Korvaamaton

Oon sattunut lukemaan muutaman kivan jutun tällä viikolla liittyen vauvoihin ja pikkulapsiarkeen. Kevyesti vollotin hammaslääkärin vastaanotolla odottaessani ja lukiessani vauvan kirjettä äidille samalla vauvan vaunuja heijaten. Se oli hyvä muistutus monesta asiasta ja ihan yhtä lailla oli hyvä muistutus, jonka luin jossain muualla vauva-arjen ja pikkulapsiarjen lyhyydestä. En sitä tähän hätään löytänyt, mutta välillä nukkumattoman yön jälkeen vauva-aika voi tuntua loputtoman pitkältä, vaikka sitä se ei ole. Valitettavasti ei ole.

Mua on tänään väsyttänyt. Jostain syystä meillä oli poikkeuksellisen rankka yö toissa yönä. Tai no, meidän mittapuulla ainakin. Nukahdettuaan sänkyynsä toissaillalla, Mytty heräsikin vajaan tunnin päästä ja aina laskiessani hänet sänkyyn, hän heräsi vähän ajan päästä itkuun ja nukahti heti samantien syliini. Heitin kaikki itselleni hieman ehdottomaksi tehdyt säännöt romukoppaan, otin vauvan kainalooni ja makoilin sohvalla häntä pidellen ja hyssyttäen takaisin unten maille aina kun hän muuttui rauhattomaksi sylissäni. Hän oli kapalopussissa sisällä pelkässä vaipassa ja availin hieman häntä parempaan asentoon päälleni makaamaan masullaan hieman pystyssä. Niin kuin hän majaili alkuun jatkuvasti, masu masua vasten, ihot vastakkain. Istuin katselemassa sivusilmällä Netflixiä, mutta todellisuudessa ihailin vain häntä. Pieniä pulleita käsivarsia, pikkuruisia sormia ja tuhisevaa pientä nenää. Silittelin hänen vauvahiuksiaan ja ihania pullaposkia. Ihoa, joka on sileämpää kuin silkki. Ihan oikeasti pysähdyin ja tunsin kuinka taas sukelsin takaisin sinne vauvakuplaan, jossa niin autuaan onnellisesti vietin vauvan ensimmäiset viikot. Kun piti laittaa kapalo takaisin päälle ja viedä vauva sänkyyn, katsoin hänen alastonta yläruumistaan ja sitä ihanan pehmeää sileyttä, mitä hän on ja velloin vaan siinä rakkauden tunteessa ja hänen ihastelussaan. Heitin pyjamani makkarin lattialle ja vedin vauvan ihokontaktiin, missä nukuimme koko yön, enkä palauttanut häntä kapaloonsa tai sänkyynsä missään vaiheessa.

Tai no, hän nukkui, minä heräsin jokaiseen tuhahdukseen, puhahdukseen, kääntymisyritykseen ja kaikkeen mahdolliseen. Olin aamulla ihan sirpaleina herättyäni ehkä kolmekymmentä kertaa yön aikana, mutta silti valinta nukkua vauva aivan kiinni minussa oli mielestäni erinomaisen hyvä vielä aamullakin.

Hän tarvitsi minua. En ehkä tiedä miksi, mutta ei minun tarvitsekaan.

Tullessani äidiksi ensi kerran, oli mulla hyvin vahvoja mielipiteitä siitä, miten lapsemme kasvattaisimme ja miten vauvavuoden toteuttaisimme. En kadu sitä lainkaan. Ne vahvat mielipiteet ja periaatteet, jotka yhdessä mieheni kanssa meitä johdattivat, olivat tärkeä suunnitelma vauvavuotemme matkalle. Emme noudattaneet esikoisenkaan kohdalla juuri sitä tarkkaa reittiä, jonka piirsimme vanhemmuudemme karttaan ennen lapsen syntymää, mutta aika tarkkaan otimme käännökset ennalta sovituissa kohdissa. Tämän toisen kohdalla tuntuu siltä, että ne periaatteet ja ajatukset ovat näin jälkiviisaana hirveän jyrkkiä, ja samaan päämäärään pääsee myös eri reittejä pitkin. Niinpä tällä kertaa olen käyttänyt näitä vahvoja mielipiteitä ja ajatuksia enemmänkin tienviittoina.

Ehkä uskallan eri tavalla antaa tilanteen vauvan sanelemaksi, kun mulla on jo kokemusta ja onnistumisen tunnetta esikoisesta. Esikoisemme on kultainen ja ihana tyyppi, hauska persoona, joka on elinvoimainen, onnellinen ja iloinen vekkuli pieni lapsi. Koen, että tähän asti olemme onnistuneet hänen kanssaan ja tehneet oikeita ratkaisuja, joten uskallan antaa itselleni ehkä enemmän tilaa soveltaa tällä kertaa. Tai ehkä kokemus on opettanut, että ne asiat, joita pidin kamalina ennen lapsia, eivät olekaan kovin kamalia sittenkään. Tekemiseeni on tullut rentoutta, sellaista hetkessä elämisen makua ja tilanteiden tulkitsemista ilman pakottavia sääntöjä. Olen myös antanut tilaa lastemme erilaisuudelle, jonka havaitsee jo nyt.

Tämä meidän pienempi on hurjan paljon enemmän kiinni minussa. Hän oikein sädehtii kun bongaa minut toiselta puolelta huonetta ja omalla hassulla nelikuisen tavallaan sätkii ja ääntelee halutessaan syliini. Hän sulaa hymyyn itkunkin keskeltä kun näkee minut. Kun nostan hänet syliini itkun keskeltä, hän käpertyy ihan lähelle ja on siinä, kurkkii silmäripsiensä alta ja tarrautuu kiinni hiuksiini. Ihan oikeasti, jos nelikuinen osaisi halata, niin sanoisin, että Mytty halaa. Hän painautuu kiinni poski poskea ja vasten ja on siinä tosi kauan niin.

En halua ajatella, että siteeni lapsiini olisi jotenkin erivahvuinen. Molemmat ovat minulle elintärkeitä ja rakastan heitä aivan yhtä paljon. Se side on kuitenkin erilainen, koska he ovat erilaisia. Esikoisemme oli alusta asti tietyllä tapaa hyvin paljon itsenäisempi ja tämä meidän pienempi on jollakin tavalla vahvemmin kiinni minussa. En osaa selittää sitä, aistin sen ja niin tekevät kaikki läheisemmekin. Vaikka koen, että meillä on esikoiseni kanssa älyttömän vahva suhde, tämä meidän pienempi tarvitsee minua vauvana eri tavalla. Lapsemme ovat erilaisia jo nyt. Dante oli tarkkailija, varovainen ja asioita tutkiva heti pienestä pitäen. Myttynen on seurallinen, hän janoaa olla sylissä ja lähellä ja jutustella koko ajan. Dantekin hymyili paljon, mutta Mytty hymyilee paljon enemmän. Keskellä yötäkin, silmien auetessa pimeässä, hän väläyttää hymykuoppiaan ja on niin täynnä iloa, sellaista kuplivaa hyvää mieltä, kiljahduksia ja kommunikaatiota.

Koko tämän ajan olen kokenut äitiyden tietyllä tapaa luontevammaksi kuin ensimmäisellä kerralla. Eikä se kai ole mikään ihme, teenhän tällä hetkellä jotain, mitä olen jo tehnyt kertaalleen. Kaikki ei ole uutta ja ihmeellistä, epävarmuuksia ja kysymyksiä on paljon vähemmän. Heti vauvan synnyttyä olen osannut ihan eri tavalla olla läsnä vauvalle ja unohtaa kaiken muun. Sen huomasivat kaikki läheisetkin. Olin kuulemma jotenkin rauhallisempi ja rennompi. Ehkä Myttynen on erilainen kuin isoveljensä. Tai ehkä minä osaan vaan kuunnella häntä eri tavalla kuin Dantea aikanaan. Tai oikeastaan, ehkä minä olen antanut itselleni luvan ja oikeuden tehdä asiat enemmän vaistolla kuin suunnitelmanvaraisesti tällä kertaa. Eilen haliessani toista iltaa putkeen sohvalla jatkuvassa sylittelyssä Myttyskän kanssa pohdin näitä asioita ääneen miehelleni ja hän nyökytteli vierellämme ja totesi vaan, että ”ehkä sä oot myös ollut enemmän avoin Adrianille ja tällaiselle läheisyydelle”.

Nuo sanat olivat positiivinen kommentti ja se tuntui hyvältä. Ja samaan aikaan pahalta. Hyvältä, sillä tavalla lämpimältä samalla tapaa kuin silloin kun äitini sanoi ensiviikoilla, että mä oon jotenkin rauhallisempi ja sukeltanut syvemmälle tähän vauva-aikaan tämän vauvan kanssa. Hyvältä, koska olen iloisesti vauvahuumassa. Vaaleanpunaisessa maailmassa, jossa rakkauslaulut muuttuukin täydellisesti kuvaamaan vauva-arjen tunteita (kyllä, olen luukuttanut repeatilla Aerosmithin I Don’t Want to miss a Thingia) ja on ihanaa, että tämä näkyy minusta ulospäinkin. Pahalta, koska tuli sellainen olo, että en antanut tätä esikoiselleni.

Ennen esikoisemme syntymää mulla oli mielipide kaikkeen. Ei piirrettyjä ruokapöydässä, ei joustoa nukkumaanmenoajoissa, ei yhdessä nukkumista, ei sitä ei tätä. I was a much better at parenting before I ever had kids. Näin ton memen jossain ja nauratti. Jep. Kyllä nää meidän lapset on opettaneet mua paljon enemmän kuin minä heitä. Joka ikistä itselleni asettamaa toivetta, vaatimusta ja sääntöä me rikottiin Danten kanssa. Ja silti meillä on maailman ihanin poika, jossa en kyllä vaihtaisi mitään. Kun opetimme Dantea nukahtamaan itsekseen, eikä syliin, noudatin suunnitelmaa ja ohjeistusta järkähtämättä. Emme koskaan ole uskoneet kasvatusmetodeissamme lapsen itkettämiseen tai huudattamiseen, vaan noudatimme Pull Up Put Down-tekniikkaa, jossa lapsi rauhoitellaan sylissä, mutta lasketaan sänkyyn ennen nukahtamista. Ja mehän teimme niin, lähes orjallisesti. Ensimmäisenä iltana laskin hänet varmaan 100 kertaa sänkyynsä, kunnes hän nukahti sinne itse itkemättä. Kuuntelin kaikkien puheita tutista luopumisen vaikeudesta, oikeasta potan aloitusajankohdasta ja kaikesta mahdollisesta. Stressasin kaikkea. Tutista luovuimme kylmiltään ja se meni aivan yli odotusten, täysin vaipattomaksi tuo oppi 2,5-vuotiaana kuin itsekseen ja jokaikisellä mittarilla kaikki on mennyt erittäin hyvin. Hän on aina nukahtanut itsekseen omaan sänkyyn iltasadun tai -laulun jälkeen. Jeee, tavoite saavutettu! Mutta olisko kaikki mennyt silti samalla tavalla, vaikken olisi stressannut asioita? Vaikken olisi laittanut häntä sänkyyn silloinkin kun olisin halunnut katsella nukkuvaa lastani sylissäni? En tiedä, mutta eipä siitä olisi mitään kovin kamalaakaan voinut seurata. Mä noudatin suunnitelmaa, toteutin vanhemmuuttani ajoittain muualta opittujen neuvojen ja tekniikoiden kautta. ”Älä totuta nukahtamaan tissille”,”älä heijaa uneen”, ”älä sitä ja älä tätä”. 

Danten vauvavuodesta ei ole kuin hetki, mutten enää muista kaikkia niitä ajatuksia ja tunteita. Kuuntelinko itseäni? Toivottavasti. Teinkö poikkeuksia, ihan tunnepohjalta? Annoinko tilaa meille löytää oma rytmi, eikä noudattaa jotakin valmista suunnitelmaa? Kyllä, aina. Mutta mä ahdistuin usein ihan turhista asioista. Kun lapsi nukkui sairaana vieressäni, mietin, että nyt se tottuu siihen ja ei halua nukkua itse ja potkii mua kouluikäiseksi asti unissaan. Kun halusin tehdä eri tavalla kuin ”suunnitelmassani”, en varmasti useinkaan poikennut säännöistämme vaan koska teki mieli. Nyt olen oppinut ajattelemaan eri tavalla. Jos minä HALUAN vauvan lähelleni, niin kuinka paljon hän mahtaakaan haluta minut lähelleen?

On vaikea selittää tätä asiaa, kun kyseessä on hiuksenhieno ero omassa ajattelutavassani. Usein esikoisemme kohdalla tein jotain fiilispohjaltani, mutta ajattelin, että teen väärin, ei pitäisi tehdä näin, olenpa nyt epäonnistunut ja heikko. Ehkä Danten vauvavuoden hujahdus kuin sekunneissa on avartanut silmiäni sille, että tämä vaihe on älyttömän lyhyt ja menee ohi hetkessä. Teen samoja asioita kuin viimeksiksin, mutta tällä kertaa itseni sättimisen ja ahdistumisen sijaan mä koen positiivisia tunteita ja ajatuksia. Siivoaminen tai työmeilit odottavat, sillä vauvani tarvitsee. Se ei ole huono asia tai epäonnistuminen jossakin mun suunnitelmassani. Hän oppii kyllä nukkumaan omassa sängyssään, vaikka ottaisin hänet kainaloon silloin kun hän selkeästi sitä haluaa, kun hän sitä tarvitsee.

Ensimmäinen lapseni opetti minut karistamaan turhan ehdottomuuden lapsen kasvattamisessa. Toinen lapseni opetti minut jopa nauttimaan siitä. Oon lukenut lukemattomia kirjoituksia vauvoihin liittyen ja ne ovat täynnä neuvoja ja ohjeita kuinka toimia. Ne voi olla todella overwhelming, paremman suomalaisen sanan puutteessa. Olen tehnyt molempien lasteni kanssa samoja asioita, samoja valintoja, poikkeuksia ja sääntöjä. Ensimmäisen kohdalla koin samat asiat usein epäonnistumisena jotka nyt toisen kohdalla koen jopa viisautena ja vauvani tuntemisena. Istuessani ensimmäisen kanssa heijaamassa häntä unille, koin että epäonnistuin suunnitelmassani kun tämän toisen kohdalla ihastelen häntä ja olen rauhallisin mielin. Olen tekemässä juuri sitä, mitä minun kuuluu tehdä.

Luulen, että ensimmäisen lapsen kohdalla elämänmuutos oli isompi. Minua huoletti oma vapaus, oma riippumattomuus ja sitoutumattomuus ja oma itsenäisyys. Huolettomuus. En edes huomannut tai tajunnut sitä silloin. Mulle oli tärkeää tieto siitä, että mä olen vielä minä, itsenäinen ja tarvittaessa vauvani pärjää ilman minuakin. Jokin syvä sitoutumiskammoni pelotti minua ensimmäisen lapsen kanssa. Miehenikin muisteli eilen hymyssäsuin kuinka tärkeää mulle olikaan se tieto, että mä voin tarvittaessa jättää vauvan jonkun muun kanssa, eikä vauva ole musta ”riippuvainen”. Jokin pieni pelko päässäni piti kiinni huolettomuudestani ja vapaudestani, mutta sitäkin enemmän tätä tarvetta ja pelkoa väritti yksinkertaisesti se vastuun ja sitoutumisen taakka. Se tieto omasta korvaamattomuudesta ja tärkeydestä. Mä valmistauduin pienesti koko ajan siihen, että vauvani pärjää ilman minua, jos minulle jotain sattuu. Kyllähän hänen piti nukahtaa yöksi ilman tissiä, jos mä en joskus olisikaan saatavilla.

Niin hölmöä. Kyllä, jälkiviisaus on juuri näin ylitsevuotavan ärsyttävän besserwisser, joka lällättelee menneisyyden minulle.

Näin äitinä oon ymmärtänyt, että mä en ole enää koskaan huoleton ja vapaa. En haluaisikaan olla. Kannan lapsiani aina sydämessäni eikä minun tarvitse olla heistä erossa. Vaikka en ole fyysisesti läsnä, en ole koskaan enää vapaa. He ovat aina osa minua. Minun ei tarvitse valmistella heitä olemaan erossa minusta, minun ei tarvitse ajatella heidän pärjäämistään ilman minua. Jos sille tulee pakkotilanne, niin sitten tulee ja se on jotenkin selätettävä. Mutta kaikkeen varautuminen ja kaiken pelkääminen ja minusta valmiiksi vauvani vieroittaminen on oikeastaan vaan ihan hölmöä.

Niin paljon kun mua välillä naurattaa sanonta ”vauva on viisas”, olen oppinut rakastamaan sitä sanontaa. Vauva on viisas, koska hän on primitiivinen. Hän tekee vain sitä, mikä biologisesti tuntuu oikealta. Hänen tekemisiinsä ei vaikuta opitut tavat ja mallit, ei yhteiskunnan vaatimukset tai kohteliaat toimintatavat. Vauva vaan lukee omaa tarvettaan ja viestii sen. Hän tekee ihan hassuja juttuja. Syö itsensä täyteen puklatakseen kaaressa ja syödäkseen vaan lisää. Tuntuuhan se hölmöltä, mutta hänellä on tehtävä suoritettavanaan; hänen on tilattava itselleen lisää ruokaa lähiviikoille. Kaikki vauvan tarpeet eivät ole aina selkeitä, mutta hän kommunikoi asioita, jotka ovat hänelle tärkeitä. Hän kommunikoi tarpeensa selkeästi, jos vastapuoli vaan kuuntelee ja antautuu ymmärtämään.

Vaikka minä istun yhden illan tai yhden viikon jokaisen illan vauva sylissäni, en istu siinä loppuelämää niin. Hänen tarpeensa muuttuvat ja joku päivä minä istun sohvalla katsomassa telkkaria ja suremassa sitä, että ”vauvani” viipottaa jossain pitkin kyliä. Kumpikohan silloin harmittaa enemmän; se kainalokkain vähän valvottu yö vai ne kerrat kun tein jotain vähemmän tärkeää kieltäen meiltä molemmilta sen mitä halusimme ja jopa tarvitsimme siinä hetkessä?

On onni olla suomalainen. Asua maassa, jossa minä voin huoleti viettää lapseni kanssa monta kuukautta näin halutessani. Minulla ei ole taloudellista, terveydellistä tai muutenkaan pakottavaa syytä rytmittää vauvaa tai meidän arkea mahdottomasti ja ehdottomasti. Ei ole mitään vahvempaa pakotetta tai sääntöä tehdä asioita kenenkään muun tarpeiden mukaisesti kuin tuon minun pienen vauvani. Se ei siltikään tarkoita, että olisin jotenkin vain äiti ja vauvassani jotenkin luvattoman paljon kiinni (asia, mikä pelotti mua ensimmäisellä kierroksella). Kyllä mä edelleen olen minä ja teen mun juttuja. Tässä mä istun kirjoittamassa omia ajatuksiani ja kuuntelemassa musiikkia. Musiikin yli kuulin äsken kiljahduksen. Sydän pysähtyi pikkuisen, niin kuin aina kun kuuluu odottamaton ääni. Kävikö Dantelle jotain? Musiikki pois ja korvat hörölle. Ei. Siellä ne kiljahtelee, Dante riemusta kikattaen ja taustalla kuuluu myös pienempiä kiljahduksia. Haluaisin olla todistamassa tuota, mennä heidän luokseen, mutta samalla tiedän, että tämä on heidän isin hetki. Hänen hetki nauttia jakamattomasta huomiosta lasten kanssa.

Olen löytänyt eri tavalla äitiyden riemun. En enää pelkää sitä, että olen korvaamaton ja minua ei ahdista se, että lapseni tarvitsevat minua. Minua ei ahdista tai turhauta se, että sekuntina minä hyvänsä tämäkin teksti jää kesken kun minua tarvitaan. Taas, sillä aloitin tämän jo eilen. Maailma pärjää ilman mun siirappista jaarittelua, mutta lapseni eivät pärjää minua. Eikä se ole epäonnistumistani. Päinvastoin, se on elämäni tärkein onnistuminen.

En enää pelkää sitä, että olen korvaamaton. En minä menettänyt vapauttani tai huolettomuuttani. Sain jotain arvokkaampaa. Olen korvaamaton heille, jotka ovat minulle korvaamattomia. Olen heille täydellinen, vaikken ole sitä edes itselleni. He haluavat ja tarvitsevat minut juuri tällaisena ja se on ihana, vapauttava ja täydellisen huoleton tunne. Millään muulla ei nimittäin ole väliä, kuin sillä, että juuri tänään, juuri nyt, mä olen jollekin koko maailma ja he ovat sitä mulle.

Kai minä halusin tällä postauksella vaan muistuttaa jokaista odottajaa ja tuoretta äitiä, että parasta mitä voi lapsensa lisäksi antaa itselleen, on oikeus nauttia ja elää tätä aikaa tunteella ♥

Kommentit (31)
  1. Moikka.

    Tämä oli aivan täydellisen ihana teksti. Liikutti lukea sun ajatuksia tästä matkasta, näistä viime vuosista. Muistan, kun luin sun tekstiä aikanaan, jossa pohdit juuri sitä, että jos sulle sattuu jotain, niin osittain siksi et halua hänen, Deen, olevan susta täysin riippuvainen. Ja muistan ajatelleeni sillon just näin ku mitä nyt kirjoitat. Olisin halunnut silloin kirjoittaa, että jos sulle sattuu jotain, niin sitten mennään niillä pelimerkeillä, mutta että tulevaa ei kannata sillä tavalla murehtia. Meillä on kolme lasta, eli kun D syntyi meidän keskimmäinen eli vauvavuottaan. Ja esikoisen aikana olin käynyt läpi samantyylistä…eli en lähtenyt sen kummemmin neuvomaan. Kaikilla on oma tiensä jne. Muistan muu muassa imettäneeni esikoista sängyllä ja itkeneeni, kun ihan aito tunne siinä oli, että en koskaan tuu tekeen mitään muuta ja mun oma elämä on mennyttä. Myöhemmin, aika piankin, tajusin, että ei se niin mene. Just mitä nyt kirjoittelit. Oma elämä on edelleen olemassa ja niiltä osin mitä ei ole, niin tilalla jotain muuta.

    Sen verran pitää mainostaa kolmatta lasta, että kolmannella kerralla kaikki on vielä rennompaa ja ihanempaa ja ainutlaatuisempaa. Elämän ihme iskee aivan huolella. Jo ekassa ultrassa itkin (siinä missä esikoisen kanssa olin lähinnä hämmentynyt) ja niin edelleen. Ja isot sisarukset leikkivät jo keskenään ja vauva tulee keskelle sitä elämää ja se on vaan, ah. Ai miten niin hormonit 😁

    Lopetan nyt 😊❤️ Kaikkea hyvää teille.

    1. Ahhh, ihana kuulla 😀 <3 Mä en oo nimittäin vielä ainakaan täysin vakuuttunut siitä, että tämä kaksikko vielä riittää 😀 En mitään suunnittele vielä, mutta onpahan kiva tietää, että tää vaan paranee tää homma 🙂

  2. Aivan ihana kirjoitus. Kyyneleet silmissä luin tekstiäsi. Tyttäreni huomiset 1 v synttärit herkistivät varmasti minua, vaikkei tekstissäsi tunnetta ja samaistuttavaa kosketuspintaa puuttunut. Rakastan lukea kirjoituksiasi perhearjestasi ja kiitos, kun jaat sitä lukioidesi kesken.

    Ihanaa kevään odotusta ja kaikkea hyvää perheellesi ❤️

    1. Ihana kuulla, kiitoksia <3 ite miettinyt, että onko ollut liikaa vauva- ja perhejuttuja, mutta varmasti ne osuu monille oikeaan ajankohtaan, niin ei kai niitä liiaksi ole 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *