettimättä, että näkyykö tissit vai ei. 😀

  2. Moikka,
    mä en ole ikinä varmaankaan ollut samassa elämäntilanteessa kun sinä, samaan aikaan siis. Eli en ole lukenut blogiasi siksi että olisin samaistunut hetkiin ja aikoihin.
    Mä olen seurannut sua siksi että sä olet kiinnosta persoona, mä olen arvostanut sun vahvaa luonnetta, lukenut mielenkiinnolla sun mielipiteitä ja mä ”luotan” suhun monessa asiassa (tarkoittaen sun esimerkiksi suosituksia tai arvioita joista palveluista/tuotteista).
    Eli mä en ainakaan koe, enkä ole missään vaiheessa kokenut, että voisin jotenkin pettyä sun blogiin. Se oot sinä, tai osa sua, ja sen pitääkin näyttää siltä mitä sun elämä milloinkin on. Muuten se tuntuis teennäiseltä ja aitous on nimenomaan se mistä pidän sussa ja sun kirjoituksissa.
    Siinäpä yhden pitkäaikaisen lukijan mielipide 🙂

    -Saana-

    1. Mä komppaan tuota yllä olevaa Saanan vastausta. Mä olin silloin sun ollessa se 25-vuotias taas se, mitä olet nykyään eli istuin kahvikuppi kädessä unenpöpperössä likaisessa tukassa ja paidassa. Mulle blogit oli jossain määrin pakoa todellisuudesta, sillä itse en kotona olemisesta niin nauttinut, myönnän. Mun lapset on jo nyt koulussa, mutta silti tykkään edelleen lukea sun blogia. Eli kyllä se on se ihminen ja ajatukset, ei elämäntilanne. 😊

    2. Aamen! Olen kyllä monissa asioissa täysin samaa mieltä. 🙂 Sinun elämää mä täällä seuraan, ei niinkään jotain tyyliä tai teemaa. Sun blogi on sitä mitä siihen elämäntilanteeseen kuuluu. Oli se sitten asukuvia Australiassa, ravintolavinkkejä Lontoossa, matkustelua, shoppailua, lapsia, mielipiteitä.. Se mikä on sen hetken Annaa. ❤️ Niin monta vuotta sinua seurannut, että on jo tavallaan ”kiintynyt” suhun. Ja muakaan ei vieraat lapset varsinaisesti kiinnosta, mutta sun lapset ja niiden kuulumiset kylläkin. Koska vaikka ei tunneta niin tavallaan kokee heidätkin jollain oudolla tapaa ”läheisiksi”. 😀

      Aikalailla oon myös näiden vuosien aikana kasvanut sun kanssa. En ees tiedä kuinka monta vuotta oon sua seurannut.. Ennen Australiaa jo! Perhekin tuli perustettua about samoin aikoihin, noin vuosi sinua myöhemmin. Eli lapsi-aiheet on kyllä niin samaistuttavia ja sopii kyllä omaankin elämäntilanteeseen.

      Pysy just tuollaisena kuin olet. Kirjoita just siitä mistä haluat, ne seuraa jotka haluaa. Tää on hyvä. ❤️

      Kiitos. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *