Mielipidemaanantai – Äitiyden ”FOMO”

Olette varmaan kaikki kuulleet FOMO-käsitteen? Fear of missing out, FOMO, on ajatus, joka ihmisellä on ollut pitkään, mutta mitä some on ruokkinut viime vuodet aika vahvasti. Tästä on ollut paljon mielenkiintoisia artikkeleita ja kuten otsikosta voikin jo päätellä, se ei sinänsä liity tähän postaukseen mitenkään. Niin kuin mun postauksissa yleensä. Mut se on sellainen hyvin hutera ja vino aasinsilta siihen, mitä tämä postaus koskee. Nimittäin oon tässä äitiyteni aikana kehittänyt ihan erilaisen FOMO-tyyppisen ajatusmallin, josta mun on välillä tosi vaikea päästä pois.

Hyvin usein kotona oltuani pari vuorokautta putkeen ilman mitään muuta taukoa lapsista kuin heidän päikkärit, voisin oikeasti antaa pari sormea, jos vaan saisin mennä ja tehdä asioita yksin. Rakastan mun lapsia, ne on parasta maailmassa, mutta kaipaan jatkuvasti yksinoloa ja sen suomaa ylellistä mielenrauhaa, hiljaisuutta ja hetkeä kasata omat ajatukset ja tehdä jotain aikuismaista, mitä minä haluan tehdä, ilman, että pitää koko ajan katsoa, ettei toinen syö maasta löytynyttä kiveä tai huutaa ”ÄLÄ KOSKE SIIHEN!” triljoonatta kertaa sen päivän aikana. Ja sit kun mä saan olla yksin, mua ahdistaa. Mä tunnen pienen möykyn mun sisällä, joka ikävöi lapsia ja joka jäytää mun olemista koko ajan muistuttamalla siitä, että I’m missing out on something. Something very very important. Nimittäin kun mä olen jossain ilman lapsia, musta tuntuu valehtelematta siltä, että osa minusta on muualla ja se jäljelle jäänyt osa ei tiedä miten päin olla ilman niitä lapsia. Tää pätee kauppareissuun ilman lapsia ihan yhtä lailla kuin siihen, että teen jotain omaa keskellä päivää. Jos vaikka maalaan, leivon tai puuhailen jotain mikä ei liity a) kotimme ylläpitoon, b) töihin tai c) muutoin yhteiseen hyvään, mulla on päällä syyllisyys ja ahdistus siitä, että laiminlyön mun velvoitteita ja mun kullannuppuja. On muuten todella rentouttavaa se sellainen. Niinpä mä rentoudun nykyään useimmiten jossain klo 21 ja 02 välillä, kun lapset on unilla, koti siivottu ja työt tehty. Mun maalailut osuu yleensä jonnekin keskiyön tienoille ja on suoraan pois mun omista yöunista, mikä ei palvele kyllä yhtään ketään.

Tää on ihan käsittämätöntä. Mun lapset ei mene rikki, jos ovat isänsä kanssa puoli päivää. Mä en mene siitä rikki. Meidän kiintymyssuhde ei kärsi siitä. En edes enää imetä, joten siihenkään se ei vaikuta. Lapseni saavat parasta mahdollista hoitoa vanhemmaltaan, joten kyse ei ole siitä, että mua ahdistaisi se, että lapsillani on jokin hätänä. Toki osa ahdistusta tulee varmasti siitä tiedosta, että jos tuo pieni myttyinen Myttymme saisi valita, hän haluaisi minut aina lähelleen ja varmasti ajoittain ikävöi. Mutta se on vain se pieni osa. Se suurempi osa tulee siitä, että mä en halua olla erossa heistä. Samalla kun haluan olla yksin. Eikö oo kiva ja simppeli yhtälö?

Tää ei sinänsä ole varsinainen FOMO. Toivon toki, etten missaa Mytyn ensimmäistä askelta/sanaa/mitäikinävirstanpylvästä, mutta en mä sinänsä pelkää, että menetän sen. Enemmän mä välillä saan itseni kiinni ajattelemasta sitä, että mitä jos mulle käy jotain, miks mä oon tekemässä jotain ihan turhaa, kun voisin olla lasteni kanssa? Ajatus on toki ihan sekopäinen, eikä onneksi vaivaa kovin usein, mutta välillä sellainenkin tulee mieleen. Enimmäkseen kyse on kuitenkins siitä, että mulla on koko ajan joku jäytävä tunne sisälläni siitä, että mun kuuluu olla jossain muualla. Parin tunnin poissaolo kotoa johtaa yleensä siihen, että mä juoksen kotiin hukuttamaan vauva sylittelyyn ja mulla on ikävä taaperoa päikkypäivän aikana, saati jos hän on joskus viikonlopun mummolassa. Mun äiti vinkui varmaan vuoden Dantea viikonloppuhoitoon ennen kuin myönnyin.

Mulla on vähän sellainen FOMO-on-any-the-time-with-my-kids -ahdistus melko usein. Ja samaan aikaan maailmassa on niin paljon mitä haluan tehdä, nähdä ja kokea! Siis olisinkin siellä äitikuplassa niin järkyttävän vahvasti, ettei mua ees kiinnostais mikään muu kuin mun lapset. Ehei. Mun lapset on ihanat, mutta kyllä mua kiinnostaa niiden lisäksi moni muu asia. Haluan oppia tekemään moussekakun mirror glazingilla. Haluan maalata ehkä joku kymmenen taulua viikossa, käydä urheilemassa yksikseni, saada tän meidän kodin joku kaunis päivä ihan oikeasti lattiasta kattoon siistiksi (oon ihan varma, että tää koti sotkee itse itsensä, I swear to you), haluan käydä miljoonassa ei-lapsiystävällisessä paikassa ja ennen kaikkea haluan olla yksin, rentoutua ajattelematta mitään ja tehdä ihan mitä mieleni halajaa. Ja se tuntuu olevan mulle aivan älyttömän hankalaa. Kun mä teen jotain noista asioista, mitä haluan, mussa on koko ajan sellainen pieni hermostuminen päällä. Ihan kuin olisi kiire jonnekin, ihan kuin joku odottaisi, joku kaipaisi. Ja mä hoputan itseäni kunnes pysähdyn ostoskärryn kanssa keskelle kauppaa ja tajuan, että ei, mulla ei oikeasti ole kiire. Ja tasan kahden minuutin päästä mulla on se sama odottava, pienesti ahdistava tunne mielen päällä.

Oon tullut siihen tulokseen, että tässä elämäntilanteessa mä haluan liikaa kaikkea ja en osaa karsia. Haluan tehdä ja mennä ja kokea, mutta haluan olla myös 24/7 lasteni kanssa. En ole jotenkin osannu pysähtyä ja todeta, että nyt on vaan tätä lapsiarkea ja tätä elämää. Mä ehdin leipomaan, maalaamaan ja tekemään kaikkea sitä muuta sitten kuin lapset eivät ole enää näin pieniä. Ehdin kattomaan kaikki ne leffat, jotka haluan nähdä. Ja voin nauttia siitä tekemisestä ilman sitä, että puolet kokemuksesta valuu vaan siihen, että mun aivot laukkaa ylikierroksilla. Yksi ainoita hetkiä kahden lapsen äitinä, jolloin olen ollut 100% keskittynyt ja läsnä jossain tekemisessä, joka on tapahtunut kodin ulkopuolella ennen klo 21.00, on ollut meidän pakohuone-treffit miehen kanssa. Kun sain jonkin selkeän mission ajateltavakseni, oli pakko keskittyä ja silloin sain suljettua kaiken muun mielestäni. Sen hanskaaminen arjessa ei vaan onnistu. Kun istun alas tekemään töitä, mua ahdistaa kodin epäsiisteys tai sitten mua ärsyttää se työskentely samalla kun kuulen hersyvää vauvannaurua olohuoneesta. Kun leikin lasten kanssa, muistan jonkun sähköpostin, joka odottaa vastausta tai sappisaipuoitavan vaatteen, joka pitäisi hoitaa.

Olin joskus tosi ylpeä mun kyvystä olla tosi läsnä hetkessä, keskittyä ja nauttia jokaisesta tilanteesta sulkien kaiken muun ulkopuolelle. Nyt en enää muista miten se tehdään. Tuntuu, että oma keskittyminen on ihan reikäjuustoa, kun nää äitivaistot on kuin joku spider sense, koko ajan silmät selässä seurailen mitä lapset tekevät ja missä menevät. En enää osaa karistaa sitä monen asian samanaikaista ilmassa pitämistä ja siitä on tullut niin vahvasti arkea, että siitä pois pääseminen on hirveän hankalaa.

Nyt tämä kuulostaa jotenkin tosi ahdistavalta. Ei se itse asiassa ole. Päinvastoin, olen helkkarin onnekas, koska mulla on ihan liikaa mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja, ja tämä tunne syntyy lähinnä siitä, että kaikki tunnit vuorokaudessa ei riitä siihen, että saa kaiken haluamansa. En siis halua missään nimessä valittaa, enkä oikeastaan edes kaipaa varsinaisia neuvoja tilanteeseen, vaan halusin jakaa kanssanne tämän ajatuksen, jos tämä on jollekin tuttua. Vauvavuosi ja pikkulapsiarki saa käsittelemään paljon erilaisia tunteita ja ajatuksia ja moni uusi asia, uuteen tottuminen, on jatkuva prosessi. En siis ahdistu tästä, vaan otan vastaan sellaisenaan ja opettelen hengittämään syvään ja ottamaan itselleni omaa aikaa sitä halutessani. Enkä syyllistä itseäni siitäkään jos koko sen ajan kaipaan perhettäni.

Tunnistaako joku itsensä ajatuksistani? 

Kommentit (8)
  1. Varmasti ihan jokainen vanhempi tietää mistä puhut. Kaikki vanhemmat kaikkina aikoina on kohdannut saman. Sitähän perheellisen elämä on; tasapainoilua perheen ja muun elämän välillä. Se miten paljon sitä omaa aikaa kaipaa, on asia joka vaihtelee.

  2. Auttaisiko tähän edes hieman, jos hankkisit työstentelytilan kodin ulkopuolelta? Silloin ei ne kodin askareet ja vauvan iloinen nauru olisi siinä käsien ulottuvilla 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *