LACMA Urban Lights

Oon tässä miettinyt, kun on lasketut ajat melko lailla tasan puolen vuoden välein toisistaan (siis toki se kaksi vuotta siinä välissä), niin on päässyt vertailemaan niin kevät- kuin syysraskautta. Jos saisin valita, niin kevätraskaus olisi aina mun juttu. Kesän saa viettää aika rennosti ennen kuin raskausoireet paukahtaa päälle syksyn mukana ja sen isoimman pallon kanssa elelee sitten talviajan hukuttautuen sukkiksiin ja meganeuleisiin. Vauva syntyy kun päivät alkaa pitenemään ja valoa alkaa riittämään ja vauva on kääntymis-/istumisiässä kesällä. Seuraavana kesänä on kiva kun on juuri kävelemään opetellut pikkuinen, joka pääsee jalostamaan tätä taitoaan. Toisaalta, mulla ei ole ihan kokemusta vielä syysvauvasta ja siitä, millaista se arki sitten itse asiassa on Suomen talvessa lokakuisen kanssa. Jotenkin ajatuksissani on vaan jotenkin raskaampaa olla syysvauvan kanssa. On niin pimeetä, synkkää, märkää, flunssat jyllää jnejne. Toki sitten jos on samanlainen kuin isoveljensä, niin ottaa ensiaskeleensa alkukesästä ja saa varmaan jalat alle jo sitten nurmikolla viilettäen. Will see. Se kuitenkin, mikä tässä syysraskaudessa on paljon kivempaa, on tämä pukeutuminen. En oo vielä kertaakaan pukenut mitään raskausvaatetta päälleni. Tai ehkä kerran. Viime kerrasta on parit mammafarkut jääny kaappiin, mutta en oo niitä pahemmin pitäny, ehkä kerran on eksyny jalkaan. Mä rakastan sellaisia löysiä ja rentoja mekkoja muutenkin ja niitä on kaapissa vaikka kuinka paljon, joten vatsan sijoittaminen moisten kätköihin ei ole ollut edes haastavaa. Vielä ainakaan. Saa nähdä sitten miten syyskuu menee, ennen kuin tämä lokakuinen suvaitsee maailmaan saapua.

Vielä oon kyl vähän sormet ristissä toivomassa, että meille ehkä tulis syyskuinen, mutta sit kiitos vaan jompanakumpana kahdesta vikasta päivästä 😀 Siskoni menee nimittäin naimisiin syyskuun lopulla, 9 päivää ennen laskettua aikaani ja oon pyhästi luvannut, etten synnytä sitä ennen. Jo joku aika sitten kun pariskunta alkoi puhumaan naimisiinmenosta, heittelivät he ilmoille yhtä tiettyä paikkaa. Kun kuitenkin hääpaikkaa alkoivat varailemaan sen jälkeen kun jo tiesivät raskaudestani (olen kertonut molempina kertoina siskoilleni ihan heti), niin jossain vaiheessa ihmettelin, miksei siitä paikasta enää puhuttu. Sen paikan ainoa vapaa lauantai oli 9 pv ennen mun laskettua aikaa ja siskoni ei halunnut ottaa sitä riskiä. Mulla oli niin paha mieli. Siskoni unelmapaikan esteenä seisoi vaan meikäläisen laskettu aika. Lupasin ja vakuutin, että tulen häihin vaikka mikä olisi, ja nyt siskoni pääsee menemään naimisiin unelmapaikassaan. Nyt täytyy vaan keksiä, miten tää kaveri pysyy matkassa vähintään siihen sunnuntaihin asti, nimittäin Dante syntyi 9 päivää ennen laskettua aikaansa 😀

Tää raskaus on ollut sillä tapaa tosi erilainen, että vaikka aika on menny tosi hitaasti (musta tuntuu, että oon ollu tässä raskaana ainaki puoltoista vuotta), niin mulla ei oo kyllä mikäääään kiire tällä kertaa. Siinä missä viimeksi laskin päiviä ja tunteja enkä kestänyt sitä ajatusta miten paljon niitä on vielä jäljellä, niin nyt joudun välillä tsekkaa viikot kalenterista. Mua jopa kauhistuttaa ja pelottaa se lähenevä LA. Nyt kun Dante on yli 2, hän on hurjan itsenäinen, osaa ilmaista itseään ja tuntuu, että tässä saa olla välillä itsekseen ja hengähtääkin. Kohta se on kaikki taas mennyttä ja pitää totutella arkeen kahden äitinä. Pitää opetella kaksinkertaiseen rakkauteen, kaksinkertaiseen pelkoon ja kaksinkertaiseen kaaokseen. Välillä tuntuu hirveän pahalta, että Dante menettää näin pienenä paikkansa ainoana pikkuisena meidän perheessä. Tuntuu, että koko ajan LA:n lähestyessä meidän aikamme käy vähiin tällaisena kuin se nyt on ja haluan melkeinpä pysäyttää ajan. Ei niin, että raskaana olo olisi musta jotenki tosi kivaa ja haluaisin olla vuositolkulla raskaana, mutta ajoittain tuntuu, etten ole vielä valmis sille, että joku tulee hajottamaan meidän rytmin, rutiinin ja kaiken. Kuulostaa kamalalta tai melkein kuin pitäisi vauvaa jonain tunkeilijana. En tarkoita sitä ja vauva on erittäin toivottu, haluttu ja tulee olemaan varmasti superrakastettu. Mutta kyllä tämä vaatii hieman omien ajatusten kanssa ajatustyötä tässä vielä. Onneksi on ne häät. Voin fiilistellä niitä ja ajatus on varmasti koko ajan se, että kunhan ei synny ennen. Sit jos sen jälkeen joutuukin odottelemaan ja vauva meniski vaikka yliajalle, niin ei se olisi kuin max. kolmen viikon odotus 😀

Toivon siis äärimmäisen lämmintä syyskuuta, että voin viime metreille asti hypellä leveissä A-linjaisissa mekoissa, eikä tarvitse mama-vaatteita hankkia. Tämäkin kuvissa näkyvä mekko on ollut mulla käytössä jo reilu vuoden (muistaakseni) ja tykkään tästä hurjasti. Yksi lempimekkojani, jota käytän tosi usein. Pudotettu helma on yks mun suosikkiasioitani mekoissa ja tuollainen kevyt sifonkinen kangas on aivan täydellinen kesän lämpimille keleille. Muhkea helma ja muhkeat hihat tarkoittaa aina heti sitä, että yes, I’m interested, ja tässä on myös ihana printti ja väri. Jos tällainen mekko löytyisi vielä jostain vaaleansinisenä, olisin varmaan onnesta soikeena.

Mä en oo moneen vuoteen kokenu hirveen tarpeelliseksi pukeutua kovin ihonmyötäisesti tai vartaloani esitellen. En kroppaani mitenkään häpeä, vaan enemmänkin olen sille erittäin kiitollinen ja rakastan sitä, mihin vartaloni on pystynyt viime vuosina. Mä oon aina tykännyt mun jaloista, jotka on pitkät ja hoikat ja niiden kanssa tällaiset rennot mekot näyttää kivalta. Ainaki mun mielestä. Ei tarvii miettiä nouseeko ihonmyötäinen hame ylöspäin, pömpöttääkö vatsa, puristaako jostakin, rypistyykö jokin tai mitään muutakaan. Nää vaan on aina tosi toimivat. Ja mikä parasta, ne toimii niin matalien kenkien kuin korkkarien kanssa. Tällä hetkellä kuljen eniten mun valkoisissa matalissa tennareissa, jotka sopii kaikkeen. Tai vaaleissa espadrilloksissa. Moni aina kyselee korkkarikuvien kohdalle, että kuljenko aina korkkareissa ja miten jaksan. En todellakaan aina oo korkkareissa. Mulla on usein pidemmillä kaupunkireissuilla molemmat mukana. Heitän vaihtokengät rattaisiin ja vaihdan kesken päivän. Tykkään korkkareista ja hyvissä korkkareissa jaksan mennä vaikka kuinka pitkään (nää kuvien remmikorkkarit on ihan superhyvät jalkaan!), mutta oon huomannut, että varsinkin näin raskaana on paras, kun vaihtelee kenkiä päivän mittaan. Ja nimenomaan korkkareista mataliin. Ryhti muuttuu heti ja jotenkin sitä kävelee eri asennossa. Ei jalka väsy siihen samaan asentoon, missä on ollut monta tuntia ja kilsaa. Tuolla Losissakin tuli käveltyä helposti 10km+ päivässä ja siinä sai kyllä vaihtaa lenkkareita sandaaleihin ja sandaaleita korkkareihin, että jalkoja ei särkenyt.

Nyt kun lähdetään Euroopan seikkailullemme on mulla hirveä valinnan vaikeus vaatteiden suhteen ja erityisesti kenkien. Koska mieheni ei ole ihan 100 % oma vahva itsensä ja hänen tulisi edelleen vältellä painavien asioiden nostelua, lähdemme reissuun yhdellä matkalaukulla, yhdellä käsimatkatavara-kokoisella matkalaukulla ja repulla, ja siihen pitää mahtua koko perheen lähes kahden viikon tavarat. Kenkien kanssa tulee olemaan tuskallisinta. Vaatepuolelta pakkaan yhdet housut, pari paitaa, viisi tällaiste rentoa mekkoa ja alusvaatteet. Mutta ne kengät! Se tulee olemaan haastavaa 😀

 

Behind The Scenes reality. ”Mama tuu! Mihin mennään?”

H&M mekko (viimevuotinen)
GUESS kengät (vanhemmat)
CHANEL laukku
CELINE aurinkolasit

Mitäs tykkäätte mun kesän uniformu-asusta? 🙂 

Kommentit (5)
  1. Allekirjoitan täysin nuo fiilikset toisen lapsen odotukseen vaikka en ookkaan ite raskaana. Kovasti toivoisin toista lasta ja se olis tosi tervetullut mutta kuitenki sitte jännittää se rutiinien ja kaiken muuttuminen. Miten jaksaa taas valvoa yöt ja olla koko ajan niin kiinni pikkusessa kun just vasta on ehtiny maistaa sitä vapautta mikä on kun esikoinen on jo sen verran iso että pärjää jo pitkiäkin aikoja ilman äitiä. Se on varmasti taas totutteleminen siihen ajatukseen jos tulen toivottavasti raskaaksi pian. 😊 Tosi ihana mekko!

  2. Kiva kun kerrot ristiriitaisistakin ajatuksista toista lasta odottaessa. Eipä ole tullut aiemmin mieleen, että tuollaisiakin tunteita voisi nousta pintaan.
    Oma pikkuiseni syntyi Tylypahkan junan lähtöpäivänä, joten minun kokemukseni rajoittuu taas syysvauvaan. Kaamosaika tuntui paaaaljon siedettävämmältä kuin päivätöissä käydessä, jolloin ulkoilu päiväsaikaan ei onnistu. Viime syksynä ja talvena pääsin kuitenkin päivittäin hyödyntämään sen valoisan ajan vaunulenkeillä, joten pimeys ei ahdistanut ollenkaan niin paljoa kuin normaalisti ☺ tsemppiä loppuraskauteen ja hyvää kesää!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *