Kehtaatko?

Mulla on ollut ihan maaninen ihastuminen embroidered-yksityiskohtiin viime aikoina. Mikähän tuo on oikeaoppisesti suomeksi? No joka tapauksessa, tykkään hirveästi kaikesta tuollaisesta kirjailusta, joka on hieman koholla alkuperäismatskusta, ja kun näin tämän uskomattoman kauniin harmaan mekon kirjavilla kukilla ASOSilla, oli pakko tilata se kokeiluun. Ihastuin noihin hihoihin jo kuvissa ja tuo kirjailu oli livenä vielä kuviakin kauniimpi. Mieheni ensimmäinen kysymys nähtyään tämän matkalaukussani oli, että mihin ajattelin tämän pukea? Eikö tämä ole häävieraalle sopiva mekko? Ehkä tämä onkin kieltämättä hieman juhlava, mutta jos vaan häihin ja synttäreille on syytä pukea kauniita vaatteita, on surullisen vähissä ne päivät, kun voi pukeutua kauniisti. Isohihainen kirjailtu tyllihameinen mekko kirvoittaa helposti kysymyksiä siitä, kehtaako mekkoa pukea tavalliselle illalliselle? Ja itse asiassa tää on sellainen asia, johon oon törmännyt usein. Miten kehtaa? Niin hyvässä kuin pahassa. Miten kehtaa pukeutua niin ja näin? Miten uskaltaa, miten olla ajattelematta muiden mielipiettä?

Mä en oo oikein koskaan ajatellut asiaa sen tarkemmin tai kirjoittanut asiasta, koska mun on vaikeaa kirjoittaa siitä. Vaikeaa sen takia, ettei mulla oikeesti oo annettavaa tälle aiheelle. Mä en osaa ajatella niin, että osaisin asiassa neuvoa, koska mä en oo koskaan ajatellut niin. Mä en oikeesti tiedä miten, mutta mä todella harvoin ajattelen mistään asiasta, että mitenhän kehtais. Mä puen päälle mitä haluan, sanon minkä koen tarpeelliseksi ja teen asiat kuten koen itse oikeaksi. Tiedän, että moni on eri mieltä; niin ajatuksistani kuin pukeutumisestani, mutta se ei ikinä estä mua.

Toki on tiettyjä asioita, joissa en todellakaan tee pelkästään mieleni mukaan. Tai oikeammin, ei munkaan tee mieli tehdä asioita, jotka koen tiettyä henkilöä tai ryhmää loukkaavaksi. En tulisi hautajaisiin punaisessa mekossa, enkä häihin valkoisessa. En tulisi tärkeään tilaisuuteen farkuissa ja topissa tai päinvastoin pukeutuisin verkkareissa, jos tietäisin tilaisuuden emännän/isännän niin toivovan. En kuitenkaan mieti hirveästi vaikkapa juhlamekon kohdalla onko se hieman liikaa johonkin tilaisuuteen. Onko tällainen kirjailtu kaunis mekko liikaa sushi-illalliselle mieheni kanssa juhlistamaan onnistunutta reissua? En tiedä. Jonkun mielestä ehkä kyllä. Onko korkkarit liikaa arkeen? Onko meikki ja hiusten laitto liikaa lapsen leikkipaikalle? Onko väärin sanoa oma mielipiteensä vai kehtaako vaan olla puuttumatta keskusteluun ja olla hiljaa vaikka tekisi mieli puolustaa toista keskustelijaa? Mä en oikein ikinä ajattele tollasia asioita. Saatan välillä jälkeenpäin miettiä, olisiko jotakin pitänyt tehdä toisin, mutten juuri jännitä asioita etukäteen.

En pelkää julkista esiintymistä, tai voisi sanoa, että en jännittä sitä. Puheiden pitäminen, häiden seremoniamestarina toimiminen, ison palaverin vetäminen tai vaikka ison yrityksen johtoryhmälle puhuminen ei aiheuta mussa mitään pelkoa. En koskaan ajattele etukäteen, että kehtaanko ja viittinkö, mutta jälkikäteen saatan hyvinkin ajatella, että jokin sanomiseni ei ollut ihan oikein tai parhaiten mahdollisesti ilmaistu. Saatan ajatella, että olisi pitänyt pukeutua eri vaatteeseen tai viedä erilainen lahja tai tehdä jotakin toisin. Mutta no, jälkiviisaus ei auta sitä tilannetta vaan opettaa ehkä tulevaa. Silloinkin teen asiat niin kuin teen, koska koen sen itse oikeaksi.

Kirjoitin tämänpäiväiseen instakuvaani mietelauseen ”I survive because the fire inside me burns brighter than the fire around me.” Tietyllä tapaa se on mulle tosi tärkee lause, koska oon aina kokenut, että mun sisällä on sellainen oma liekkinsä, joka ohjaa mun tekemisiä, eikä sitä ulkoiset tuulenpuuskat voi sammuttaa. Jos kaikki muut pukeutuvat harmaaseen, minä en pukeudu harmaaseen, ellen itse juuri niin halua. Jos haluan pukeutua punaiseen, en edes ajattele, että mitähän ne harmaaseen pukeutuvat nyt musta ajattelevat. En todellakaan. Saatan joskus haluta pukeutua harmaaseen ja silloin niin teen.

Kyse ei ole siitä, että mun pitäisi saada olla joku special snowflake ja erottua väkisin joukosta. Oon itse asiassa arjessa hyvin usein täysin kolmetoista tusinassa ihminen, joka hiihtää leggareissa ja tunikassa, tukka kiinni ja meikittä. Itse asiassa sillä lookilla oon just lähdössä leffaan. Rennon mukavasti, koska haluan niin tänään olla. Voisin ihan yhtä hyvin olla menossa samaan leffaan samojen ihmisten kanssa korkkareissa ja kauniissa mekossa. Jos se olisi mun fiilis. Ja mua ei kyllä kiinnostaisi yhtään mitä mieltä kukakin olisi mun lookeista. Tää pätee vähän kaikkeen mun elämässä. Teen asiat niin kuin haluan.  

Se on ollut mun elämäni suurin onni ja tärkein asia joka auttaa elämässä eteenpäin. Suurin motivaattori ja kunnianhimon ja menestymisen lähde. Mä teen asiat haluamallani tavalla. Läheiseni ja rakkaani kyllä pitävät minun jalat tukevasti maan pinnalla silloinkin kun otan vähän turhia kierroksia ja saan palautetta, jonka käsittelen ja mietin. Mä oon vaan jotenkin todella nuorena oppinut sen, että ison massan mielipide on täysin turha sen takia, että siinä isossa massassa on liikaa vaihtelevuutta ja kaikkien miellyttäminen ei ole mahdollista. Miksi edes yrittää? Miellytän vain itseäni ja läheisiäni ja nautin elämästä. Nautin kauniista vaatteista vaikka keskellä arkea halutessani ja liimaan tekoripset vaikka tiistain leikkipuistoon halutessani.

Kun tästä sanon, ihmiset pitävät sitä herkästi joko ylimielisyytenä tai sitten vastareaktio on sellainen ”no kai sä nyt kehtaat, kun oot sitä ja tätä (positiiviset adjektiivit tähän)”. Ja hämmennyn aina siihen, että koen, että vastapuolella on tismalleen samanlaiset mahdollisuudet ja kyvyt samaan, mutta jostain syystä se kanssakeskustelija ei pidä itseään tarpeeksi hyvänä. Välillä mietin, että onko mulla kuitenkaan hyvä itsetunto vai olenko liian epävarma joissakin asioissa ja olenko epävarma itsestäni. Ja yhä uudelleen palaan siihen, että vaikka olenkin ajoittain epävarma yksittäisistä asioista, mussa on asunut aina pieni itsevarmuuden liekki, joka ei koskaan sammu. En tiedä mitä vanhempani tekivät oikein kasvatuksessani, kun se liekki on palanut koko teini-ikäni ja muutkin epävarmat kaudet. En ole hetkeäkään epäillyt itseäni, vaikka olen välillä pohtinut, spekuloinut ja punninnut asioita. Mä pystyn, mä kehtaan, mä uskallan. Ja kannan sen seuraukset itse ja omilla harteillani. Koska mä pystyn siihenkin. Ja kun en pysty, mua kannetaan. Koska mulla on just niin ihana perhe ja ystävät, että olkapäitä sieltä löytyy. Niin itkuille kuin kantamiseenkin.

 

Ja toivon, että mahdollisimman moni kehtaa. Kehtaa pukea ne korkkarit, ne tyllihameet ja ne tekoripset. Tai vaihtoehtoisesti ne juoksutrikoot, ne verkkarit ja napapaidat. Muoti ja tyyli on ainakin sellainen asia, missä ei pitäisi olla asioita, joita ei kehtaa, jos haluaa. (Kunhan ei loukkaa tapahtumajärjestäjää tai alastomana juokse pitkin maita ja mantuja :D) Kehtaa sanoa jos on eri mieltä ja kehtaa sanoa, jos on samaa mieltä.

On jotenkin tosi helppo olla, kun ei mieti noin turhia ja anna niiden rajoittaa omaa tekemistään.

ASOS EDITION mekko
OFFICE korkkarit
YSL laukku

Kommentit (21)
  1. Ihana mekko! <3 Kuuluuko tuo alla oleva kankainen osa mekkoon vai onko se erikseen hankittu? Pitäis itsekin opetella tuota samaa asennetta. Liian useasti mietin monessakin asiassa, että kehtaanko: kehtaanko pukeutua silleen tai tälleen tehdä näin tai noin ja hankalin, kehtaanko sanoa jollekin asialle ei. Siinä on minun suurin ongelma ja näkyy eräänlainen miellyttämisen tarve.. Epävarmuutta ehkä. Pitää ottaa hippusen mallia sinusta tähän ja rohkaistua:)

  2. Olipa ihana postaus ja ihana ajatusmaailma sulla 🙂 tuohon pyrin itsekin. Aurinkoista kesän jatkoa!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *