Kuoleeko into vanhetessa?

Mungolife

(Vähän terveellisempi lätkävälipala...)

Ihania kommentteja olitte jättänyt edelliseen postaukseen, tekisi mieli jatkaa omaakin listaa vielä enemmän, nimittäin muistin vielä kommenteista monta lisäkohtaa! Mutta, lapsiasioista kertaheitolla vähän aikuisempiin juttuihin, nimittäin mun pienimuotoiseen viimeaikaiseen kriisiin. Muistatteko kuinka blogin alkuaikoina kirjoittelin usein Leijonista ja jääkiekon MM-kisoista? Niitä ei oo pitkään aikaan näkynyt blogissa, mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, ettenkö nauttisi edelleen maajoukkuepelien katsomisesta. Pakko sanoa, että viime vuosina jääkiekon seuraaminen on vähentynyt tosi paljon, ihan vaan sen takia, että sille ei ole kummoisesti aikaa. Mutta, pakko sanoa, että samalla myös mielenkiinto on hieman vähentynyt. Toki musta on ihanaa istua alas ja katsoa viihdyttävä Leijona-peli, mutta siinä missä ennen harmitti aivan jumalattomasti jos peli jäi välistä, nykyään aikatauluihin ei vaikuta edes MM-kisojen puolivälierät. Itse asiassa tänä vuonna tajusin kisojen olevan alkamassa pari päivää ennen kuin ne alkoivat. Ja tietenkin on jo työmatka puolivälierän aikana ja vaikka mitä kaikkea.

Mutta eniten mua jotenkin hämmensi eilen se, ettei mua jotenkin jännittänyt peli. 0-0 -tilanteessa ei korvissa humissut ja ollut pieni jännitys siitä, voittaako Suomi vai häviääkö. Olenkin miettinyt, että onko tämä sitä tylsää aikuistumista vai yksinkertaisesti seurausta siitä, että en enää tunne joukkuetta kunnolla, kun en ehdi seuraamaan mitään pelejä. Toki lueskelen päivän lehdestä urheilu-uutiset ja uutiset suomalaisten pärjäämisestä NHL:ssä, mutta samaan aikaan pieni osa Leijonien maajoukkueesta on niminäkin ihan tuntematon. Ei ole aikaa seurata EHT-turnauksia, ei ole aikaa oikeasti keskittyä ja kiinnostua.

Tietyllä tapaa uskon tämän johtuvan juuri siitä, että kun en ehdi paneutumaan kunnolla jääkiekkoon, en osaa innostua siitä samalla tavalla. Samaa ei ole nimittäin tapahtunut monessa muussa asiassa. Nimimerkillä uusimmasta Avengersista ulos kävellessäni googlasin loppuillan kaikkea mahdollista Marveliin liittyvää, arvauksia seuraavan leffan tapahtumista, näyttelijävalintoja ja kaikkea mahdollista. Se on itse asiassa mun tapa. Mä tutkin ja googlaan kaiken mahdollisen. On yksi mulle todella ominainen piirre sukeltaa jotenkin todella syvälle vähän erikoisempiinkin ja täysin merkityksettömiinkin asioihin. Senkin uhalla, että yöunet jää lyhyeksi. Tiedän todella paljon mua kiinnostavista asioista; tietyistä leffoista tai vaikkapa lempilaukkumerkkini eri väreistä ja malleista. Mutta, huomaan enenevissä määrin, että mulla ei ole aikaa mua kiinnostaville jutuille samalla tavalla. Mun päiviä täyttää työasiat, kodin ylläpito, Danten kanssa leikkiminen ja kaikki mahdollinen tuttien pesusta läheisteni kanssa kommunikoimiseen. Kai tämä on alkua sille, mitä tarkoittaa termi ruuhkavuodet.

Oonkin vähän miettinyt, mitä käy, jos mä menetän pikkuhiljaa mielenkiintoni kaikkea mua kiinnostavaa kohtaan? Mitä jos en enää innostukaan juuri mistään kun arki ja päivät alkaa täyttymään yhä enemmän asioista, jotka pitää tehdä?

Oon yrittänyt varata päivittäin aikaa itselleni ja asioille, jotka kiinnostavat minua, mutta kun aikaa on rajallisesti on tehtävä valintoja ja tuntuu, että omat kiinnostuksen kohteet on ihan hirveän paljon suppeammat kuin ennen. Lapsen kanssa menee paljon aikaa asioihin, jotka kehittävät häntä, mutta eivät minua. On siis helppo syyttää tästä äitiyttä, mutta todellisuudessa syyllinen on todella huono aikasuunnittelu ja priorisointi aina välillä. Jotenkin tässä suoritusorientoituneessa yhteiskunnassa on helppo vaan koko ajan tehdä asioita, joita pitää ja niiden lista on loputon. Mulla on tällä hetkellä listalla vihersuunnittelijan tilaaminen ja pihan kuntoon laittaminen, pari tärkeää työprojektia, Mungokirppiksen järjestäminen, että saa vaatekaapin räjäytyksen jälkeiset IKEA-kassilliset pois nurkista. Pitäisi remontoida pukeutumishuone ja järjestää Danten vaatevarastosta pois liian pienet asiat. Tässä vain jäävuoren huippu kaikista niistä asioista, jotka pitäisi tehdä. Toki olen onnellisessa asemassa sikäli, että mun työ on yksi mun suurista kiinnostuksen kohteista, joten sikäli olen etuoikeutetussa, onnellisessa asemassa.

Siinä on välillä vaikeaa ottaa aikaa vaikkapa lenkille tai sille, että tekee jotakin "turhaa". Nytkin kirjoitan postausta klo 22, pari laskua odottelee vieressä ja mies siivoaa keittiötä. Nukkumaankin pitäisi ehtiä että saisi sen 8 tuntia ennen kuin pikkumies heräilee.

Sinänsä nyt ei vielä ole kovin huolestuttavaa, kun on pieni lapsi. Mitä sitten kun lapsi harrastaa ja haluaa osallistua hänen harrastustoimintaan vähintäänkin katsojana tai joutumalla kuskiksi? Entäs jos lapsia on useita? Mistä löytää aikaa itselleen?

Miten te priorisoitte aikaa omille "turhuuksillenne"? Vai onko kolmekymppisen perheellisen kohtalona yksinkertaisesti vain unohtaa moni itseä kiinnostanut asia ja palata niihin eläkkeellä? Vinkkejä tuelvaisuuteen kaivataan!

Kommentit

Satu (Ei varmistettu)

:) Niin tutun kuuloista. Minä aloin vastaavassa tilanteessa seurata blogeja! Kiitos sinulle ja muille bloggaajille, että olen voinut ylläpitää kiinnostustani muotiin ja kauneusasioihin ja trendeihin ruuhkavuosista huolimatta!

Minski (Ei varmistettu)

Ei liity tähän postaukseen mitenkään ja oon sanonu varmasti miljoona kertaa ja tulen sanomaankin.. :D mutta! Luin teidän häistänne postauksia ja vitsit miten onnellinen voi toisen puolesta olla! Olette niin kaunis pari ja teidän onnellisuus paistaa pitkälle<3! Kaikkea hyvää teille! Couple goals<3!!

Enni (Ei varmistettu)

Hyviä pohdintoja, ja tuotahan se aikalailla on kun ne ruuhkavuodet starttaa. Kiirettä ja asioiden priorisointia. Mikä on minulle tärkeää just nyt? Tänäänkin mietin kiireisen työpäivän jälkeen lapset haettua hoidosta ja kuskattua kotiin syömään ja sitten jalkapallotreeneihin, sen perään kauppaan ja takas kotiin, iltakylvyt jne... alkaa olla takki tyhjä. Tätä kun toistaa arkena joka toinen ilta plus kaikki muut hommat ei paljon aikaa eikä energiaa jää omille harrastuksille. Mutta totta sekin jos oikeasti haluaa niin aikaa on itsellekkin, täytyy vaan olla kumppani tai esim iso vanhemmat mukana remmissä.
Tokihan lasten kanssa voi yhdessäkin tehdä ja harrastaa vaikka mitä, mutta ei se ole sama asia.

Nimetön (Ei varmistettu)

Tietynlainen 'slowing down' ja minimalismi on mulla auttanut. Kun elämästä on tullut karsittua turhaa ja ei-ihan-niin-oleellista, niin sieltä on paremmin tullut esiin ne asiat, joihin oikeasti haluaa panostaa!:) Aikaa ja päiviä on kuitenkin rajatusti, joten kaikkea ei kumminkaan ehdi tehdä.. Toimii erittäin hyvin etenkin näin lapsiarjessa, kun niitä omia tunteja on vieläkin rajatummin:D

Terttu (Ei varmistettu)

Se Mungokirppis. Odotan sitä ja pelkään, etten huomaa, kun se alkaa! . Hoidat niin ihanasti Dantea. Olet laittanut asiat tärkeysjärjestykseen. Ilo lukea blogiasi. Kiitos siitä!

arkeniestetiikkaa

Mulle on erityisesti lasten saamisen myötä tullut yhä tärkeämmäksi oma aika. Äitiyslomalla ehdin miettimään paljon, mitä elämältä haluan ja mikä on se mun juttu mistä todella nautin. Pyrin toteuttamaan niitä omia kivoja juttuja mahdollisimman usein tietenkin huomioiden, että aikaa jää myös muulle perheelle. Suurena voimavarana koen mieheni, joka voi olla lasten kanssa lähes milloin vain. Joten en koe, että joutuisin mistään luopumaan. Itse olen sellainen etten todellakaan täytä kalenteria menoilla. Näin tuntuu, että aikaa on kun vain järjestää :) Mutta meitä on moneen junaan ja tyylejä yhtä monta.

Tiina (Ei varmistettu)

Mun mielestä on luonnollista, että lasten ollessa pieniä heidän tarpeensa ovat etusijalla, ja taaperoidenkin kanssa pystyy vielä järjestelemään aika paljon aikatauluja. Kun vanhempien työajat, lasten koulupäivät ja lasten harrastukset aikatauluttavat päiviä, on jostain tingittävä. Meillä ei ollut isovanhempia tai muuta tukiverkkoa lähellä, joten olihan se rankkaa. Luksusta olivat ne pari kertaa vuodessa, kun mummi oli lapsia päivän hoitamassa.
Nyt noita teinejä ei enää paljon kotona näe :). Omia juttuja ehtii tehdä nyt, eikä eläkeikä ole vielä lähelläkään.

Laura (Ei varmistettu)

Onkohan joku postaus kadonnut kun bloglovin väittää että 18h sitten ois julkastu otsikolla Tulevaisuuden urapohdintoja mut sivua ei löydy?

Mintsu (Ei varmistettu)

Itsellä 7- ja 8- vuotiaat lapset ja päivät ovat täynnä! Ensin kouluun huolehtiminen ja omalle työpaikalle 8 ehtiminen. Mulla on onneksi lyhyempi työaika ja kotona olen kahdelta. Sitten on luvassa läksyjen tekoa, ruuanlaittoa, soittoharjoittelua päivittäin jne. Syödään yhdessä, mieskin jos ehtii kotiin. Neljän jälkeen lähdetäänkin jo harrastamaan, joka on jokapäiväistä kera kahden lapsen. Illaksi tullaan kotiin iltapalalle ja lapset ovat vuoteessa viim. 20 mennessä. Sen jlk alkaa se oma aika eli rentoutuminen, sali kotoa 5min päästä jonne ehtii hyvin. Vuorotellaan miehen kanssa. Lasten harrastuskaverien vanhemmista on tullut melkeinpä ystäviä kun tavataan muutaman kanssa useamman kerran viikossa. Joten harrastaminen on vanhemmallekin sosiaalinen tapahtuma, mukavasti kuluu jutellessa lasten treeniaika. Muita ystäviä tavataan viikonloppuisin ja otetaan lunkimmin. Lasten koulupäivät ovat lyhkäsiä, koulu loppuu 11-13, alkavat kavereita lähinnä koulupäivien jlk. Viikonloput pyritään pitämään harrastuksista vapaana. Mutta ainakin meidän arki määrittyy pitkälti lasten harrastamisten ja koulunkäynnin ehdoilla tällä hetkellä. Työaikaani olen lyhentänyt tästä syystä. Uskon että kun lapset kasvavat aikaa jää enemmän itselle mutta tällä hetkellä mennään näin ja ollaan tyytyväisiä :)

x (Ei varmistettu)

Postaustoive! Olis kiva nähdä sunkin tekevän tämä 7 syntiä -postaus :)
https://nouw.com/ihanaista/empty-7-syntiani-33706660

Matilda (Ei varmistettu)

Olemme mieheni kanssa priorisoineet omat uramme ja vapaa-aikamme niin tärkeiksi, että pysymme lapsettomina. On hienoa, että 2000-luvulla tällaisen päätöksen voi tehdä saamatta hämmästyneitä kommenteja. Olen 36-vuotias ja en ole koskaan haaveillut naimisiinmenosta tai lapsista, joten sekin vaikutti lopputulokseen. Teemme ihan tavallisia asioita, mutta ilman jatkuvaa kiirettä ja riittämättömyyden tunnetta tai huonoa omaa tuntoa ja velvollisuudentunnetta. Yhdessä olemme olleet reilu 6 vuotta ja en olisi valmis luopumaan meidän kahdenkeskisestä elämästä lapsen takia. Koen, että lapsen takia joutuisi tekemään kompromisseja.

Mari (Ei varmistettu)

Olen hyvin samoilla linjoilla kanssasi ja tämä on todella mielenkiintoinen aihe, josta kuitenkin mielestäni puhutaan vielä kovin vähän! Tänä päivänä on yleisesti ottaen varsin ok päättää olla haluamatta lapsia olematta sen itsekkäämpi kuin henkilö, joka haluaa lapsia. Kuitenkin omien kokemuksieni perusteella sen, että ei halua lapsia, ääneen sanominen aiheuttaa paljon yllättyneitä ilmeitä ja kommentteja. Ei missään nimessä syyllistäviä tai töykeitä vaan aidosti hieman hämmästyneitä. Etenkin niissä, joilla itsellä on lapsia. Mielelläni kuulisinkin Anna sinun pohdintaa aiheesta ja lukijoidesi kommetteja siitä, miksi kukakin on päätynyt tiettyihin ratkaisuihin tämän tiimoilta, ja miten muut ovat asiaan reagoineet.

Kiitos Anna vielä hienoista kirjoituksista ja pohdinnoista. Olen lukenut blogiasi pitkään, ja sisältö on muuttunut pelkästään positiiviseen suuntaan. Osaat pohtia asioita niin monesta - et vain omasta - näkökulmasta, mikä on minusta todella hienoa! Oma totuus kun ei aina ole se kaikkien totuus. Aurinkoista kesää sinulle ja kauniille perheellesi!

Viltsun äippä (Ei varmistettu)

Voi että. Täällä kahden lapsen (7- ja 4-vuotiaat) äiti ja meidän elämä on juurikin sellaista paikasta A paikkaan B koheltamista. Tietää elävänsä ruuhkavuosia. Aamulla aamupalat, vaatteet ja hammaspesut, jonka jälkeen esikoisen kuskaus eskariin ja sieltä vauhdilla päiväkotiin viemään kuopusta. Kahdeksalta pitäisi olla töissä, mielellään vähän ennen, että pääsee iltapäivällä ajoissa hakemaan lapset eskarista&päiväkodista. Kasista-neljään työ on kyllä sellasta palapelin palojen sijoittelua päivässä, jossa pitää ehtiä vielä ruokkia lapset ennen futis-, paini- ja jumppaharrastuksia. Voin kertoa, että itse en tällä hetkellä harrasta mitään. Surullista! Mutta sen aika koittaa vielä, kunhan lasten harrastuksiin kuskaus ei ole enää pakollista ja kouluun mennään ilman vanhempia. Sitä odotellessa! :)

Tsemppiä ja aurinkoista kesää!

Tiina (Ei varmistettu)

Moi! Mulla on Dantea puoli vuotta vanhempi pikkuinen ja aloitin työt tammikuussa. Kaikki sujui hienosti miehen ollessa hoitovapaalla, mutta huhtikuussa hänenkin palattuaan töihin ja päiväkodin alettua arki on muuttunut ja sitä harjoittelemme vielä. Milloin laitetaan ruoka? Milloin siivotaan? Milloin ehtii mitäkin ja milloin on yhteistä ja omaa aikaa? Yhteinen aika on usein yhteistä kun ollaan koko perhe. Opettelen ajattelemaan, että sekin on sitä parisuhdeaikaa ja myös omaa aikaa, kun paljon voi noin pienen kanssa kuitenkin päättää mitä tehdään. Kuitenkin sen olen joutunut myöntämään, että sosiaalista elämää en ehdi pitämään niin paljon kuin hoitovapaalla. Se on ollut vähän kova pala, mutta en vaan jaksa. Toisaalta kyllä muutaman kerran viikossa ehtii jotakuta nähdä, muttei enää päivittäin tai joka toinen päivä. Koen myös tärkeäksi, että lapsella on rauhallista aikaa kotona varsinkin päiväkodin alettua. Mutta sitä mietin näitä lukiessa, että kuinka paljon lapsi tarvitsee harrastuksia, joihin on pakko kulkea? Miksi pienellä lapsella pitäisi olla jotain harrastusjuttuja, jotka vievät kaiken ajan kuskaamisineen? Varmaankin mielipiteeni muuttuu kun lapsi kasvaa, mutta tällä hetkellä ajattelen, ettei hän tarvitse tosi pienenä vielä mitään montaa iltaa vievää harrastusta. Sitten kun on vähän isompi (ja jos haluaa), niin se voi olla hyvä, mutta lapsen voi mielestäni opettaa myös itse kulkemaan busseilla harrastukseen ainakin välillä. Harrastusten tarpeellisuutta siis pohdin :) ja näin luokanopettajana sanon, että monia harrastuskerhoja on myös kouluissa (niitä voisi olla enemmänkin), jolloin harrastaminen ymppäytyy koulupäivään :)

Mintsu (Ei varmistettu)

Toiset lapset tarvitsevat rauhallista kotiaikaa enemmän ja heille riittää yksi harrastus tai ei yhtään. Toiset lapset ovat aktiivisempia ja haluavat harrastaa paljon, kokeilla erilaisia asioita. Esim. meidän poika halusi itse aloittaa kitaran soiton 5-vuotiaana, nyt 3 vuotta myöhemmin on siinä todella taitava ja soittaa päivittäin. Myös karateen halusi omasta aloitteestaan ehdottomasti. Tyttöni on ihan liekeissä taas voimistelusta ja soittaa viulua kolmatta vuotta ja voi kuinka hän nauttii! Koen että kuskaaminen joka arki-ilta on pieni hinta verraten siihen kuinka paljon harrastukset antavat. Harrastuksiin emme lapsia raahaa, pikemminkin saamme toppuutella että nyt olisi valittava vain yksi liikuntalaji. Harrastukset siis antavat enemmän kuin ottavat :)

Kommentoi