Kevättä rinnassa, ja mielessä

Mungolife

Huhh, yks kevään pelottavimpia juttuja oli tänään, kun Danten korvat putkitettiin. Joo, näin jälkeenpäin tuntuu hassulta sanoa näin, mutta on se tosi pelottavaa, kun sun pikkuruinen teilataan unten maille ja sitten hänelle tehdään joku lääketieteellinen toimenpide. Vaikka kuinka sitä etukäteen luki ja tutustui asiaan, niin totta kai tollanen pelottaa. Se meni onneksi tosi hyvin ja kirjoittelen asiasta tarkemmin huomenna Mungobabyn puolelle :)

Tää on jotenkin hassua, mutta mulla on viime päivät ollut erikoinen fiilis. Jotenkin sellainen, että nyt alkaa pikkuhiljaa pääsemään sisään tähän meidän Pirkanmaa-elämään. Kävin eilen illalla yhdessä blogitapahtumassa ja tapasin tamperelaisia blogityttöjä. Tänään vuorostaan törmäsin kaupungilla Nelliinaan, jonka kanssa ollaan tunnettu vuosia, muttei olla saatu aikaiseksi treffata, vaikka ollaan törmätty kerran Ideaparkissa tätä ennen. Nyt sitten spontaanisti päädyimme kahvittelemaan ja vaihtamaan kuulumisia ja oli jotenkin silleen hassu fiilis, että hei, mulla on tässä kaupungissa tuttuja, joihin saatan törmätä! Vaikka olin tosi innostunut Tampereen hollille muutosta, olin myös aika haikeilla mielin lähdössä Kuopiosta. Muistanette varmaan, kirjoittelin siitä täällä (Herramunvereni mun nenä oli leveä raskauden loppuviikkoina :D Tärkee sivuhavainto :D). Ei oo mitenkään helpottanut tätä asiaa se, että varmaan 80 % mun kavereista siellä on lisääntynyt tässä vuoden aikana ja mulla olisi siellä ihana kaveripiiri, jolla samanikäisiä lapsia. Täällä ei oikein tunne ketään ja jos haluaa mennä treffeille miehen kanssa illalla, pitää järjestää anoppi tai äiti hoitamaan Dantea. Mutta, enpä mä oo ees yrittänyt täällä kehenkään tutustua. Oon käyttäny Momzieta, mutta jotenkin en oo saanut aikaiseksi tavata ketään. En oo hirveesti ollut oma-aloitteinen minkään suhteen. Tänään törmäsin kävelyllä johonkin tosi mukavaan naiseen, joka jäi ihastelemaan Benjiä ja siinä höpötellessämme todettiin, että meidän lapsilla oli sama laskettu aika. Siinäkään ei vaan saanut suuta auki ja kysyttyä, jos hei haluaisit joskus vaunutreffeille mennä? Mutta, tunnen muutoksen tulevan.

Kuten ehkä viimeisimmästä podcast-jaksosta Jennin kanssa ja mun ja Vivven podcast-jaksosta kuuli, oon vähän väsynyt muuttoihin. Ne vie tosi paljon ihmisestä. Vaikka muutto olisi ihanalle paikkakunnalle, ihanaan taloon ja haluttu kaikin puolin, on se omanlaisena kriisi elämässä. Se on rankkaa, henkisesti. Mä oon alkanut huomaamaan tietynlaisen kaavan näissä mun muutoissa. Mä tarviin aina muuton aika pitkän ajan "yksin". Jotenkin mun pitää hyvästellä se mun vanha elämä ja tottua tähän uuteen. Jälkeenpäin ajateltuna, ihan sama kaava on toistunut Ausseissa, Lontoossa, Kuopiossa ja nyttemmin täällä. Ensimmäiset puoli vuotta mä en tee mitään elettäkään tutustuakseni kehenkään, ja oon tosi passiivinen. Sitten tulee jokin sellainen vaihe, että mä jaksan, mä haluan, mä olen kiinnostunut. Mä tapaan ihmisiä, osaan niistä ihastun ja ihmissuhde rakentuu ja syvenee. Ja sitten mulla on sen uuden elämän kaveripiiri, tuttavapiiri ja koko elämä alkaa muotoutumaan. Nyt oon huomannut, että alan kaipaamaan sitä taas. Kun aseteltiin meidän uudet ihanat puutarhahuonekalut paikalleen, mietin heti, että vitsi miten kiva tässä on sitten hengailla kaveriporukalla. Niin että millä porukalla? oli seuraava ajatukseni. Se oli vähän masentavaa, sillä mielessäni ajattelin meidän Kuopio-poppoota. Vähän turhan pitkä matka vaan tulla. No, kyllä se porukka täälläkin joskus löytyy. Pikkuhiljaa, hiljaa hyvä tulee.

Niin yksinäistä ja tietyllä tapaa tylsääkin kun yksinolo on, mä aina tartten sen. Mä en pysty vaan hyppäämään uuteen. Mun täytyy ehtiä rauhassa hyvästellä, rauhassa jotenkin käsitellä se. Onneksi mulla on aina ollut muutoissa jokin pysyvä, jokin kumppani. Australiaan lähti Meri mukaan, Lontoossa oli mun Lontoo-perhe. Kuopioon ja tänne on kulkenut paras ystävä, oma mies. Ja nyttemmin myös Dante. Se helpottaa sitä alkua, eikä pääse sekoamaan yksinäisyyteen.

Ei tää varmaan kellekään yllätyksenä tule, mutta mä oon tajunnut tän kaavan ja toimintamallin vasta jälkeenpäin. Esim. Lontoossa yksi tyttö yritti nähdä mua varmaan ensimmäiset puoli vuotta. Mulla oli aina jotain, enkä hirveesti jaksanut aktivoitua sen homman suhteen. Sitten vihdoin tavattiin ja ihmettelin, miksi olin viivyttänyt sitä niin kauan. Nyt mä tiedän ja tajuan, että mä oon sellainen persoona, joka tarvii muuttojen jälkeen vähän aikaa. Kuukausia itse asiassa. Nyt on mennyt jo yli puoli vuotta, ja nyt mulla on vihdoin sellainen olo, että mä olen valmis. Mä olen hyvästellyt mun elämän Kuopiossa, mä olen valmis tähän elämään. Tai no, okei, prosessi on 80 % valmis. Olin nimittäin tänään mielessäni lähdössä kävelyllä Tuomiokirkolle ja Isä Camilloon lounaalle, kunnes tajusin, että ois vähän pitkä matka :D No, pikkuhiljaa, pikkuhiljaa. Tällä kertaa tää integroitumisen aloittaminen on ehkä ollut helpompaa, koska oon vihdoin ymmärtänyt, että tällainen mä vaan oon. Lähden ja teen spontaanisti, mut sit tarviinkin kuukausia rauhaa käsitellä isot muutokset mielessäni. Ja viime vuoteen kun niitä muutoksia oli kaksi aika isoa. Lempääläläistyminen ja äidiksi tulo. Kyllä tämä pieni pää siinä pyörälle meni aika tehokkaasti.

Mutta tiedättekö mikä tässä on ihanaa? Tää on aika jotenkin puhtaalla tavalla voimaannuttavaa! Tuntuu, että asiat tulee oikeesti käsiteltyä, mietittyä ja hyvästeltyä. Ja kun vihdoin alkaa tulla sellainen olo, että nyt mua kiinnostaa, niin se tuntuu kuin kevät alkaisi jääkausimaisen talven jälkeen. Että sitä herääkin horroksesta, innostuu ja haluaa. Että on ykskaks taas kupliva oma itsensä, jolla on energiaa, iloa ja hyvää fiilistä. Ja ennen kaikkea mielenkiintoa ja aktiivisuutta. Tosin, on tää vähän vaikeaakin. En oo esim. vieläkään oikeen puhunut yhdellekään naapurille paria sanaa enempää. Oon ollut siinä mun omassa pilvessäni, siinä kuplassa. Nyt sitten miettiikin, että hei noi ja noi naapurit on about samanikäisiä, ois kiva tutustua. Noilla on koira, noilla pieniä lapsia, vois olla kiva käydä vaikka kävelyllä tai pihoilla kahvittelemassa. Ja sitten mietin, kehtaanko enää mennä juttelemaan. Moi, mä oon Anna, oon asunut tässä nyt yli puoli vuotta ja nyt vasta saan aikaiseksi repiä pään pensaasta, ja tulla tutustumaan paremmin. Tulee sellainen olo, että mua pidetään kusipäänä, joka nyt laskeutuu joltain kuvitteelliselta valtaistuimeltaan. Rehellisyyden nimissä musta tuntuu, että mä oon jopa vältellyt naapureita. Oon ollut henkisesti vielä osittain muualla, ja en oo jaksanut paneutua tutustumisiin, joten oon jättänyt moikkaamiset moikkaamisiks ja vältellyt samaan aikaan postilaatikolle osumista. Minkäs itselleen mahtaa, kun haluaa hetken keräillä itseään. Ja sit se hetki onkin puoli vuotta.

Oon monta kertaa tänä aikana ajatellut, että NYT mä skarppaan. Nyt mä teen sitä ja tätä. Mut se on aina tullut siitä tarpeesta, että mun "pitää" tehdä jotain. Ja en oo saanut aikaiseksi. Nyt onkin ykskaks sellainen "hei mä haluan" -fiilis. Siitä on hyvä lähteä rakentamaan :) Vielä kun uskaltaisi avata suunsa naapurin rouvalle tai sille lenkkeilijä-äidille, niin ehkä noilla puutarhahuonekaluilla voi joskus pitää grilli-iltaa. Ehkä jo ensi vuonna :)

Onkohan tää muille usein muuttaville tuttua? 

Mä kerron lisää niistä puutarhahuonekaluista, Danten operaatiosta ja tosta asusta ihan lähipäivinä. Nyt meen ensin pusuttelee ton pikkukomeen ihan tainnoksiin ja unten maille, tekemään vähän illallista ja katsomaan tota ihanaa auringonlaskua. Ai että miten ihanaa on, kun fiilis sisällä vastaa tota säätä! Iloisen odottava ja sellainen pirteän aurinkoinen! Hyvä tästä vielä tulee, ja onhan se jo nytkin :) 

Kommentit

Riina (Ei varmistettu)

Ihanaa että Dante mukana kuvissa <3 oot upean näköinen!
Mulla kotona 1 v 3 kk ja lähimmät ystävät sinkkuja. Eri elämän tilanteissa eläminen on välillä luonut haasteita. Mutta on noi pienet parhaita <3

Karvakorvan kaveri (Ei varmistettu)

Olipa mielenkiintoinen postaus. Itse introverttina erakkona tajuan tuon todella hyvin paitsi mulla vaan jää puuttumaan tuo "Nyt mä haluun tutustua."-osio. Asiat vaativat kypsyttelyä ja sopeutumista.
Ihaninta tässä postauksessasi oli kuulla pitkästä aikaa Benjistä ja nähdä kuvakin!! Mulla on ollut niin ikävä häntä.
Benjille paljon rakkautta ja rapsutuksia.
Kaikkea ihanaa koko perheelle!

Maria (Ei varmistettu)

Komppaan! Varsinki Benskille paljon haleja

Emma (Ei varmistettu)

Vou, ihan täsmälleen samoja kokemuksia itselläni! Muutin viime vuonna Helsinkiin ja aloitin samaan syssyyn uuden koulun ja työn ja sitten ihmettelin, kun en kovin aktiivisesti jaksanut tutustua uusiin ihmisiin. Vasta parin kuukauden jälkeen alkoi tuntua siltä, että jaksaa panostaa uusien kavereiden löytämiseen. Kyllä sitä vain muutokset verottavat jaksamista, onneksi niistä kuitenkin toipuu! :) Tsemppiä Dantelle toipumiseen!

Laura (Ei varmistettu)

Hei Anna, tämä postaus todella kosketti, kiitos ihanasta, elämän makuisesta blogistasi! Mä olen löytänyt itseni samanlaisessa tilanteessa ison elämänmuutoksen ja uuteen maahan muuton jälkeen. Mun haaste tässä tilanteessa on se itsensä aktivointi ja kaikenlaisiin aktiviteettien mukaan lähteminen! Jotenkin tuntuu niin vaikealta reipastua, etsiä ja mennä mukaan kaikenlaisiin tapaamisiin ihan yksin. Nuorena opiskelijana se oli niin helppoa, mutta nyt vanhempana ei enää niinkään! Niin samastun tohon kuinka tapasit mukavan tuntuisen ihmisen kävelyllä ja kuinka vaikeaa se onkaan lähte ehdottamaan tapaamista ihan tuntemattoman kanssa, vaikka siitähän voisi lähteä uusi ystävyys käyntiin! Mikä siinä onkaan niin vaikeaa?!

PAULIINA (Ei varmistettu)

Mistä noi sun ihanat vaatteet on? Noi ihana kukkahousut ja jakku

Minna (Ei varmistettu)

Dante <3 Olette ihania :)

Nipsu (Ei varmistettu)

Sama juttu mulla: olen muuttanut paljon ja semmoista laajaa kaveripiriä ei ole kerennyt muodostumaan. Mutta nyt kun tulin äidiksi, olen saanut ihan hirmuisesti uusia kavereita, koska käyn lasten kanssa paljon erilaisissa vauvakerhoissa ja muissa vauvatapaamisissa. Olen tavallaan löytänyt ihan uudenlaisen porukan, joka on ollut multa ihan pimennossa lapsettoman elämän aikana.
Suosittelen MLL:n kerhoja ja avoimia päiväkoteja. Niistä löytyy varmasti seuraa samanikäisten lasten vanhemmista!

Liisa (Ei varmistettu)

Voisitte järjestää puutarhajuhlat naapureille joku viikonloppu. Kutsua vaan postilaatikkoihin.

Suvi (Ei varmistettu)

Hei, joskus aikaa sitten laitoinkin sähköpostia, että jos haluat joskus tavata/tutustua, niin täällä ois kans uusia kontakteja etsivä äiti ja Danten kans melkein saman ikäinen poika. Asutaan Tampereella. :) laita viestiä, jos siltä tuntuu!

Voi (Ei varmistettu)

Tuo on ihan normaalia, että talvikaudella naapureita ei omakotitaloalueilla juuri näe. Keväällä ihmiset lähtevät liikkeelle ja on helpompi tutustua esim. naapureihin. Suosittelen leikkipuistoja ja muutenkin naapurustossa ulkoilua. Kotiäidin elämä on kyllä yksinäistä jos ei käy kerhoissa.

Kommentoi