Marraskuun ensimmäinen

  

Viime kuun alussa ajattelin, että haluan kirjoittaa joka päivä jotain blogiini, koska oli jotenkin sellainen fiilis, että aika palata takaisin kesän lomien jälkeen. Se meni miten meni, joten enpä taida sanoa yhtään mitään nyt 😀 Lokakuu yllätti kyllä todella paljon kiireisyydellään, sillä mun valokuvaus-liiketoiminta sai tosi räjähtävän lähdön, mikä yllätti itteni täysin. Positiivinen yllätys tietenkin sellainen, mutta se on ollut vähän kaikesta muusta pois. Onneksi kuitenkin perheaika on ollut edelleen mun hallitsevin aikani käyttökohde ja jotenkin tänään mulle iski tajuntaan, kuinka arvokasta tämä aika on. Joo, unta on vähän, kasaantuvia töitä, sotkua ja kaaosta ja univelkaa paljon, mutta samalla myös jotenkin konkreettisesti näin silmieni edessä mitä tarkoittaa 6 kuukautta. Nimittäin oltiin tänään Lotta Polvianderilla perhekuvissa käymässä minikuvauksessa ja jäätiin samalla napsimaan muutamat kuvat itsekin kun oli hetki aikaa ja perhe kuvauksiin puettu. Mieheni oli tuossa kuvassa hyvin samanlaisessa asennossa kuin toukokuussa, Dante harteilla ja Adrian sylissä. Ja kun katsoin kaksi kuvaa peräjälkeen, tuli mulle ihan hirveä samanaikainen haikeus ja paniikki ja rauha ja ilo. Ihan kamalaaaaa miten nopeasti nuo kasvavat. Danten kohdalla muutos on pienempi, mutta tuo Adrianin muutos tuntui jotenkin järkyttävälle näin kuvia vierekkäin katsomalla. Samalla kuitenkin tajusin, että on maailman ihanin asia, että tuo muutos on mielestäni niin suuri. Mä näen häntä joka päivä niin paljon, että mitkään hänen muutokset ei juuri rekisteröidy, koska ne tulevat pikkuhiljaa. Kehitys, ulkonäkö, puhe jne. Olen etuoikeutetussa asemassa kun saan viettää tosi paljon aikaa lasteni kanssa ja samalla kuitenkin tehdä töitä. Ja kuitenkin samalla Dante seisoi jotenkin eri tavalla kuin yleensä, katsoi jotenkin erilaisella katseella ja puhui jotain ”ison pojan” asiaa tänään illalla ja mä pysähdyin tuijottamaan tuota esikoistani ja näin sieluni silmin hänet juuri siinä hetkessä sellaisena kuin voisin kuvitella hänet kouluikäisenä kertomassa koulupäivästä. Jotenkin ihan sekunnin ajan hän näytti jotenkin hirvittävän isolta.

Multa on ennätyspaljon kysytty tällä hetkellä miksi teen töitä ja pidän Adriania kotihoidossa. Mielipiteitä riittää. Jonkun mielestä ei pitäisi tehdä töitä ja olla täysillä lapsen kanssa, osa ihmettelee, miksi en laittaisi Adriania hoitoon. Itse asiassa Adelle on laitettu hoitohakemus sisään päikkyyn, 12h/vk ajatuksena, ja alkaisi joskus ensi vuoden alussa. Paikkaa ei ole vielä luvattu enkä ole edes ihan varma asiasta, mutta se on lähtöisin oikeastaan sekä omasta työajan lisäämisestä päiväsaikaan että siitä, että tuota pientä ihmistä ei saa pois päikystä ilman huutoa suurena osana kertoja kun ollaan viemässä tai hakemassa isoveljeä. Danten kohdalla musta tuntui oikealta laittaa hänet hoitoon ”vasta” 2,5-vuotiaana ja hän olikin 20h/vk -hoitoajalla ensimmäisen vuoden ja meni ”kokopäiväisesti” päikkyyn vasta 3,5-vuotiaana. Toimi hirveen hienosti ja oli juuri hänelle juuri sopiva tapa aloittaa tuo. Nyt ei kannata ottaa kenenkään nokkiinsa. Tämä ei tarkoita, että 9-kuisena päikkyyn meno tai 4-vuotiaana päikkyyn meno on musta väärin. Mun mielestä on tärkeintä, että jokainen tekee sen oman perheen ja lapsen ehdoilla. Eikä syyn tarvitse olla sen kummempi kuin äidin hyvinvointi jos yhdistää työ- ja perhe-elämää. Mulle aikainen lapsen laitto varhaiskasvatuksen pariin tuntuu jotenkin väärälle ja olen aina ajatellut, etten halua menettää mitään lasten ensivuosista. Samalla kuitenkin Adrianilla on ihan järkyttävän suuri draivi olla muiden lasten kanssa. Sitä saa oikeesti hakea koko ajan pois muiden vierestä leikkipaikalla ja esimerkiksi eilen se oli menossa istumaan jonkun tuntemattoman miehen syliin tutkimaan leluja, koska on aika ennakkoluuloton ja todella harvoin vierastaa ihmisiä, jos ympärillä on muita lapsia. Se on ihan kuin kala vedessä monenlaisessa tuollaisessa tilanteessa ja harvoin edes vilkaisee minuun päin, jos ollaan jossain lasten suosimassa ympäristössä.

Oon tätä asiaa pallotellut tosi paljon, varsinkin kun lapsen mummi on käytettävissä muutettuaan tähän lähelle. Ollaan jauhettu asiasta loputtoman paljon mieheni kanssa. En itse asiassa tiedä olenko yhtään tätä samaa mieltä vielä parin kuukauden päästä, mutta tulipahan nyt haettua. Ajatuksena viedä Adrian kolmena päivänä viikossa aamuksi päiväkotiin kuin ”kerhoon” konsanaan ja hakea sieltä päikkyaikaan pois. Sinänsä hyöty ei mulle ajankäytöllisesti ole merkittävä, vaan saisin vapaata viemisineen ja tuomisineen ehkä 3,5 tuntia, mutta toisaalta, on se silti kolme tuntia työaikaa ja toisaalta pois jostain muusta. Illoista, viikonlopuista ja perheen yhteisestä ajasta. Nimittäin jos olen koko päivän Adrianin kanssa kotona, niin ehdin tekemään töitä yleensä sen verran mitä hän nukkuu. Se voi olla kolme tuntia tai puoli tuntia ja jos siihen nukkumiseen osuu joku matka autolla tai jossain käyminen, niin se on sitten siinä. Kun haen Danten kolmen jälkeen kotiin, pitää ensin klaarata pari lasta ja kun mies tulee kotiin, haluan viettää aikaa perheenä. Yhdessä. Sitten onkin iltapalat, iltapesut ja nukkumaanmenot ja usein mun työpäivä alkaa joskus illalla 20 aikaan. Tai sitten otan yhteisistä hetkistämme, mistä en pidä. On harrastuksia, on leikkipuistoja, on kaikenlaista. Tänään oli leikkitreffit, perhekuvaus ja sitten kävin töissä kuvaamassa vähän ja sitten ruokakaupan kautta kotiin jengin kanssa päivällistä kokkailemaan. Nyt ne on menossa unille isin kanssa ja mä avasin koneen. On tää oikeesti aikamoista excelöintiä välillä tää aika, kun yleensä saan yhden työpäivän arkena viikossa ja silloin huomaan jo klo 16 ikävöiväni aivan sairaasti Adriania.

Mutta mä myös rakastan mun työtä! Kaikkia palasia mun työstä! Teen paljon erilaisia juttuja ja koen erilaisia onnistumisen ja epäonnistumisen tunteita. Irtaantumisia vauva- ja pikkulapsi-arjesta, itseni haastamista ja kaikenlaista mitä työelämä sisältääkään. Aikuisten elämää. Mä en ole sellainen pullanhuuruinen mamma (vaikka oon tänäänkin leiponut pipareita, laulanut vieraalle lapselle nuotin vierestä Elefanttimarssia ja keskustellut Smurffijengistä pitkän pätkän), vaan äitiys on mun mielestä ihanaa, mutta se ei ole ainoa asia, mikä elämässä kiinnostaa. Oon päivä päivältä kiitollisempi ja kiitollisempi siitä, millaisia mahdollisuuksia yrittäjyys kotoa käsin on mulle antanut, vaikka se antaakin samalla paljon painetta kun usein on vähän kaiken ristipaineessa. Asiakasten odotusten, omien velvoitteiden ja halujen (yhteinen aika lasten kanssa, siisti koti jne.) yhdistämisen ja vähän kaiken osalta.

Mä alotin ADHD:hen liittyen terapiassa käymisen vähän aikaa sitten ja se jatkuu aika intensiivisenä nyt loppuvuoden. Se on ollut tosi mielekästä, vaikka mun ADHD:n hoidossa selkeästi nimenomaan lääkitys on ensisijaista, sekä psykiatrin että psykoterapeutin mielestä. Mä tiedostan hyvin paljon mun tekemistä ja käyttäytymistä, mutta mulla on haasteita tietyissä asioissa ja tilanteissa siitä huolimatta. Keskittyminen pirstaloituneessa arjessa on kaikista isoin kuormittava tekijä, ja siihen auttaa nimenomaan lääkitys, ei sinänsä terapia. Mutta terapiassa on ollut jo nyt paljon mielenkiintoista ja siellä ollaan just puhuttu prioriteeteista ja arvoista ja vähän kaikesta. Siinä onkin vierähtänyt paljon aikaa niiden pohdintojen äärellä. Välillä saatan käyttää hirveästi aikaa tehdäkseni jollekin asiakkaalle mieluisan asian, vaikka sen taloudellinen korvaus mulle on muutaman kympin ja samalla unohdan tehdä jotain toisen liiketoiminnan asiakkaalle, joka on arvoltaan satoja ja satoja euroja. Enkä koe sitä siltikään huonoksi asiaksi, koska monesti taloudellisuus ei ole mulle prioriteetti vaikka sen pitäisi olla. On hyvin ADHD:lle tyypillistä toimintaa hinkata jotain kuvakäsittelyä tunnin, koska se on kivaa ja luovaa tai suunnitella jotain kampanjaa ja toteuttaa sen kuvien ja tekstien muodossa, mutta samalla joku lasku saattaa jäädä laskuttamatta kuukauden. Siis rahaa minulle. Ja silti en saa aikaiseksi. Just joku asiakas kyseli kuvauslaskunsa perään, kun toimitin kuvat, mutta laskua ei oo näkyny. Kiva ku on rehellisiä asiakkaita 😀 Kyllä mä tiedän, että yrittäjänä mun pitäisi keskittyä laskuttamaan nelilukuista laskua, eikä hinkkaamaan minikuvauksen kuvaa, jonka asiakas on jo hyväksynyt iloisin mielin. Tää pätee monessa asiassa ja tuo oman haasteensa arkeen. Välillä mietin, että on mahtavaa, että raha ei selkeästikään ole suurin motivaattori mulle tehdä töitä. Ja samalla tulee sellainen ajatus, että ei se voi mennä niin. Kaikki työaika on pois ajasta lasteni kanssa, joten sen pitäisi olla sen arvoista. Ja itse asiassa se kyllä on. Ei ehkä aina rahallisesti, mutta ainakin henkisesti. Eikä varsinkaan tämänkaltaisena vuonna saa yhtään pitää itsestään selvänä sitä, kuinka onnekas on kun on a) ylipäätään töitä ja b) vieläpä töitä, joita on mielettömän kiva tehdä. Yt-neuvottelut ja lomautukset ovat olleen niin monessa ihan läheltäkin liippaavassa yrityksessä, että on kyllä hyvin mielen päällä se, kuinka onnekas on tässä tilanteessa.

Tällaisessa arjessa on myös vaikea itsekään vetää rajaa sille, milloin on töissä ja milloin ei ole. Käytännössä olen aina töissä kun en tee jotain muuta. Tai voisin olla. En oo jo pitkään aikaan laskenut kuinka paljon aikaa käytän töihin oikeasti kuussa. Vaihtelee tosi paljon, mutta myös koska saatan tiskata ja tehdä mielessäni hirveän paljon samalla, jonka sanelen puhelimeen samalla tai sitten ryöpsäytän jonnekin muistioon. Olen yrittänyt jakaa aikaani selkeisiin työaikoihin, mutta koska myös mieheni työajat elää ja kaikki mun työssä elää ja muuttuu nopealla sykkeellä, on mun tosi vaikeaa suunnitella mitään ja usein se on vain ajanhaaskausta, jos olen käyttänyt aikaa suunnitteluun. Mä esimerkiksi myös ajattelin tasan kuukausi sitten, että tulee tosi mukavan rento lokakuu. Töitä olikin ihan yllättävän paljon. Eli turha suunnitella yhtään mitään. COVID ja hallituksen päätökset sen suhteen vaikuttavat tosi paljon, enkä voi ees ylipäätään tietää, mikä on työ- tai hoitotarve-tilanne tammikuussa. Ajatuksena on kuitenkin se, että tammikuun alussa saa kolme hieman rauhallisempaa aamua viikossa. Kun katson lapsiani, huomaan jatkuvasti heidän eroavaisuudet. En usko, että olisin edes harkinnut Adrianin laittamista edes pikkuajalle hoitoon vajaa 1,5-vuotiaana, ellen kokisi sitä hirveen hyvänä asiana hänelle. Hän nimittäin syö itse, pääsääntöisesti lusikalla, kaiken. Osaa jotenkin hirveän hyvin ilmaista itseään esim. väsymyksen ja muiden asioiden osalta. Kun väsyttää, hän hakee harsonsa, tuttinsa ja kävelee nukkariin. Viesti erinomaisen selvä. On hirveän reipas ja osaa pitää puoliaan hirveän hyvin, liiankin jopa. Kun katson häntä nyt, uskon hänen pärjäävän hyvin päikyssä ja jopa itse asiassa nauttivan siitä, varsinkin pienissä määrissä.

Niin, en tiedä. Mulle välillä tää koko pikkulapsiarki on sukkulointia sen välillä, että kaipaisi enemmän työaikaa ja omaa aikaa ja samalla ihan hirveää ikävää ja täyttä haluttomuutta olla erossa lapsistani. En enää muista mistä mun piti kirjoittaa. Marraskuun odotuksistani ehkä. Niitä on monia, kuten aina, mutta ne on aika erilaisiakin. Odotan paria hauskaa hetkeä ystävien seurassa, jotka on laitettu kalenteriin. Odotan tosi mielenkiintoista yhden projektin etenemistä, josta pääsen vihdoin kertomaan teillekin. Toivon näiden ihanien syyssäiden jatkumista vielä. Odotan sitä, että miehen vähän pidemmän työrupeaman jälkeen arki palaa loppukuusta taas normaaliksi ja sitten saakin jo alkaa fiilistellä joulua. Odotan avoimin mielin koko kuukautta, koska taas muistin tässä kuussa sen, miten mitään ei voi ennustaa lainkaan.

En tiedä miksi, mutta odotan myös hirveästi jotain selkeyttä tähän korona-meininkiinkin. Meillä oli ajatuksissa olla pitkässä reissussa Australiassa tänä talvena, mutta se nyt on aika selvää, että ei tule tapahtumaan valitettavasti. Olen koko tämän kesän ja syksyn alun miettinyt, että me ei ylipäätään matkusteta minnekään, vaikka onhan se mahdollista. Loppuvuosi ollaan ainakin ihan kotimaassa. Nyt kun piti alkaa lyömään lukkoon miehen lomia, niin onkin tullut hirveä päättämättömyyden ajanjakso. Jotenkin nyt on tullut itselle ainakin hirveän selväksi, että tää tilanne ei ole menossa mihinkään vielä pitkään aikaan vaan on nuoralla tanssimista tasapainoillen ihan järkyttävien talouden seurauksien ja kiihtyvän pandemian välillä. Niinpä uskon tällaisen välitilan jatkuvan pitkään. Sinänsä mitään pakkoa ei ole matkustaa minnekään ja pidän hieman vastuuttomana lyhyitä ulkomaanmatkoja moniin kohteisiin ja omaehtoisen karanteenin noudattamatta jättämisen. Mulla ei sinänsä oo matkakuumetta lainkaan, mutta haluaisin ihan hirveästi mennä Arabiemiraatteihin Jennin luokse käymään lopputalvesta tai alkukeväästä ennen kuin siellä menee aivan liian kuumaksi. Jenni on lapsemme kummitäti ja olisi ihana nähdä heitä. Arabiemiraatteihin reissaaminen onkin melkeinpä ainoana mielessä, sillä määränpäässä ei ole karanteenia jos on negatiivinen koronatesti tehtynä ja toisaalta meidän reissu oli viimeksikin hyvin pitkälti rannalla lasten kanssa olemista ja vuokra-autolla liikkumista ilman sen kummempia ihmiskontakteja, että eipä meillä nytkään olisi tarvetta siellä olla mitenkään eri tavalla. Ja hyvin valmisteluin jaksaa kyllä sitten pitää omaehtoisen karanteenin kotona paluun jälkeen, jos reissuun päätyy lähtemään, kun ruoan saa tilattua kotiin ja on oma piha missä lasten myllertää. Töitä voi tehdä kotoa käsin ketään näkemättä, eikä oikeesti pari viikkoa ole aika eikä mikään.

Ähh, en tiedä. Toisaalta mielestäni matkailualaa ei voida pitää myöskään ihan loputtomiin ahdingossa, toisaalta jotenkin mun mieleen on iskostunut ajatus reissaamisen paheksuttavuudesta tässä tilanteessa. Samalla kuitenkin on hirveä ikävä ystävää ja yhteistä aikaa perheenä heidän kanssaan. Tää tietty vaikuttaa myös radikaalisti kaikenlaisiin lasten hoitosuunnitelmiin, joten pitäisi vaan päättää, mitä tehdään. Tuntuu kuitenkin ajatuksenkin tasolla jotenkin hirveän hankalalta sitoutua reissuun joskus alkuvuonna, kun tässä ehtii tilanne elämään vaikka kuinka. Mut samalla en mä halua käyttää miehen lomia himassa hengailuunkaan pelkästään, joten sitten ne jättää mieluummin vaikka kesään. Argh. Ja jos pidetään lomat Suomessa, niin mikäs järki on aloittaa sitä hoitoa siinäkään tapauksessa. Joten joten. Kuten sanoin, tässä marraskuun ekana kannattanee suunnitella tasan ja ainoastaan marraskuun tokaa. Ja seki saattaa muuttua vielä 😀

Elääkö joku muukin tätä hirveetä päättämisen vaikeuden tunnetta nyt korona-aikaan? 😀 Miten te olette ajatelleet tätä reissaamisasiaa? Ehdoton ei mahdollisesti jopa mahdollisesti muutaman vuoden vai käyttekö samankaltaisia ajatuksia? 

Kommentit (4)
  1. Me varasimme alkuvuodesta ennen koronan laajempaa leviämistä häämatkan paratiisisaarelle marraskuulle. Matkan olisi voinut siirtää ilman kuluja, mutta sopivaa ajankohtaa ei ollut. Matkan peruminen olisi käynyt kohtuullisen kalliiksi omalle kukkarolle, joten päädyimme pitämään matkavarauksen voimassa. Nyt lähtö häämöttää ja en voisi olla tyytyväisempi stressaavan syksyn jäljiltä. Sosiaalisessa mediassa tästä matkasta tuskin kovin paljon tulee hehkutettua, työkaverit ja ystävät eivät onneksi ole paheksuneet valintaamme!

  2. Tuo tekstisi ruskealla pohjalla instakuvissa, pätkissä, on huonosti näkyvä, epäselvä.
    Myös värinä vähän ankea, mielenkiinnoton.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *