Kun kaamosmasennus meni pois

On superkummallinen vuosi mulle. Hyvälläkin tapaa. Oon ollut niin monena vuonna syksyllä tai talvella jossain lämpimässä, että tää on oikeesti aika ainutlaatuinen. Instagram ja Facebook puskee vuosien ajalta muistoja mulle millon Gambiasta milloin Välimeren risteilyltä milloin mistäkin ja mä yritän päästä Helsinkiin työhommiin edes yhdeksi päiväksi joku viikko ja oon joutunut jo kahdesti siirtämään. Korona-altistustiedon takia ja sittemmin kun ajattelin, että testivastauksessa kestää pari-kolme päivää. Dante on kysellyt ihan hauskoja kysymyksiä liittyen lentämiseen ja rakkaisiin ihmisiin ulkomailla ja viimeksi tänään neuvoteltiin siitä, miksei mennä kattomaan isomummia. Vaikea selittää lasta säikäyttämättä, miksi välillä joutuu pois päikystä ja miksi ei pääse etelään leikkimään Jennin kanssa. Onneksi aiheet vaihtuu nopeesti ja sit mietitään, miksi hamahelmien tekeminen on kivaa.

Jollakin hasssulla tapaa mä myös odotan talvea. Eilinen pakkasaamu veti lähipellon ihanaan esimakuun siitä, millaista on kun lunta alkaa tulla ja intoilin sitä jotenkin tosi paljon! Koska oli hauska katsella 1-vuotiaan ihmettelyä siitä, miten lumi sulaa käsissä ja kikatusta kun kutitin kylmällä heinällä. Tää talvi tulee varmasti olemaan vähän erilainen, jos ei reissata minnekään. Mitään ei olla vielä päätetty, mutta eipä olla kyllä edes mietitty sitä reissaamista juurikaan. Samalla kun näen mielessäni ne ihanat talviset päivät kun voi tehdä lumiukkoja ja mennä pulkkamäkeen, näen valitettavasti myös mielessäni ne tuhat ja yksi kertaa kun pitää kerrospukea lapset ulos vaan riisuakseni jomman kumman pissahädän tai vaipanvaihdon vuoksi.

Oon rakastanut tätä syksyä. En tiedä onko tämä valokuvaus-liiketoiminnan mukanaan tuoma uudistunut into kuvata vai muuten vaan, mutta jotenkin syksy on sykähdyttänyt. Yleensä olen masistellut puoli syksyä sitä, että ulkona on masentavaa, mutta nyt oon nauttinut syksyn kauneudesta. Sumut, värikkäät puut, huurteiset oksat, jotenkin joka viikko on jotain kaunista ja ihmeellistä. Toisaalta tämä on myös Adrianin ensimmäinen syksy ja voi sitä ihmetyksen määrää! Kun tuli lunta! Tai kun oli lehtiä maassa loputtomasti! Kun pääs läträä lätäkköön. Jollain tavalla lasten kanssa on hirveän hauskaa just se, kuinka pääsee elämään uudelleen tuon ihmetyksen ja kaiken sen hämmennyksen, mitä uudet asiat aiheuttaa.

Ehkä yksi osa tätä iloa on oikeasti se, että olen voinut paljon paremmin. Enkä sinänsä voi ihan kokonaan sivuuttaa sitäkään tietoa, että talvimasennus on vahvasti kytköksissä ADHD:hen. Jep, sekin! 😀 On ihan tutkittua tietoa, että Seasonal Affective Disorder, eli tutummin kaamosmasennus on yliedustettuna ADHD:n rinnalla, mikä itse asiassa on aika selkeä yhteys kun tarkemmin miettii. Wikipedia kertoo: ”Auringonvalon vähentyminen voi johtaa serotoniinin vähäisempään erittymiseen. Kaamoksen on todettu vaikuttavan aivojen välittäjäaineisiin hyvinkin voimakkaasti. Kanadalaiset tutkijat ovat osoittaneet, että kaamosmasennuksesta kärsivillä on normaalia vähemmän aivojen välittäjäainetta serotoniinia, joka säätelee tunnetiloja ja energiatasapainoa. Serotoniinin kuljettajamolekyyli siivoaa ylimääräisen serotoniinin pois aivoista. Mitä aktiivisemmin kuljettajamolekyylit toimivat, sitä vähemmän aivoissa on serotoniinia. Kuljettajan aktiivisuus oli huomattavasti korkeampi talvella kuin kesällä. Tämä johtaa siis serotoniinivajeeseen, joka saattaa selittää, miksi terveetkin ihmiset kokevat alakuloisuutta ja voimattomuutta talven kynnyksellä. Vaikka kaamosmasennus on tunnettu jo kauan, sen biologinen syy on ollut epäselvä.” Lisää tähän ADHD, jossa yleensä dopamiini, noradrenaliini ja/tai serotoniini ovat keskeisessä asemassa. Eli sinänsä yhteys on mun mielestä hyvin yksinkertainen. Jos aivojen välittäjäaineet ovat muutenkin epätasapainossa, niin nämä Suomen talven pimeät ajanjaksot pahentavat tilannetta. Ehkä juuri siksikin tämä vuosi on mennyt sikäli eri tavalla, että talvi ja pimeys ei ahdista. Joo, olisihan se kiva nauttia eteläisemmistä keleistä perheeni kanssa rannalla polskien, mutta ajatus Suomen talvesta ei herätä mussa syvää ahdistusta, niin kuin ennen.

On oikeasti jotenkin todella mielenkiintoista, miten paljon asioita on tapahtunut ADHD-diagnoosin ja lääkehoidon aloittamisen jälkeen. Ihan sellaisia pieniä asioita. Mä oon esim. aina vältellyt uimista Suomessa, koska kylmä. Ja siis käynyt suihkussa niin, että nuppi on kuumimmalla mahdollisella, eikä se oo ollu tarpeeks kuuma musta silloinkaan, vaikka kylppäri on höyrynnyt kuumasta ja mies ei oo kestänyt tyyliin olla samassa kylppärissä. Meidän lämminvesivaraajan vesi on ollut talvisin koetuksella ja mä oon aina vaatinut, että hankitaan toinen. ”Mitä jos kävisit vaan suihkussa niinku normaalit ihmiset?” Lähes heti lääkehoidon aloittamisen jälkeen mä olin meistä se, joka halus käydä koko kesän uimassa. Siis vielä 21 jälkeen illalla kun oli kylmä. Mun mielestä ennen on ollut epämiellyttävää olla uimassa uimahallissa (kylmä jopa vauvauinnissa) ja lasten kanssa suihkussa yhdessä oleminen vaati sen, että perään pääsee yksin lämmittelee, koska lapsille vesi on liian kuumaa muuten. Ykskaks mä käyn normaalissa suihkussa.Tykkään edelleen lämpimästä, mutta siis sellaisesta järkevästä. Ja se kaikista kuumin vesi tuntuu kuumalle! Käsittääkseni tää vuorostaan liittyy noradrenaliiniin jollakin tapaa, mutten oo tutkinut asiaa sen enempää.

No anyway, kaamosasennuksesta en oo ennen tiennyt hirveesti mitään ja oon mielessäni aina pitänyt asiaa ihan oikeesti sellaisena firstworldproblems -tyyppisenä ”mua niin masentaa talvi”-meininkinä, että yllätyin siitä, että asia ylipäätään löytyy Terveyskirjastosta oli mulle ihan yllätys 😀 Kun tähän yhdistää myös ADHD-hoidon muut hyödyt toiminnanohjauksessa ja tunnesäätelyssä ja myös sen, että olen nukkunut paremmin kuin vuosiin (laadullisesti, en valitettavasti määrällisesti), syönyt paljon järkevämmin ja kuluttanut huomattavasti vähemmän sokeria, ei mikään ihmekään, että impulssit johonkin mielihyvään tuottavaan kuten etelän reissuun, on hyvin vähäiset verrattuna menneisiin vuosiin. On itse asiassa tosi käsittämätöntä, miten jälkeenpäin voi ymmärtää itseään ja monia asioita itsessään niin eri tavalla kuin ennen, kun osaa yhdistää asiat oikein. Mähän oon vuosia taistellut raudanpuutteen kanssa ja ihan lapsesta asti on ollut anemiaa tai raudanpuutetta ilman anemiaa. Oon ollut viime vuosina rautainfuusiossa kahdesti ja mun rauta on neljännesvuosittain tarkkailussa. Kuvitelkaapa ihmetykseni, kun en ole koko kesän aikana syönyt lainkaan rautalisää, mutta ensimmäistä kertaa mun rauta oli noussut itsekseen! Edellinen 3kk ilman rautalisää oli laskenut rautaa kuin lehmänhäntä. Mikään rautalisä ei ole ollut tarpeeksi tehokas tai jos on ollut tarpeeksi tehokas, niin on laittanut vatsan aivan sekaisin ja ainoa sopiva hoito on ollut se infuusio. Se ei ole sieltä halvimmasta päästä, mutta aikanaan rytmihäiriöiden alettua se alkoi tuntumaan ihan hyvältä idealta. Mä syön paljon rautaa sisältäviä ruokia ja oon käyttänyt rautalisää on/off ikiajat. On poissuljettu kaikki mahdollinen keliakiasta laktoosi-intoleranssiin ja lopputoteama pidemmissäkin tutkimuksissa on ollut se, että rauta ei imeydy kunnolla. Mutta nyt se oli maagisesti kesän aikana imeytynyt. Mua kiinnosti tää ja tutkin asiaa. Törmäsin lukemattomiin artikkeleihin siitä, kuinka raudanpuute pahentaa ADHD-oireita merkittävästi ja miten merkittävä rooli raudalla on dopamiinin tuotannossa ja samalla löytyi mielenkiintoista tutkimusta siitä, että ADHD:hen käytetyn stimulanttilääkityksen vaikutus on usein rautaa kohentava. En syventynyt sen enempää asiaan kun on vihdoin tasapainossa nämä molemmat, mutta mielenkiintoista yhtä kaikki. Odotan innolla seuraavaa kontrollia ja jatkan ilman rautalisää.

Ihmiskroppa ja ihmismieli on jännittävä kokonaisuus. Joku juo kahvia herätäkseen, toinen (minä) nukahtaakseen. Ja koko kehomme on niin käsittämättömän monimutkainen käyttöliittymä, että yksi asia siellä ja toinen täällä, voi vaikuttaa ihan todella kokonaisvaltaisesti. Ja kun asiat yksinkertaistaa, niin kaikki kuulostaa ”normaalilta”. No kuka nyt pimeästä tykkää, totta kai kaikki tykkää auringosta?! Niin mutta miksi? Ehkä siksi, että se auringonvalo vaikuttaa meissä ihan fyysisesti, niihin välittäjäaineisiin, jotka vaikuttavat meidän toiminnassa niin moneen, mm. hyvään fiilikseen?

Mielenkiinnolla siis odotan, millainen on tämä ensimmäinen talvi, kun tuntuu siltä, että olen tasapainoisempi, ihan fyysisesti siis. Ehkä saan ensimmäistä kertaa oikeasti nautittua talvesta ihan eri tavalla kuin ennen. Ehkä tämä on tavallaan myös mun ensimmäinen tavallisesti tiedostama syksy ja ensimmäinen talvi, niin kuin Adrianillakin. Ehkä siksi oon kylmän, pimeän, märän ja nihkeän sijaan nähnyt värejä, kauneutta ja kaikkea hyvää tässä vuodenajassa, jota normaalisti vihaan.

Kommentit (10)
  1. Hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen postaus! Ja vain vahvisti ajatustani, että miehelläni voi hyvinkin olla myös ADHD. Tämä ajatus tuli mieleen jo ensimmäisestä ADHD-postauksestasi ja monet myöhemmät, erityisesti tämä!, ovat vain vahvistaneet fiilistä. Mies ei varmaan itsekään tajua, kuinka eri ihminen hän on keväisin ja kesäisin valoisaan aikaan kuin näin marraskuun pimeyden tultua. Mutta hän on kieltäytynyt menemästä ADHD-testeihin, koska ei joka tapauksessa halua aloittaa mitään lääkitystä, minkä ymmärrän täysin. Olennaista siis kai vain ymmärtää toisen erilaisuutta, kuten kaikkien ihmisten kanssa diagnooseista tai diagnoosittomuudesta huolimatta 🙂

  2. Mistä tuo aivan ihana takki on? 🙂 Koitin Metsolan sivuilta etsiä kun näyttää vähän Metsolan tyyppiseltä mutta en ainakaan löytänyt.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *