Kropan uusi teini-ikä?

Ennen kuin lumi alkoi tupruttaa ja teki kauniin lumipeitteen ympäristöön, käytiin ottamassa vielä hyvin syksyisen näköiset asukuvat. Olen niin ihastunut näihin mun uusiin Timberlandeihin, että ykskaks oonki hetkellisesti hylännyt vaaleanpunaisen ja harmaan värit ja keskittynyt ruskean eri sävyihin. Uudet kengät sopivat täydellisesti tuohon Ralph Laurenin pehmeään ponchoon, johon on mukava kääriytyä näillä keleillä. Talvikuukausina huomaan enemmän ja enemmän kääntyväni kaikkien pehmeiden neulosten puoleen, ja vaatimuksena on vain yksi asia. Sellainen materiaali, joka ei sähköistä hiuksia. Vihaan enemmän kuin mitään muuta silikoniolkaimia rintsikoissa, värikkäitä boksereita miehillä ja sähköisiä hiuksia. Siinä on pinnallisten asioiden inhokkilistani top3 😀 Niinpä oli tosi kiva huomata, että edes tuollaiset viskoosipaidan päällä tämä 100 % polyakryylinen poncho ei sähköistä ollenkaan hiuksia. Positiviinen yllätys, sillä yleensä akryyli on talvella suurin sähköisten hiusten aiheuttaja, varsinkin yhdistettynä villakangastakkeihin tai ohuisiin paitapuseroihin.

On mielenkiintoista huomata, miten äitiys on muuttanut pukeutumistani. En ole mitenkään tietoisesti muuttanut pukeutumistani, mutta huomaan todella paljon miettiväni materiaaleja ja vaatevalintoja Danten mukaan. Kun hän oli ihan pieni ja viihtyi sylissäni paljon, käytin pehmeitä, löysiä ja helposti siirrettäviä vaatteita, jotta voisin ruokkia Danten tilanteessa kun tilanteessa. Nyt hänen lähdettyä liikkeelle huomaan tarvitsevani vaatteita, joissa voi liikkua vauhdikkaasti tyypin perässä ja kumarrella, kyykkiä, nostella ja vaikka painia lattialla. En oikein ole missään vaiheessa pelännyt tahroja ruoasta tai muutakaan sotkua, vaan enemmän pyrin valitsemaan materiaaleja, jotka tuntuvat hänen herkkää ihoaan vasten miellyttäviltä ja samalla ovat mulle käytännöllisiä ja lämpimiä näillä keleillä. Kerrospukeutuminen on pop, sillä tuntuu, että hormonit heittelee edelleen sen verran, että välillä on kylmä ja välillä kuuma. Huomaan myös vältteleväni kaikkia vaatteita, missä on pieniä nappeja, helmiä yms. jos olen Danten kanssa liikkeellä. Hän on tällä hetkellä niin utelias, että jonkun pienen osan irrotessa saattaisi se eksyä suuhun hyvin nopeasti.

 

Jotenkin huomaan suhtautumiseni vaatteisiin ja asusteisiin olevan todella välinpitämätön, mitä tulee siihen, että niille voisi käydä jotain. Dante on kuitenkin pieni vauva ja lapsi vielä aika pitkään ja meillä on toiveissa jollakin aikataululla toinen lapsi. Ainakin. Niinpä tässä voikin ajatella, että parhaassa tapauksessa seuraavat 5-6 vuotta menee aika sotkuista ja lapsen ehdoilla olevaa elämää. Olisi jotenkin todella kurjaa viettää kaksikymppisyyteni loppu ja kolmekymppisyyteni alku mahdollisimman mukavissa vaatteissa, ettei kivoille vaatteille nyt vaan sattuis mitään. Mä kuitenkin suhtautun kulutushyödykkeisiin loppujen lopuksi aika huolettomasti. Aina saa uusia. En toki ehkä pidä Chanelin laukkua kosketuetäisyydellä kun syötetään jotain todella sotkevaa sosetta, mutta eipä se mun elämä kaatuisi, vaikka yksi pieni tuholainen saisi joskus näppeihinsä tai suuhunsa jonkun kauniin asusteeni. That’s life. On jokaisen oma valinta, odottaako lapsen kasvamista ennen kivoimpien vaatteiden kaivamista kaapin perukoilta, vai elääkö joka päivän sillä asenteella että tätä elämä on, kaikkea voi sattua. Niin mä oon päättänyt tehdä. Vauva toki vaikuttaa paljonkin mukavuusaspekteihin ja juuri tiettyjen asioiden välttelyyn pukeutumisessa, mutta loppujen lopuksi melko vähän.

Kuitenkin toisella tavalla lapsi vaikuttaa ja paljon. On ollut mielenkiintoista huomata, miten oikeassa oli kaikki tekstit ja opukset siitä, millainen on suhtautuminen omaan kroppaan synnytyksen jälkeen. Vaikka palauduin tosi nopeasti ”omiin mittoihin”, on kroppani aivan eri. Jo synnärillä luin jonkun tekstin, jossa todettiin, että synnytyksen jälkeinen aika on kuin uusi teini-ikä, siinä pitää luoda uusi suhde muuttuneeseen kroppaan. Mulla tämä on merkinnyt huomattavasti armollisempaa suhtautumista omaan kroppaan. Kroppani oli ehkä tietyllä tapaa nyky-yhteiskunnan kauneusihanteet huomioiden ”kauniimpi” ennen raskauttani. Keskivartalolla ei ollut samanlaista pehmeyttä, yläkerta pysyi ryhdikkäästi pystyssä ihan itsekseenkin ja ympärysmitta vähän siellä ja täällä oli kapoisempi. En kuitenkaan osaa ajatella, että kroppani olisi jotenkin huonompi nyt. Kroppani kantoi monta kuukautta elämäni suurinta aarretta ja auttoi saamaan hänet maailmaan. Sillä ei ole ihan hirveästi väliä, vaikka samalla hieman raamit muuttuivat.

On mielenkiintoista, että vaaka näyttää tismalleen samaa lukemaa kuin ennen raskautta ja jalassa ovat samat farkut kuin ennenkin. Ne vaan istuvat aivan eri tavalla ja kroppa on hyvin erilainen koostumukseltaan. Tämä on luonut ehkä suurimmat haasteet pukeutumiselle. Vuosien kokemus siitä, minkä tiesin sopivan minulle, ja missä minä näytin hyvältä, ei enää pädekään. Ykskaks mulla on vähän päärynämäinen vartalo, sillä lantioni otti ja leveni melko lailla synnytyksen jälkeen. En halua maalata kellekään kauhukuvia, sillä edelleen naurattaa rakkaan (leveälanteisen ja tyrmäävän kauniin) ystäväni suhtatutuminen tähän tietoon. ”Eli sit ku mä saan lapsia, pitää vissiin leventää ovet, että mahtuu muutenkin kuin sivusuunnassa”. Ei tämä ehkä ihan niin radikaalia ole, mutta kyllä tässä huomaa, että kroppa on muuttunut ja sen painopiste tietyllä tapaa myös. Siinä missä ennen mulla oli todella leveät lantioluut, niin nyt on lisää leveyttä alempana lantiolla. Siinä koko alalantion ja yläreisien alueella on tapahtunut mystinen leventyminen, joka on saanut muutettua koko kroppaa ja samalla pukeutumista. Samat vaatteet eivät enää näytäkään samalta leveimmän kohdan siirryttyä ja kroppa tuntuu ykskaks vähän vieraalta. Miten tätä muka pitäisi pukea? Olen mennyt usein sieltä, mistä aita on matalin. Leveä, löysä vaatekappale, joka on mukava päällä, eikä siinä parhaassa tapauksessa tarvitse miettiä, missä menee vyötärö ja kuinka leveä on lantio.

Koen kroppani edelleen kauniiksi, enkä näe siinä mitään vikoja tai puutteita, tai ainakaan pinnallisia sellaisia siis. En kuitenkaan tunne tätä kroppaa. Se on minulle hieman vieras vielä. Se on tuonut mukanaan samanlaisen epävarmuuden kuin teini-iässä. Silloin kun hujahti ykskaks hirveesti pituutta, eikä mikään ruumiinosa oikein ehtinyt mukaan siihen hujahdukseen. Silloin aina vähän jännitti omaa kroppaa, ja piilotti sitä. Huomaan tekeväni samaa nyt. Siinä missä koko kaksikymppisyyteni olin hyvin itsevarma kropassani, nyt en enää tunnekaan sitä. Ennen ei tuntunut missään julkaista itsestäni bikinikuvia tai asuja, joissa oli tiukkoja vaatteita päälläni. Nyt huomaan vältteleväni sellaisia asuja ja tilanteita. En siksi että häpeäisin kroppaani, vaan koska en tunne sitä, enkä osaa imarrella sitä vaatevalinnoilla. Vielä. On ollut helpompi ikään kuin hypätä löllömekkoihin ja ponchoihin ja todeta, että voin tutustua kroppaani myöhemmin. Sitten kun on aikaa. Toki tämä varmasti herättää spekulaatioita niin lihomisesta kuin toisesta raskaudesta. Ei, tänne ei ole odotettavissa toista vauvaa seuraavan yhdeksän kuukauden aikana, eikä kilojakaan ole päässyt kertymään. Minä vain elän kroppani kanssa uutta teini-ikää ja otan aikaa sille, että tunnen sen ja osaan taas pukea sitä vapaasti ja hyvällä fiiliksellä. Tähän mennessä se hyvä fiilis on tullut rennon löysistä vaatteista, joissa on mukava olla ja joissa ei tarvitse miettiä niiden sopivuutta.

Tämän muutoksen huomaa myös huomattavasti merkittävämmässä asiassa. Olen käynyt nyt fyssarilla useita kertoja treenaamassa selkää ja alavatsaa. Olen oppinut paljon, ja tärkein läksy on ollut se, etten ole ihan täysin kosketuksissa kehoni hallintaan. Fyssarin käskiessä laittaa selkä pyöreäksi, notkistan sen. Raskaus muutti ryhtiäni ja sitä, kuinka kannan itseni ja huomaan, että mulla on ongelmia sen korjaamisessa. Lentopallokentällä tai urheillessa osaan mennä takaisin siihen vuosia kestäneeseen tapaan käyttää kroppaa. Urheilusuorituksessa joudun keskittymään siihen mitä teen, ja tiedän jännittää keskivartaloani hypätessä, lyödessä palloa yms. Mutta arjessa, tavallisessa elämässä tai kuten fyssarini sanoo ”matalan tehon toiminnassa” en muistakaan käyttää keskivartaloani. Siksi selkäni kipeytyi tuossa yhdessä välissä. On ollut ihan mieletöntä huomata siellä fyssarin kanssa kokeillessa uusia juttuja, että mä oon aika voimakas. Ja mä oon itse asiassa yllättävän hyvässä kunnossakin!

Mä en vaan aina osaa hallita mun kroppaa, ja esimerkiksi alavatsalihakseni ovat olleet lomalla varmaan vuoden. Kompensoin tekemistä alaselällä ja ylävatsalla, enkä oikein osaa käskystäkään jännittää oikeita lihaksia. Tai no en osannut, nyt kun olen käynyt fyssarilla useita kertoja, olen alkanut saamaan viestejä perille oikeille lihasryhmille. Ja ai että, siitä tulee hyvä fiilis! Mä oon AINA pelännyt esim. vatsarullaa, kunnes fyssarini ohjeistusten mukaisesti kokeilin sitä. Ja huomasin olevani yllättävän voimakas. Kun vaan muistin säilyttää oikean asennon. Huomasin tehneeni lankkua vuosia väärin ja huomasin, etten ole jännittänyt tietoisesti alavatsalihaksiani kyllä varmaan koko elämäni aikana 😀 Jännää, kun tutustuu tähän oman elämänsä tärkeimpään koneeseen, vartaloonsa, vasta tässä kolmenkympin hujakoilla. Minä, joka oon aina pelännyt vatsarullaa, on intoillen ottanut sen nyt päivittäiseen käyttöön. Tosin nyt homma on pausella, sillä paukautin takareiden eilisessä pelissä, eli pari päivää pitänee ottaa vähän kevyemmin.

On ollut jotenkin hirveän siistiä olla takaisin lentopalloilemassa. Toki se vie aikaa, kun tällä hetkellä meillä on kahdet treenit ja yksi peli viikossa ja pitäisi vielä omalla ajalla muistaa harjoitella ja pitää kuntoa yllä. Siinä on aikamoinen sitoutuminen tässä yrittäjyyden ja kotiäitiyden sekoituksessa. Mutta on ollut jotenkin superkivaa olla pelikentillä ja tuntea itsensä vielä ihan yllättävän tehokkaaksi aina välillä. Kun tulee kotiin treeneistä ja joka paikkaa vähän särkee kaiken hyppelyn jälkeen, tietää että on tullut hieman koeteltua kroppaa. Samalla huomaa koko ajan selkeämpää suhdetta omaan kroppaan ja fysioterapian hyötyjä pelikentällä. Ykskaks osaakin hallita sitä omaa kroppaa hieman paremmin, saa lisää voimaa tekemiseen ja tulos on parempaa.

*=kaupallisia linkkejä

RALPH LAUREN poncho (*tämä)
LEE farkut (*nämä
ZARA paita (samantyyppinen *täällä ja *täällä)
LOUIS VUITTON Pochette Metis laukku (tämä
ZARA korvikset (nämä)
BURBERRY takki (vanha, samantyyppinen *täällä ja *täällä
DANIEL WELLINGTON kello (tämä)
TIMBERLAND kengät  (*nämä)

Liian paljon jotenkin nykyaikana ajatellaan sitä, miltä joku näyttää ja vähän sitä, miten joku voi. Mä voin ainakin aivan rehellisesti sanoa, että mä rakastan omaa kroppaani ihan yhtä lailla nyt kuin ennenkin. Ehkä jopa enemmänkin. Alastomana näen siinä sen parhaat puolet, enkä keskity niihin, joita haluaisin ehkä kehittää. Uusi tutustuminen omaan kroppaan ehkä aiheuttaa pientä päänraavintaa pukeutumisen suhteen, mutta toisaalta tämä kaikki on antanut mulle uutta tietoa ja osaamista oman kropan suhteen. Jotenkin saan tosi paljon enemmän irti siitä, että mulla riittää voimat rullata vatsarullalla kuin siitä, että voisin näyttää paremmalta bikineissä.

Onneksi maailmassa on miljoona hoikkaa ja kiinteää kroppaa ja näkyviä vatsalihaksia ja kaikkea sitä, mitä nyky-kauneusihanteen mukaan naisella kuuluu olla. Minä voin täyttää sitten sitä kiintiötä, jossa on hieman pehmeämpää, muhkuraisempaa ja ei-niin täydellistä. Se on ihan kiva kiintiö. Samalla voin keskittyä kroppani vahvistamiseen, hyvän olon ja voiman lisäämiseen ja hyvään mieleen. Ja tähän uuteen, äidin kroppaan, tutustumista. Mä en nimittäin koskaan kokenut teini-ikää rankkana tai raastavana vaan pikemminkin jännittävänä. Samalla tavalla suhtaudun tähän uuteen, kolmekymppiseen keski-ikääni 🙂

Mitäs te tykkäätte tästä asusta? Ja onko muilla samankaltaisia tuntemuksia muuttuneista vartaloistaan? 

Kommentit (27)
  1. Allekirjoitan täysin tuon uuden” teini-iän ”. Itselläni ollut ihan samoja fiiliksiä muuttuneen kropan suhteen raskauden jälkeen.. oma kroppa tuntuu nyt vieraalta ja on ollut vaikea tottua näkyviin raskausarpiin yms.Mutta samalla arvostan kroppaani enemmän mitä ennen raskautta!

    1. Just näin 🙂 totuttelua, sillai lempeästi 🙂

  2. Kiva, että sinä tiedät kroppani ja painoni paremmin kuin minä blogikuvien perusteella. Ei siinä, onnea Sinulle valitsemallasi tiellä, itse pitäydyn kommentoimasta asioita, joita en voi tietää, kuten toisten painoa. Riippuu toki mihin vertaa, itse vertaan vuoteen 2016, en blogini alkuun. Siitä on kieltämättä tullut varmaan 10 kg, mutta olinkin silloin 19 v ruipelo 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *