Koti-ikävä… ei minnekään

Hei heinäkuu, mihin sulla on niin kamala kiire? En tajua mihin nää päivät on menny. Mua alko masentaa tänään ku tajusin, että kesä on jo yli puolenvälin. Mulla on menny tää päivä muutenki jotenkin madellen negatiivisissa ajatuksissa ja oon katellut lentoja milloin mihinkin. Mulla on jotenkin jatkuvasti ikävä jonnekin, enkä oikein itekään tiedä, minne.

Mulla on kauhee koti-ikävä Lontooseen. Mulla on ikävä mun asuntoa, mun tavaroita siellä, omaa sänkyä ja kaikkea sitä ”omaa”. Mulla on ikävä Annikaa ja Lontoossa asuvia ystäviä ja  mun arkea siellä. Mulla on ikävä meidän lähikauppaa ja kaikkia niitä herkkuja ja meidän keittiötä ja ruoanlaittoa kotona. Mulla on ikävä poimia kukkakaupasta lemppareita leikkokukkiani ja asetella niitä mun lempimaljakkoon. Mulla on ikävä vaan makoilla meidän sohvalla ja höpötellä Annikan kanssa kaikesta turhasta ja tuntea oloni siksi, että olen kirjaimellisesti kotona. Mulla on ikävä lähikatujamme, joilla lenkkeilen ja omaa kuntosaliani. Mä rakastan mun perhettä, mutta kaipaan myös yksinoloa, mitä ei kyllä täällä kotikotona tapahdu. Koko ajan on ympärillä joku ja jatkuvasti on häsellystä ja hässääkkää. Ikävöin toki perhettäni aina Lontoossa, mutta en varsinaisesti tunne olevani täysin kotona Suomessa. En ole koskaan asunut perheemme talossa, vaan tähän on muutettu jo itsenäistymiseni jälkeen. Asun vanhempieni talossa vierashuoneessa, ja vaikka vanhempani ovatkin tehneet kaikkensa tehdäkseen tästä mulle oman huoneen, ikävä omaan kotiin on ihan valtava välillä.

IMG_0509

Mulla on myös kauhee ikävä reissun päälle. Oon pari päivää nyt käyttänyt kaiken vapaa-aikani lentojen selailuun ja olen joka toinen tunti varma, että lähden reissuun syyskuussa ja joka toinen tunti oon varma, että haluan olla Suomessa tai Lontoossa ja viettää vaan rentoa aikaa ennen koulun alkamista. Mulla ois hirveän monta kohdetta, joissa haluaisin käydä. Samaan aikaan haluaisin hirveesti käydä Perthissä moikkaamassa Noonista ja Balilla Meriä. Joojoo, tiedän. Taas.

Ollu jotenkin vähän rankkaa havaita taas enemmän ja enemmän, kuinka pahasti sitä onkaan hajottanut itsensä kartalle palasiksi eikä oikeen missään tunne oloaan kodiksi tai ainakaan siltä, että kuuluisi sinne. Lontoossa kaipaan koko ajan Helsinkiä, perhettä, koiria, ystäviä, kaupunkia. Helsingissä kaipaan jatkuvasti Lontoota ja elämääni siellä. Ja silloin kun koti-ikävä ei ole ehtinyt iskeä, on kaukokaipuu.

Kauhistuin tänään ajatukselle siitä, että oon jo hetken aikaa elänyt mielentilassa, jossa odotan koko ajan, että joku seuraava aika tulee. En ole muistanut elää hetkessä, vaikka se on koko ajan ollut mun mottonani. Koko ajan odottaa jotakin seuraavaa reissua, seuraavaa tapahtumaa, seuraavaa jotain. ”Sit mä pääsen Lontooseen”, ”sit mä meen Stadiin”, ”sit mä lähen tonne reissuun” jne. Koko ajan odottaa jotain ja sitten huomaakin, että huomaamatta on mennyt monta vuotta ja tuntuu, että aika kiitää nopeammin ja nopeammin. Millonkohan on hukkunut taito olla hetkessä? Minne se jäi?

IMG_2621

Oon pohdiskellut paljon tulevaisuutta tänä kesänä. Kaksi vuotta sitten oli helppo vaan hyökätä opiskeluihin sillä ajatuksella, että ne kestää kummiskin kolme vuotta, ei tarvitse miettiä pidemmälle. Nyt on enää muutama hassu kuukausi jäljellä ja ensi kesällä olenkin jo valmistunut. Mitäköhän sitten? Tässä vaiheessa pitäisi kai tulevaisuuden alkaa pikkuhiljaa hahmottumaan, ja mun tulevaisuus on niin auki, ettei oo todellakaan ollut. Haluanko muuttaa takaisin Suomeen? Haluanko jäädä Lontooseen? Haluanko lähteä Australiaan tekemään MBA:n? Haluanko pitää välivuoden kaikesta ja matkustaa jonnekin? Kai asioilla on tapana järjestyä itsekseen, mutta kun on malttamaton ja utelias mieli, niin tällaset jutut ahdistaa pientä ihmistä.

Ehkä mä jatkan lentojen tutkimista ja mietin, mihin elämä mut kuljettaa vielä tunnin verran, ja sit oikeesti lopetan tän päättömän toheltamisen ja laitan itseni ojennukseen ja lakkaan vaan unelmoimasta 😀

Todella tunnelmaan sopivasti:

//www.youtube.com/embed/dVXBhnBJ_Gw

Kommentit (24)
  1. Miten tulikin sun postaus just sopivaan aikaan kun itellä liikkuu täsmälleen samat ajatukset päässä! Kuuntelin ton laulunkin ja jotenkin hassua kun just istun ite ikkunalaudalla jalat pihalla miettien elämää 🙂 mulla on ikävä Suomeen mutta kuitenkaan en halua mennä sinne ja tämäkään maa ei tavallaan tunnu kodilta..

  2. Arghh mulla on niin samat fiilikset! Rasittaa ehkä eniten just se, et pitäis oikeesti elää nyt juuri tätä hetkeä. Siitä sit kuitenki kertyy ittelleen vaan enemmän paineita kun PITÄIS vielä koko elämän suunnittelun lisäks elää tässä hetkessäkin (ironiaa) 😀 Kyl on kiire! 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *