Kun tahtoikäisen kaveriksi tulee vauva

Valehtelisin jos väittäisin, että mua ei jännitä syksyn mukanaan tuomat muutokset. Monellakin eri tapaa on todella jännittävää, miten jaksaa itse venyä kahden pienen vanhemmaksi ja miten oma elämä ja rutiinit muuttuvat. Juttelin tässä vähän aikaa sitten ystävän kanssa ja sanoin keskustelun lomassa, että mun on helppo haaveilla isosta perheestä ja useammasta lapsesta, sillä tämä ensimmäinen on ollut niin helppo. En välttämättä ajattelisi yhtä ruusuisesti, jos olisi ollut tässä aika rankat pari vuotta. Ja samalla tajusin, että jollakin tapaa pelkään hieman sitä, että mitä jos toinen lapsi ei samalla tavalla olekaan ”helppo”.

Meillä on mennyt Danten kanssa aika helposti aina. Hän on aina nukkunut yöt hyvin, ollut melko terve ja hyvinvoiva lapsi ja sairastaessaankin itse asiassa hirveän reipas ja hyvin jaksava potilas (me ei esim. usein edes oltais tajuttu pojalla olevan korvatulehdusta ilman öiden muuttumista rauhattomiksi, meidän mittapuulla siis). Meillä ei oo ollu kovin vahvoja eroahdistus-kausia ja pikkuisemme on ollut kaikin puolin jotenkin hurjan mukautuvainen. Nyt kun poika on 2v5kk, ollaan jo tovi ehditty elämään hänen tahtoikäänsä. En pidä termistä uhmaikä vaan suosin termiä tahtoikä. Se kuvaa mun mielestä ikävaihetta paremmin, sillä sitähän se on, oman tahdon mittailua ja ymmärtämistä. Tiedän kyllä, että tahtoikä on 2-3 -vuotiaana kovimmillaan ja voi hyvin olla, että omamme ei ole vielä päässyt siihen terävimpään kärkeen tuota omaa ”uhmaa”. En halua siis nuolaista ennen kuin tipahtaa, mutta so far so good. Meillä ei elämään oo onneksi kuulunu Xksi heittäytymiset ja raivarit ja itse asiassa poika itkee aika harvoin ja raivoaa tooooodella harvoin. Testailee kyllä rajojaan, mutta ei mitenkään niin, että menisi täysin hermot. Yleensä hän on kovin touhukas tekemään jotakin ja haastaa kiellot vaatimalla, että tehdään hänen tavallaan. Oon itse asiassa tosi yllättynyt siitä, miten helposti nämä hetket on saatu menemään. Ehkä olennaisin oppi mulle on ollut se, etten yritä mennä tahto tahtoa vastaan läpi harmaan kiven huutaen joota toisen huutaessa eitä. Olen selittänyt asian yksinkertaisesti, selkeästi ja ytimekkäästi ja silloin koko uhmakohtaus on mennyt ohi melko lailla hetkessä. Kyllä meillä omaa tahtoa kokeillaan monta kertaa päivässä erilaisin tavoin, mutta ollaan jotenkin yleensä aina onnistuttu löytämään yhteinen sävel tekemiseen. Jossain asioissa lapsi saa päättää. Haluaako hän kaivurihousut vai siniset housut? Haluaako hän banaanin vai omenan? Haluaako hän mennä leikkiä legoilla vai lukea kirjaa? Toisissa hän ei saa päättää. Me syödään nyt. Me siivotaan nyt. Me puetaan nyt ja me mennään nukkumaan nyt. Aivan sama haluatko vai et. Oon ollut myös tarkka siitä, että jos kiellän lapselta jotain sellaista mikä on normaalisti sallittua, perustelen sen kiellon, ettei asiat oo ristiriitaisia. Jos kysytään haluaako mennä suihkuun äitin vai isin kanssa, saa valita. Jos on sanottu, että menee jomman kumman kanssa, pidetään siitä kiinni, vaikka vaatisi toista mukaan. Jos ollaan ottamassa autoon mukaan hiirilelu, mutta haluaakin nallen, se on päätös, jonka lapsi saa tehdä. On päätöksiä, jotka lapsi tekee ja on päätöksiä, jotka vanhemmat tekee.

Me myös pyritään jo nyt kasvattamaan Dante niin, että hänellä on rajallisessa määrin oma oikeus määrätä itsestään. Kysyn aina pojalta saanko halin tai saanko pusun. Jos ei halua, niin sitten niitä ei väkisin anneta. Lapsella on oikeus päättää mielestäni läheisyydestä ja siitä, saako häneen koskea, ellei se ole välttämätöntä tai tarpeellista.

On ollut oikeasti tosi mielenkiintoista seurata lapsen ajattelun kehittymistä ja sitä, kuinka nykyään hänen kanssaan voi keskustella. Hän kysyy lisäkysymyksiä ja on utelias ja kiinnostunut. Hän kuuntelee tarkkaavaisesti selitykset ja perustelut ja oikein näkee pienten aivojen raksuttelevan. En oikein oo missään vaiheessa osannut olla ”Ei ja piste”- vanhempi, vaan yritän selittää asian niin, että lapsi ymmärtää. Meillä tahtokohtausten paras ase on mennä kyykkyyn (kasvot lapsen kasvojen tasolle) ja selittää rauhallisesti ja sanoittaa niitä lapsen tunteita. ”Sua harmittaa nyt koska oot tosi väsynyt ja sen takia tulee harmi. Sitten kun ollaan levätty on parempi mieli, eikä harmita enää”. ”Sä et saa leikkiä tavaralla X, koska sen kanssa voi sattua tai se voi mennä rikki ja äitille/isille/jollekin tulee paha mieli”.

Vaikka tahtoikä on ollut mun mielestä paljon helpompi ja lievempi kuin mitä olisin ajatellut (edelleenkin, so far, tässä saatetaan vasta kerätä kierroksia), jännittää mua uusi vauva tähän aikaan. Dante kyselee koko ajan tosi paljon. Tosi paljon. Musta tuntuu usein siltä, että oikein haluan olla läsnä ja jutella hänen kanssaan. Hän on myös todella puuhakas ja osallistuva ja suurimmat harmit tulee oikeastaan siitä, ettei saa osallistua tai tehdä itse. Esimerkiksi haluaa pukea itse sukat. Se ei vielä mee hirveen näppärästi ja siinä menee iät ajat. Normaalisti maltan odottaa ja antaa yrittää. Autan tarvittaessa. Aina välillä on vaan kiire ja pitää päästä liikkeelle nopeammin. Sitten lapsesta onkin kamalaa, kun ei itse saakaan tehdä asiaa X. Välillä sitä on itse turhautunut ja malttamaton ja hengittelee vaan syvään kun taapero on niin ”hidas”, ”unohteleva” ja ”poukkoileva”. Tai oikeammin sanottun, taapero on ikäisensä kehitystasolla. Yhden lapsen kanssa aikatauluttaminen ja tekeminen on helppoa, kun voi mennä paljonkin hänen tarpeidensa mukaan, eli jos pitää vaan sen oman turhautumisen aisoissa, niin asiat menee aika sulavastikin. Aika hyvin me saadaan myös kiireiset lähdöt aikaiseksi ja usein lapsen saa harhautettua johonkin toiseen asiaan kuin siihen, mistä voisi nousta joku ärsyyntyminen.

Mutta mitä sitten kun on vauva? Kun ei voi vaan mennä yhden lapsen rutiinien mukaan, vaan on mentävä kahden rutiinin mukaan? Mitä jos ne ei oo yhtään synkassa? Tänään hikoilin sadetakki päällä eteisessä kun lapsi puki sukkia jalkaan ja manasin, että olin typerä kun puin takin ennen kuin lapsi oli valmis. Ei ollut ees kiire, kunhan siinä hikoilin itekseni ja laskin hiljaa päässäni sataan kun se sukka meni neljännen kerran väärinpäin jalkaan. Kun yritin auttaa, vastaus oli ”Dante itse”. Sit aloin miettimään samaa tilannetta vaikkapa tammikuussa, kun pitää pukea itsensä, vauva ja taapero. Lohduttauduin sillä, että poika on aika järkevä ja luulen, että perusteluksi kiirehtimiseen riittää se, että vauvalla on kuuma. Jos sen vauvan hölmönä pukee ennen taaperoa siis. Mutta toisaalta, hän on taapero eli ihan yhtä todennäköisesti se oman sukan laittaminen on sittenkin tärkeämpää 😀

Nään yhdeksi isoksi avaimeksi meidän ”onnistumiseen” tässä kehitysvaiheessa sen, että ollaan molemmat vanhemmat aika levänneitä ja hyväenergisiä. Ei oo vauvavuoden univelkaa, kun yöt meni hyvin. Saadaan nukkua rauhassa ja kunnon yöunia, saadaan halutessamme paljon apua tukiverkolta ja paljon apua toisiltamme. Herään yleensä ilman herätyskelloa ennen lasta. Ei olla ihan loppurikkipoikki pikkulapsiarkeen, ei ollenkaan. Oon itse asiassa ollut tosi yllättynyt, miten vähän oon turhautunut lapseen koko tänä aikana. Olisin kuvitellut itseni malttamattomammaksi, räjähdysherkemmäksi ja ärsyyntyvämmäksi. Yllättävää kyllä, lapsi ei ole kuin kahdesti ajanut mut todella ärsyyntyneeksi. Molempia on yhdistänyt se, että olen ollut itse todella väsynyt, muista syistä kuin lapsesta johtuen. Aina kun on väsynyt, kipeä tai stressaantunut, ei löydä sitä hyvää energiaa, jolla jaksaa porhaltaa eteenpäin ja vastailla sataan kysymykseen, siivota kaatuneet kaakaot ja seurata varttia sitä sukan pukemista jalkaan. Vanhempien lepo on ihan ykkösenä siinä, että tahtoikä ja arki taaperon kanssa on oikeesti kivaa. Jos oon nukkunu hyvin ja oon mieleltäni levollisessa tilassa, mulla on lehmän hermot ja jaksan mitä vaan. Mut auta armias jos oon nukkunu liian vähän, stressaantunut ja uupunut. Jokainen miehen poikittainen sana on potentiaalinen perheriita ja mitta taaperon tekemisten suhteen täyttyy aivan eri nopeudella. Nyt yhden lapsen kanssa on ollut helppo pitää huoli siitä, että oma henkinen pankki on koko ajan plussalla. Mutta mitä kun perheeseen tulee vauva? Mitä jos yöunet on katkonaisia, vauva on tissitakiainen ja omat voimat on vähän niin ja näin? Miten silloin jaksaa olla läsnä, olla tukena, olla koko ajan turhautumatta ja ärsyyntymättä juuri sen taaperon kanssa olemiseen?

Nyt jonku tahtokiukun iskiessä on helppo keskittää energiansa 100 % lapseen, kyykistyä viereen, halata ja selittää, kysyä ja sanoittaa, olla läsnä ja paikalla ja täysin vastaanottavainen. Mutta mitä jos on valmiiksi aivan väsynyt ja uupunut? Jaksaako silloin hyvällä meiningillä olla järkevä, rauhallinen ja tukeva vanhempi?

Tosiasiahan on se, että lapsi ei käyttäydy kuin robotti ohjattuna. Hän on täysin arvaamaton. Aamulla sängystä saattaa nousta maailman kultaisin pikkuinen, joka tulee itse kämpän poikki viereen, antaa halin ja sanoo ”rakas äiti”. Tai sit sieltä lapsen huoneesta saattaa kuulua jumalaton itku, kun äiti on aamulla ”väärässä huoneessa” ja koko maailma on pielessä. Tai sieltä saattaa nousta sellainen mato, joka haluaa vaan matoilla pitkin lattiaa eikä suostu ottamaan pois pyjamaa saati menemään potalle. Herätyksestä viis, viidentoista minuutin päästä tilanne voi olla ihan kamalan erilainen. Joka aamu lapsi kysyy ”missä isi on?”. Vastaus ”isi on töissä” on yksi aamu täysin OK, toisena aamuna aivan kamala kriisi ja kolmantena saa pitkän vastauksen siitä, kuinka isi tulee töistä ja sitten Dante menee vastaan. Koskaan ei tiedä, miten päivä alkaa eikä se alkukaan kerro mitään siitä, miten se jatkuu 😀

35-vuotias mieheni hädin tuskin osaa käyttää itsesuojeluvaistoaan sen vertaa, ettei heittele jotain ”hyvää” läppää tai tee jotain mun mielestä ärsyttävää vaikka sanoisin ihan suoralla suomen kielellä ”mä oon tänään tosi väsyny, älä oo ärsyttävä”. 2-vuotiaan kohdalla tällaisesta ei voi edes unelmoida. Taapero on taapero ihan sama vaikka vauva ois valvottanut koko yön ja hormonit jylläävät. Jotenkin uumoilen, että kotonamme tullaan näkemään päiviä, jolloin äiti on väsynyt vauvan valvomisesta tai mistä tahansa, vauvalla on huono päivä ja taaperokaan ei ole loistavimmillaan. Kai niistäkin aina selviää jotenkin. Selviäähän?

Nyt onkin vielä hetki aikaa miettiä omia selviytymismekanismeja, kehittää omaa turhautumisen sietokykyä, malttia ja harjoitella sitä, että laskee sadan sijaan tuhanteen. Tahtoiän rinnalle saattaa hyvinkin tulla vahva mustasukkaisuus, sillä poika on vahvasti kiintynyt sekä minuun että isäänsä ja voi olla aikamoinen paukku jakaa meitä jonkun toisen kanssa. Mustasukkaisuus voi tuoda aivan uuden tason tahtomiseen ja ”uhmaamiseen” ja siinä laitetaan sitten meidän vanhempienkin kommunikaatio ihan eri tavalla testiin. Miten osataan sanoittaa nämä kaikki uudet tunteet ja niistä johtuvat harmit? Kaikki hyvät neuvot otetaan mielellään vastaan. Jollakin tapaa uskon nimittäin tosi vahvasti tietynlaiseen valmistautumiseen ja johdonmukaisuuteen. Vaikka lapset on kaikki yksilöitä, eikä ohjelmoitavissa omiin toiveisiin, on musta tärkeää tietää ne omat toiveet, vahvuudet ja heikkoudet ja lähteä miettimään ”toimintasuunnitelmaa” sen pohjalta. Monella tapaa koen, että meidän jotkut valinnat on auttaneet siinä, että meillä on ollut ”helppo alku” Danten kanssa, vaikka varmasti suurin tekijä on ollut Danten persoona ja sen erityispiirteet.

Jos siis olette huomanneet jotain hyviä ja toimivia malleja vauva-arjen ja tahtoiän yhdistämisen suhteen, lukisin mielelläni teidän ajatuksia!

Kommentit (14)
  1. Hei Anna! mä oon lukenut sun blogia kohta jo 10vuotta! On ollut jotenkin aina super inspiroivaa olla ”mukana” sun eri elämän vaiheissa ja oot tavallaan mulle sellanen iso-sisko jota mulla ei koskaan ole ollut.
    Oon sua muutaman vuoden nuorempi mutta mun pojalla ja Dantella on vaan about puolisen vuotta ikäeroa (mun poika 10/17) joten nämä tahtoikä asiat jnejne on ihanan ajankohtaisia itellekkin ja oon myös miettinyt paljon miten mun esikoinen aikanaan reagoi jos luoja suo vielä sisaruksia. Joten kiitos edelleen siitä inspiraatiosta mitä jaat olemalla ihana itsesi! Paljon rakkautta, voimia ja terveyttä tähän syksyyn, koko teidän perheelle! <3 -J

  2. Tää postaus tuli taas niin oikeeseen kohtaan, kiitos siitä 😍 Meillä just 2 v täyttävä ja vauva syntyy 4 kk päästä. Oon ajatellut ihan samoja juttuja. Tahtoa alkaa löytymään ja poika on erittäin energinen ja vauhdikas. Silti ollut aina ns. helppo ja kiltti, eikä hänkään itke juuri ollenkaan. Ainoastaan univelkaa on edelleen.. poika oli vauvavuoden tosi huono nukkuja eikä vieläkään nuku jokaista yötään heräämättä. Joskus siis mietityttää vauhdikas, tahtova taapero + mitä jos toinen valvottaakin vaikka lisää, tai on kovin itkuinen tai vaikkapa yhtä allerginen. Koitan silti ottaa mahd. rennosti ja uskon, että kaikki menee omalla painollaan. Kovin innoissaan odotetaan pikkusisarusta ❤️

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *