Mielipidemaanantai – Julkinen tuomioistuin

On tässä ollut vahvasti viimeisen aikana ollut mielessä ajatus julkisesta tuomioistuimesta. Ei siitä oikeasta tuomioistuimesta, vaan nykypäivän tuomioistuimesta, jossa prosessi eroaa vahvasti siitä, mitä oikeudelta sopisi odottaa. Somen julkinen tuomiostuin. Yritysten nimienvaihdokset ja uudistetut kuvamateriaalit ovat olleet puheenaiheena ja niistä on kirjoitettu erilaisia pakinoita ja artikkeleita ja mielipiteitä suuntaan sun toiseen. BLM-liikkeen viimeaikaiset hienon työn seurauksena moni yritys on painostettuna tai oma-aloitteisesti tehnyt muutoksia. Samaan aikaan tässä viime päivinä Suomessa on voinut seurata mielenkiintoista viihdesäpinää kun sosiaalisessa mediassa on puitu Sofia Belorfin sekä Niko Ranta-ahon uusia ihmissuhteita ja kaikkea siihen liittyvää hässäkkää. Itse sain kysymyksen Cocopanda-postaukseeni liittyen, missä viitattiin yrityksen omistajan abortinvastaisuuteen. Näitä kaikkia hieman tässä seuranneena ja pohtineena oon miettinytkin paljon tätä nykypäivän julkista tuomioistuinta ja sen toimintaa.

Oikeudenkäynnissä, siinä oikeassa, molemmilla osapuolilla on yleensä puolellaan lain ammattilainen, joka toki voi hieman vääristää osapuolten valtatasapainoa, sillä rahalla saa ja hevosella pääsee. Tämä oletus tosin pohjaa siihen, että rahalla saa parhaan asianajajan tai että vähällä rahalla toimivat asianajajat ja lakimiehet ovat huonoja. Mut ei mennä siihen. Noin niinkuin pääsääntöisesti oikeuteen mennään melko lailla tasapuolisista lähtökohdista, jossa molemmin puolin asiaa hoitaa alaa tunteva ja lakipykäliä ymmärtävä. Suomessa supliikkiudella ei päästä kovin pitkälle, sillä emotionaalinen valamiehistöön vetoaminen ei kuulu oikeuskäytäntöömme. Hieman tylsää, mutta ehdottomasti asiapitoista. Kaikessa vapaissa länsimaissa käytävässä oikeudenkäynnissä pitäisi olla oletusarvona ”syytön kunnes toisin todistetaan” ja syytetaakka on syyttäjällä. Vastaajalla ei ole taakkaa osoittaa syyttömyyttään. Toki sen tueksi saa esittää todisteita, mutta syytetaakka on sillä, joka osoittaa sormella. Joskus se täyttyy, toisinaan ei. Lähtökohtaisesti myös lehdistö noudattaa tätä olettamaa ja asioista on kirjoitettava syyttömyysolettama mielessä, ennen kuin tuomio on lainvoimainen. Toki tämä nuoralla tanssiminen toteutuukin usein, mutta uutisten määrä ja sävy voi olla hyvinkin pitkälti syyttömyyden mielikuvan vastaista. On myös tilanteita, joissa syytetty on jo myöntänyt omat tekonsa, mutta syyte ei ole päätynyt tuomioon eikä ole lainvoimainen, eli tuomion uupuessa ei voida puhua kuin syytetystä. Aika selkeä lähtökohta tilanteeseen kuin tilanteeseen. Ensin tutkitaan, sitten hutkitaan. Jos hutkitaan.

Somessa taas… No somessa on aivan eri lait. Aivan viidakon lait, joissa kenenkään syyttömyys ei kiinnosta yhtään ketään. Tai ainakin siltä välillä tuntuu. On jotenkin ällistyttävää, miten pienestä voi asiat mennä aivan järkyttäväksi ajojahdiksi. Esimerkiksi ihminen voi saada abortinvastustajan leiman ja joutua aika älyttömän ajojahdin kohteeksi, vaikka hänen ”abortinvastaiset” lausunnot ovat uskovaisen kaksosten isän lausunnot liittyen sikiömäärän elektiivisuuteen ja spesifimmin kritiikkiä näiden kriteerien löystämistä kohtaan. Ei tarvita kuin yksi tai kaksi some-vaikuttajaa, emotionaalisesti vahvat viestit someen boikotoinnista, some-mylly pyörähtää käyntiin ja boikotti on päällä. Öyh öyh kuuluu vaan, vaikka suurin osa ei tiedä mistä edes puhutaan. Ihmisen elinkeino ja elanto jää jalkoihin, kun tehdään oikeasti isoakin vahinkoa yritykselle taloudellisesti. Jotkut puolustautuvat, toiset eivät. Kummallakaan ei välttämättä ole väliä. Julkinen tuomioistuin tuomitsee ilman syyttömyysolettamia, edes emotionaalisella tasolla kukaan ei halua uskoa kenestäkään hyvää ja kun luodaan jokin olettama, siitä pidetään kiinni. Esimerkiksi jos valmiiksi ajatellaan, että miehet haluavat määräillä naisten itsemääräämisoikeuksia ja oikeutta yksilön vapauteen, ollaan valmiita käymään lekalla päähän jos joku väittää, että rikas menestyvä yrittäjämies on aborttivastainen. Moni ei edes pysähdy seuraamaan yhtä otsikkoa pidemmälle, vaan lukee yhden sanan ja tuomarin nuija käy. Motiivit vaikka somessa tällaiselle ulostulolle voi olla mitä tahansa henkilökohtaisista tunteista kumpuavaa, mitä yleisö ei tiedä.

Aloituspuheenvuoroja ei ehditä edes pitämään molempien puolelta vaan yhden asianomaisen esittäessä väitteensä, on oikeudenkäynti käytännössä taputeltu. Vasta-argumentteja ei jää kuuntelemaan se äänekkäin kivitysrintamaan juokseva joukko, eli mitäpä niillä on väliä. Leima on jo leimattu, syyllisyys esitetty ja sitten mennään. Syytetyllä voi olla tilanne, jossa ei voi kuin hävitä. Oman kannan esiin tuominen tuo pahimmillaan lisää näkyvyyttä tilanteelle, joka jakaa mielipiteitä. Oikeusteitse haettavat sanktiot tuntuvat jollekin osalle yleisöä pikkumaiselle itseään heikomman ja köyhemmän kiusaamiselle. Syytökset on esitetty, ne ovat saaneet megafonin somessa ja sitten ei auta kuin toivoa, että se tulva laantuu. Ikuinen merkki some-rekisteriin.

Oikeusjärjestelmämme tuntee lähtökohtaisesti myös muutoshaku-mahdollisuuden. Jos tuomioistuin on tehnyt virheen, tuomari on ollut esteellinen tai on tullut uusia todisteita, muutosta tuomioon voi hakea ylemmästä oikeusasteesta. Some-tuomioistuimella ei ole tällaista ihmisoikeuksien mukaista oikeutta tarjota. Tästä esimerkkinä toimikoot case Johnny Depp ja Amber Heard. Kun asia on jo kerran käsitelty (”vaimonhakkaaaja-psykopaatti”), on todennäköisesti seuraava mielenkiinnon kohde jo silmissä, eikä tilannetta pysäytä uudelleentodistelu, joka on vastoin omaa odotusta, skandaalinhalu kun on usein sellaista, että halutaan kuulla ja nähdä vaan oman teorian mukaiset tiedot. Välillä ihmettelen motiivia. Siinä missä syyttäjä ajaa lain toteutumista ja sanktioita sen rikkomisesta yhteiskunnan sääntöjen ylläpitämiseksi, mikä on some-tuomioistuimen motiivi? Välillä tuntuu, että on vaan halu repiä alas jotain. Jotain, mikä on vastoin omaa moraalia, oikeuskäsitystä tai ”hyvää tapaa”, mutta näitä ei ole kirjattu mihinkään kansiin. Mielipiteenvapautta ja ihmisoikeuksia luukutetaan perusteluna sille, miksi toisen ihmisen voi tuomita. Tuomita hänet hänen ihmisoikeudestaan, hänen mielipiteestään.

Pohdiskelin viime viikon aikana myös yrityksen ja yksilön vastuita. Usein yrityksen johtohenkilöiden teoista saa kärsiä koko yritys. Vaikka yrityksen muut henkilöt eivät ole tietoisia yhden henkilön valinnoista. Otetaanpa käytännön esimerkki. Jos yrityksen Y johtavassa asemassa oleva henkilö X saisi syytteen seksuaalisesta häirinnästä työpaikalla, somessa voitaisiin hyvinkin nähdä kampanja, jossa koko yritys Y henkilöitetään tähän henkilöön ja boikotti aloitetaan jo ennen kuin asia on edes oikeudessa. Boikotti aloitetaan ja suositellaan muillekin boikotointia, ennen kuin on tuomiota ja vaikka oikeudenkäynti päättyy syytteiden raukeamiseen, boikotti jatkuu. Voi olla, että Y ei voisi irtisanoa X:ää pelkän syytteen perusteella. Ja miksi edes pitäisi, syyttömyysolettama huomioon ottaen? Entä jos oikeus näkisi X:n syypääksi? Olisiko paikallaan tuomita koko yritys? Jos tuomion jälkeen Y irtisanoisi X:n ja tekisi toimia yrityksen työntekijöiden rauhan ja itsemääräämisoikeuden varmistamiseksi jatkossa, ansaitsisiko Y tulla boikotoiduksi yhden ihmisen teoista? Tai mielipiteistä, jos sellaisia joku esittäisi ominaan työajan ulkopuolella henkilökohtaisessa elämässä? Minkä verran mielipiteitä saa olla yksityishenkilöllä ja minkä verran niistä saa oikeutetusti kantaa vastuuta yritys?

Usein nämä some-tuomioistuimen mukaiset ”lait”ovat yhteisen hyvän eteen. Ilmasto, naisten oikeudet jne. Yksioikoisesti ajateltuna ne tuntuvat kiistattoman tärkeältä ja lähes yhtä itsestäänselvältä kuin murhan sanktioiminen. Usein kuitenkin näissä mielipide-eroissa, jotka lain kaltaisesti esitetään, on kuitenkin toinen puoli. Taloudellinen tai moraalinen tai uskonnollinen tai mitä vaan. Sitä ei oteta huomioon, koska tässä some-tuomioistuimessa on vain hyvät ja pahat. Ilmasto hyvä, talous (ja mukanaan tuomat työpaikat) paha. Oma mielipide ratkaisee. Oikea työ (tutkinnon vaativa työ kuten lääkäri tai opettaja) hyvä, ”ei edes oikea työ” (kuten vaikka some) paha. Some-tuomioistuimessa ei ole yhtä lakikirjaa, josta hakea vastausta, vaan jokaisella on oma lakikirja, joka myös elää jatkuvasti.

Tätä pinnalla olevaa Belorf – Therman – Ranta-aho – Aitolehti – Daler -keissiä olen seurannut turhautuneena ja varsinkin tänään aika huuli pyöreenä. Niin groteskia kuin mitä voisi kuvitella olevan juuri tapahtumassa ennen kuin maailma syöksyy full on Black Mirror -dystopiaan.

(Jos ette ole seuranneet, antakaas tiivistän sen pohjalta, mitä itse olen asian suhteen ymmärtänyt: 
– On Suomen historian suurimmista huumesyytöksistä syytettynä oleva rikoksensa myöntänyt Niko Ranta-aho, joka eli avoliitossa Sofia Belorfin kanssa joutuessaan vankilaan. Odottaa tuomiota vapaalla oikeudenkäynnin ollessa kesken. Tapailee Katrie Daleria.
– On rahanpesusta ja huumausainerikoksesta syytetty Sofia Belorf, jonka syytteen keskiössä on se, tiesikö hän lahjakellon olleen rikollisella rahalla ostettu vai ei ja pienimuotoinen huumausainerikos (en edes muista enää tarkkaan mikä). Avoliitossa Stefan Thermanin kanssa.
– On Stefan, joka on ollut Nikon hyvä ystävä, vuosia avoliitossa Martina Aitolehden kanssa ja nyttemmin avoliitossa Sofia Belorfin kanssa, aloitettuaan tämän uuden suhteen Nikon ollessa tutkintavankeudessa
– On Martina Aitolehti, joka eli vuosia avoliitossa Stefanin kanssa, on saanut aiemmin pahoinpitelytuomion Sofia Belorfin pahoinpitelystä ja joka on kertonut julkisuuteen eronneensa itse Stefanista ja ymmärtääkseni myös alunperin alkanut seurustelemaan Stefanin kanssa heidän molempien ollessa toisessa parisuhteessa. 
– On Katrie Daler, joka on esitellyt orastavaa parisuhdetta Niko Ranta-ahoon tämän päästyä odottamaan oikeudenkäynnin lopputulosta vapaalle.)

Nämä kaikki henkilöt jakavat erinäisiä palasia elämästään julkisuuteen somessa ja haastatteluin erinäisiin medioihin. Jos olen täysin rehellinen, en tiedä mitä ajatella koko sopasta ja kenestäkään heistä. En tunne ketään heistä, en tiedä tapahtumasarjasta tai tapahtumien järjestyksestä mitään muuta kuin, että harmi kun Keeping Up With -nimi on jo käytössä, sillä tästähän saisi oivan ohjelman tuon nimen alle. On nimittäin aikamoinen vyyhti. Jokainen heistä enemmän tai vähemmän paukuttaa omaa agendaansa someen ja se heille sallittakoot. Viihdyttävintä ja huolestuttavinta tässä koko kuviossa on suuren yleisön käyttäytyminen.

Ensinnäkin iso osa yleisöstä on ottanut omaksi oikeudekseen toimia näiden vastaajien lakimiehinä. Puhua heidän puolestaan, vaikka oikeutta siihen tuskin on. Iso osa yleisöstä on myös päättänyt toimia tässä lakikirjan kirjoittajana ja luonut oman hierarkian asioille. Onko Sofia Belorf gold digger? Onko Martina Aitolehti? Onko sillä väliä ja tarvitaanko me tuollaisia termejä nykypäivänä? Onko rikas mies ehdottomasti sellainen, että häntä ei voi rakastaa muuta kuin rahasta? Onko tietyn elämäntyylin ja turvallisuuden saaminen jotenkin vähemmän oikea syy kuin mikä tahansa muukaan olla toisen ihmisen kanssa? Missä nämä rikokset on tarkelleen ottaen määritelty? Tilanteessa naisvoittoinen some-yleisö heittelee tuomioita joka suuntaan jonkin some-tuomioistuimella tiedossa olevan käsikirjan mukaan luokitellen rikokset niiden vakavuusasteen mukaan. Samaan aikaan kun luukutetaan naisten oikeuksia, naisten välistä tasa-arvoa, naisten vapautta jne., tässäkin some-oikeudenkäynnissä tuomitaan lähtökohtaisesti nimenomaan naiset. Sofia on sitä ja tätä. Martina on sitä ja tätä. Katrie on sitä ja tätä. Kenenkään oikeita tunteita, tarkoitusperiä tai ajatuksia ei tunneta, motiivi ei siis ole tiedossa, sitä voi kaikki vaan veikkailla. Yksikäään teko ei itse asiassa ole edes tuomittava, paitsi tietenkin julkisessa some-tuomioistuimessa. Samaan aikaan kun käydään läpi kuinka kamalia ja hirveitä ovat tämän joukon henkilöiden tämä tai tuo teko, heitetään lokaa heistä kunnianloukkaus-merkistöt täyttäen. Ajaessa julkisessa some-tuomioistuimessa syytettä oman moraalin mukaisista asioista syyllistytään jatkuvasti oikeiden yhteiskuntamme lakien rikkomiseen.

Ketään ei tunnu enää kiinnostavan mitä on oikeasti tapahtunut. Kunhan saadaan rangaistus sille tuomittavimmalle asialle. Joka on…? Niin, jännästi se harvoin tässä tuomioistuimessa tuntuu olevan törkeä huumausainerikos. En ole ihan varma, mikä on tällä hetkellä suuren yleisön mukaan tuomittavinta. Gold diggeriys? Varatun miehen viettely? Vanhat pahoinpitelytuomiot? Ralli pyörii, sirkus jatkuu. Jokainen some-julkaisu analysoidaan omin motiivein ja omin todistein. Eikä hiljaisuuskaan riitä, vaikka kyllä heti noustaan puolustuslinjalle ”mitäs jakavat julkisuuteen?!”. Some-hiljaisuus analysoidaan nimittäin myös. Kun asia ei varsinaisesti kiinnosta pätkääkään, popparit sylissä on mielenkiintoista seurata tätä sosiaalista koetta nimeltä ”inhimillisyys ja ennakkoluulottomuus somessa”. Kunnes tajuaa, että nämä kaikki ovat oikeita ihmisiä. Oikeita ihmisiä, joilla on tunteita, joilla on lapsia, joilla on oma henkinen kestokykynsä. Eivät käsikirjoitettuja hahmoja huonossa saippuaoopperassa. Nämä oikeat ihmiset elävät elämäänsä osittain somessa, tarjoten kurkistuksen arkeensa. He jakavat sen mitä haluavat. Joku toinen heidän kuviossa jakaa jotain muuta heihin liittyen. Kukaan katsojista ei saa täyttä kuvaa.

Some kuitenkin mahdollistaa sen, että samalla kun nämä henkilöt tuntuvat kaukaisilta hahmoilta, some voi vaikuttaa. Emme istu kotona sohvillamme telkkareiden äärellä ja mietitä kumpi voittaa Stephanie vai Sally, vaan kaikki voivat ottaa kantaa, asettua ”oikeaan” tiimiin. Ei riitä oman sankarin puolustaminen, täytyy myös tuomita se oma antisankari. Hänet pitää tuomita. Kostaa hänen ”väärästä” ajatusmallista ja käytöksestä. Julkinen tuomioistuin jakaa tuomioita omien ennakkoluulojen, moraalien ja valikoitujen todisteiden pohjalta ja tarina kirjoittaa itse itseään. Jos omassa päässä avovaimon on oltava tietoinen miehensä rikollisesta toiminnasta, ei riitä, että tätä vastaan todistaa myös se ex-mies, jolla on kaikki syy olla katkera erosta johtuen. Kyllä olisi pitänyt tietää. Jos omassa päässä ”lompakkoloisiminen” on tuomittavaa, on myös mahdotonta, että joku kaunis nuori nainen rakastuu rikkaaseen mieheen muustakin syystä kuin taloudellisesta. Kyllä se rahasta vaan. Jos omassa päässä ihminen ei voi muttua, saa nykyhetkeä arvioida vanhojen tuomioiden pohjalta.

Pidän tätä kaikkea jollakin tapaa sairaana. Ei riitä seurata tilannetta vierestä ja pyöritellä päätään omien katsantokantojen vastaiselle toiminnalle. On osallistuttava, on oltava lakimies, tuomari ja valamiehistö. Samaan aikaan kun syytökset lentävät ja käytetään omaan agendaan sopivia todisteita, unohtuu oikeasti tärkeät asiat taka-alalle. Tästäkin Eisalatuista Elämistä saatais oikeasti olennaisia asioita yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Oikeassa oikeusjärjestelmässä rikosrekisterimerkinnät pysyvät tai poistuvat, riippuen tilanteesta. Some-tuomioistuimen tuomiot vaikuttavat vuosia. Pitkän kunniakkaan uran tehnyt näyttelijä voi saada ikiajoiksi naistenhakkaajan leiman, todisteiden valossa ilmeisesti melko syyttä. Yritys voi kokea vakavan kolhun tai jopa konkurssin yksittäisen ihmisen teon tai ajatuksen vuoksi. Ihminen voi saada ikuisen leiman, vaikka se olisi perusteeton tai vähintään jyrkästi liioiteltu.

Syyllisyys ei synny sen seurauksena, että toimii lainvastaisesti. Syyllisyys syntyy sen seurauksena, että toimii vastoin ”minun” moraalia. Jos nuori äiti tapailee huumesyytteissä olevaa. Jos nuori nainen kelpuuttaa miehekseen vain rikkaan miehen. Jos nuori nainen purkaa tunteitaan katkeran eron jälkeen kovin sanoin. Teko itsessään ei ole yksiselitteisesti väärin, vaan se määräytyy tekijän mukaan. Mikä on sallittua äidille, ei ole sallittua isälle. Mikä on sallittua jätetylle, ei ole sallittua jättäjälle.

Huolestuttavinta näissä kaikissa ilmiöissä on niiden toistuvuus, niiden raakuus ja niiden täysi valvomattomuus. Ei näiden ”golddiggeröintien”ja ”katkerien tilitysten” ja ”huumeparonien deittailujen”. Vaan näiden some-oikeudenkäyntien. Kun niitä oikeita tuomioistuimia valvotaan. Niitä ohjaa tietyt raamit, ylilyöntejä ei sallita ja mahdolliset virheet korjataan. Some-tuomioistuimia ei valvo kukaan. Vastuuseen ei joudu. Ja näiden oikeudenkäyntien keskellä on kuitenkin lapsia ja oikeita ihmisiä. Viime vuodet ovat jo näyttäneet esimerkkiä siitä, miten some-ajojahti voi päättyä moneen erilaiseen tilanteeseen, mukaan lukien itsemurhaan. Meidän oikeusjärjestelmämme ei tunne kuolemanrangaistusta ja tuomiotkin kärsitään mahdollisimman inhimillisissä oloissa. Some ei tunne inhimillisyyttä ja jollekin tällainen somessa käyty julkinen oikeudenkäynti voi olla liikaa.

Mulla on tänään pyörinyt Black Mirrorin yks jakso mielessä. Se ihkaensimmäinen, The National Anthem. Black Mirrorin jaksot ovat toki moniulotteisia ja moniselitteisiä, joten oma johtopäätökseni jaksosta ei välttämättä ole sen perimmäinen tarkoitus ja siitä kun jakson katsoin, on jo hetki. Jaksossa rakastettu Brittien prinsessa kidnapataan vaatimuksena, että pääministerin on oltava sukupuoliyhteydessä sikaan, jotta prinsessa vapautetaan. Ensin kaikki vastustavat ajatusta, ja terroristien kanssa ei neuvotella -mantraa viljellään. Kun kidnappaajaa ei löydy, prinsessa kuvataan ahdingossa ja lähetetään yksi sormi, enemmistö kansasta vaatii pääministeriä toimeen. Media ei tiedä miten uutisoida aiheesta vai uutisoidako lainkaan. Some pakottaa myös median viestimään asiasta, sillä some räjähtää asiasta. Yksiselitteisesti ollaan valmiita uhraamaan yksi oikeus ja vapaus (pääministerin) toisen (prinsessa) eteen. Julkisen painostuksen alaisena pääministeri päätyy toimimaan kidnappaajien vastenmielisen ja laittoman vaatimuksen mukaisesti. Prinsessa on keskustan autioilla kaduilla vapautettuna jo puoli tuntia ennen ”tapahtuman” alkua, mutta kansa istuu telkkareiden ääressä katsomassa jotakin kamalaa, jotakin täysin hajottavaa, mikä on myös itse asiassa täysin turhaa. Kukaan ei taida enää edes muistaa olla huolissaan prinsessasta, kun kansakunta katsoo toista tuntia ruudulta jotain, minkä vielä eilen tuomitsi.

Yleensä Black Mirrorin jaksot tuntuvat tulevaisuuden dystopialta, joka on vielä hieman liian kaukainen. Mutta kuinka kaukana tuosta itse asiassa ollaan nykypäivänä? Ihmisten tekoja ruoditaan somessa, mikä tekee niistä kiinnostavat myös medialle. Luodaan tilanne, missä on vaikea yhdenkään tuntevan ihmisen olla hiljaa, varsinkin kun se hiljaisuus tulkitaan jollakin tapaa joka tapauksessa, ja todennäköisesti kovaäänisimmät tulkitsee sen väärin. Kun jokin esitetään kovaäänisesti oikeaksi toimintatavaksi ja ainoaksi oikeaksi ajatukseksi, ei vastalauseelle ole sijaa. Ei anneta puolustuspuheenvuoroa syyttömyysolettama mielessä. Ei anneta muutoksenhakumahdollisuutta tai länsimaisuuden yhtä kulmakivistä, fair trialia. Meillä jokaisella on omat arvot, omat mielipiteet. Olisi hienoa, jos keskityttäisiin puhumaan niistä ilmiöiden, ei ihmisten, kautta. Ei ehkä olla vielä ihan tuossa sika-jakson tilanteessa, mutta aika lähellä. Nimittäin jo nyt äänekkään joukon moraali voi kääntää asioita päälaelleen. Se on aikamme rikkaus, mutta samalla mun mielestä aikamme suurin riski.

Ei muiluteta ihmistä, muilutetaan ilmiö, jooko? Sen sijaan, että lynkataan esimerkiksi Sofia Belorf,lynkataan, tai mieluummin, keskustellaan ilmiöstä. Olisi mielenkiintoista nähdä keskustelua siitä, miksi sitä, että rikas mies valitsee kauniin naisen ei paheksuta yhtä paljon kuin sitä, että nuori nainen valitsee rikkaan miehen. Olisi mielenkiintoista nähdä syytösten sijaan keskustelua siitä, saako yrityksen omistajalla olla mielipiteitä esimerkiksi aborttiin liittyen, jos nämä mielipiteet eivät vaikuta työpaikalla yrityksessä. Olisi mielenkiintoista nähdä keskustelua siitä, millaisia oikeuksia lapsella on vanhempien erotilanteessa esimerkiksi uusien puolisoiden suhteen, sen sijaan, että keskitytään heristelemään syyttävää sormea vuoron perään eri vanhempia kohtaan.

Tämä yllämainittu suhdekiemura-kuvio on tämän viikon viihde-some-oikeudenkäynti. Ensi viikolla on taas joku muu. Ja sitä seuraavalla. Prosessi ei kestä kauaa kun asialistalla on jo seuraava oikeudenkäynti. Päivästä ja viikosta toiseen seuraaville nämä julkiset oikeudenkäynnit puuroutuvat, menettävät kulmia ja oikeastaan jopa shokkiarvoaan kun niitä tulee jatkuvalla syötöllä. Vähän kuin tuomarille, joka käy läpi 20 asiaa päivässä. Mitä yksi pahoinpitely siellä ja yksi petos täällä. Another day at the office. Mutta ihmisille, syytetyille, jokainen oikeudenkäynti on raskas ja kuluttava.

Pelottavinta tässä julkisessa some-tuomioistuimessa on täysi vastuuttomuus. ”No hei, mä olin vaan yksi sadoista” -tyyppinen ideologia vapauttaa jokaisen omasta loanheitosta. Mutta mitä jos kaikki se loka olisi kiviä? Ja joku kuolisi siihen kivitykseen, eikä voitaisi olla varmoja kuka heitti sen tappavan kiven? Ottaisitko silti riskin ja heittäisit? Yksi kivi ei tapa, mutta sata voi tappaa. Henkinen väkivalta ei ole yhtä näkyvää, mutta se on vähintään yhtä tuhoisaa.

Kommentit (22)
  1. Ihana kirjoitus!!! Apua miten hienosti käsittelit aihetta. Oon samaa mieltä!!!

  2. Itseasiassa vastuuseen saattaa kyllä joutua, vai mites oli se (jo unohdettu?) Metsäkedon tapaus. Lopulta haukkujat joutuivat oikeuteen. Mitenköhän paljon noita turhien valheiden levittäjiä edes onkaan, jotka yleensä vielä levittävät täysin syyttömistä valheita, vaikka asioita ei saisi vertailla koen ne paljon pahemmiksi kuin mainitsemasi asia jossa on tehty oikeita rikoksia kuten huumeiden piilottelu. Oli myös yksi laulaja jota aikoinaan yritettiin syyttää terroriteosta, koska hän oli ollut samaan aikaan keikalla kohteessa jossa isku tapahtui, laulajan olisi pitänyt kyetä ihmetekoihin ja mm. pelastaa uhreja joidenkin kommenttien mukaan. On älytöntä miten tuomitsevia ja hirveitä jotkut ihmiset ovat, lähtevät joukolla läyhäämään ja heittämään kiviä syyttömien niskaan. Mutta mainitsemassasi tapauksessa nuo naiset eivät ole syyttömiä: jos lähtee deittailemaan johonkin rikollisjengiin kuuluvaa kuuluu siihen myös itse, sellaisesta ei voi pysyä ulkopuolella jos haluaa mukaan. Ei voi valita ns. rusinoita pullasta, tuossa tulee koko pulla mukana jos niin valitsee.

    1. Itse asiassa Metsäkedon tapaus on sikäli erikoinen, että siitä tosiaan oli seurauksia, mutta kuinka moni muistaa sen, että nämä muutama henkilö sai seurauksia ja tietääkö kukaan keitä he olivat? Sakkoja tuli maksettavaksi muistaakseni, mutta aikamoisen prosessin joutui Metsäketo käymään (yhtään ottamatta kantaa Metsäkedon tekoihin). Ja jääkö kuitenkin suurelle yleisölle hyvin yksipuolinen muisto tapahtumasta ja mielikuva Metsäkedosta? Silloinkin vaadittiin kaikkia työnantajia lopettamaan hänen työsuhteensa jo ennen kuin oikeudenkäyntiä oli käyty. Mainitset tuossa ”oikeita rikoksia kuten huumeiden piilottelu”. Ketä tarkoitat? Kenenkään kohdalla tuomiota ei ole vielä annettu, joten sikäli tämä ei kai voi koskea kuin Niko Ranta-ahoa, joka on myöntänyt rikoksensa. Mutta tässä tulee mielenkiintoinen ajatus esille. Sinä koet jonkin asian paljon pahemmaksi kuin toisen. Joku toinen kokee eri tavalla. Ja näiden pohjaltahan usein tää julkisuusmylly lähtee liikkeelle, että joku kokee jonkin pahemmaksi kuin toisen.

      Musta on jotenkin erikoista, miten kommentissasi sinun mielipiteesi toimii sinun mielestäsi määräävänä faktana, jonka pohjalta voidaan asioita päättää. Sinänsä rikolliseen toimintaan osallistuminen on laitonta, eli sen voikin mielestäni teilata suoraan vääräksi. Mutta ketkä naiset ovat lähtenee deittailemaan rikollisjengiin kuuluvia? Sofia Belorfin mukaan hän ei tiennyt, tätä kommentoi myös Niko Ranta-aho. Katrie Daler toki tietää, mitä on tapahtunut, mutta kuuluuko Niko Ranta-aho enää rikollisjengiin? Ja Martina Aitolehti ei kai liityrikolliseen toimintaan mitenkään? Jos käsillä on nainen, joka ei tiennyt puolisonsa rikollistoiminnasta ja nainen, joka deittailee miehen kanssa uskoen rikollisuuden olevan historiaan tämän puolesta, onko se väärin? Jonkun mielestä olisi pitänyt tietää, toisen mielestä ei pitäisi tapailla ennen kuin vankeustuomio on kärsitty, mutta ne on vain mielipiteitä, eivätkä nämä naiset ole syyllistyneet mihinkään, mikä oikeuttaisi heidän julkisen lynkkaamisen.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *