Mielipidemaanantai – Kasvatuskipuja

”Mitä nuo on?” kysyi taaperoni kun kynteni olivat ykskaks eriväriset kuin yleensä. ”Se on kynsilakkaa, vähän niinkuin vesivärejä mut kynsille”. ”Saanko minäkin?” Saat, sitten kun olet isompi, niin saat käyttää halutessasi kynsilakkaa. ”Miksi en saa nyt?” Nooo, koska tää on isojen juttu. Sulla on vielä niin pienet ja hennot kynnet, että niille ei saa laittaa tällaista. ”Miksi äiti sitten laittaa?” Niin, miksi?

Rehellisesti sanottuna, vaikka pienten lasten kasvatuksessa pohjatyö tehdään varmaan sieltä synnäriltä asti, tuntuu joka ikinen päivä nyt taaperon kasvaessa siltä, että aletaan pääsemään oikeasti niihin kasvatus-asioihin. Miksi-sanan löydyttyä oon joutunut perustelemaan ratkaisuja. Vaikka tekis mieli välillä kiljua, että ”KOSKA ÄITI KÄSKI!” niin pitää yrittää malttaa mielensä ja selittää. Ei saa tehdä sitä ja tätä, koska voi sattua, voi mennä rikki, niin ei kuulu tehdä, jollekin tulee paha mieli… Miksi-kysymysten tulva on loputon. Vastaukset eivät olekaan aina niin helppoja.

Miksi meille tuli vauva? Miksi äiti meikkaa? Miksi äitillä on tissit? Eilen taapero kiipesi pallomereen mummin kanssa leikkiessä ja ilmoitti, että hän tekee tissit! Työnsi paidan alle kaksi palloa ja nauroi katketakseen. ”Ai sulla on nyt tissit? Meetkö syöttämään sun vauvaa?” kysyin häneltä silmääkään räpäyttämättä. ”Miksi minulla ei ole tissejä?” Apuva, hirveä homma edessä. Kuinka kasvattaa poikalapset ilman, että he jumiutuvat joihinkin tunkkaisiin sukupuolikäsityksiin? Pojat saa käyttää kynsilakkaa ja pojillakin saa olla tissit. Yleensä ei ole, mutta saa olla. Ähh, jokainen vastaus tuntuu väärältä, miten päin sitä päässäni ikinä pyöritänkään.

Miksi äidillä on tissit? Miksi pojilla on pippelit ja tytöillä… niin mitkä? Mä en ees tiedä millä nimellä kutsua mitäkin ruumiinosaa! Pimppi kuulostaa sellaiselta, että tekee mieli muljauttaa silmiään, mutten varsinaisesti halua mun taaperon puhuvan pillustakaan. Vagina? Ei apua, miksi tää on niin vaikeaa? Kun pohdin Instagramissa kerran, miten vastata taaperolle, joka kyselee siitä, mistä vauva tulee, jokunen ehdotti, että puhuu asioista jo nyt niiden oikeilla nimillä. En mä tiedä itsekään miksi, mutta kyllä musta tuntuu hassulta puhua 2-vuotiaalle emättimestä, kohdusta tai vaikka ulkosynnyttimistä 😀 En mä käytä niitä termejä muutenkaa, aikuisille, ellen puhu terveydenammattilaisten kanssa. Miksi meidän yhteiskunnassa ei ole yhtään yleisesti järkevää nimitystä naisen sukupuolielimille tai ne sanat herättävät aina jotain erilaisia mielikuvia ja tunteita, kun miesten kalustolle on parikin mun mielestä neutraalia termiä. Vai tuntuuko ne vaan neutraaleilta, koska vain naisten alastomuus ja sukupuolielimet on viety jotenkin seksuaaliseksi? Vaikka meillä kaikilla on nännit, vain toiset niistä on seksualisoitu. Kai tämä ajatustapa vaikuttaa myös siihen, mitä termejä käytetään mistäkin palikasta, mut en mä oo vieläkään keksinyt termiä, joka tuntuu sopivalta suuhun, kun puhuu pienelle lapselle naisten ruumiinosista.

Mä koen joka päivä tosi vahvasti tän sukupuolikasvatuksen juuri nyt. Ollaan iässä kun kaikki kiinnostaa ja miksi-kysymyksiä satelee ja mä ymmärrän joka päivä sen, kuinka hauras on lapseni mieli. Sitä voi ohjailla. Sitä ohjailee yrittämättäkin, vahingossa. Mulle on annettu kanvas, tyhjä pohja, joka imee itseensä vaikutuksia joka suunnasta. Minä olen vastuussa. Hänestä, hänen tulevaisuudesta. Siitä, että hänestä tulee hyvä ihminen, joka hyväksyy kaikenlaiset elämänvalinnat. Siitä, että hänellä on tuki ja turva löytää tässä viidakossa itsensä ja luoda vahva minäkuva.

Tää sukupuolikasvatus tuntuukin paikoitellen hirveän vaikealta. Mä koen hyvin vahvasti sen, että lasta ei pidä kasvattaa sukupuolettomana. En lähde asiasta väittelemään, enkä tuomitse ketään, joka haluaa kasvattaa lapsensa sukupuolettomasti. Mä jotenkin koen, että lapsi on niin hukassa muutenkin, että on tiettyjä asioita, joista lähteä liikkeelle. Jotka ovat tuntuneet hänelle alusta asti hirveän vahvoilta ja selkeiltä. Hän on poika, hän on isoveli… jne. Hän ei kertaakaan kyseenalaista sitä, onko poika. Jos kutittelen ja halaan ja höpötän, että ”Äitin vauva”, niin sieltä tulee heti jyrkkä ”Dante ei ole vauva, Dante on poika!” Ok. Kun yritän selittää, että mummi on äidin äiti, niin EI OLE. Mummi on Danten mummi. Jotkut asiat on hänelle vielä yksioikoisia ja niihin ei ole kahta sanaa. Ja me olemme valinneet, että tuemme niitä. Tiettyjä realiteetteja, jotka me hänelle annamme pohjautuen biologiaan, mutta niin, että niistä voidaan joustaa, jos hän kokee, ettei se kyseinen titteli sovikaan hänelle. Sitten kun hän on tarpeeksi vanha prosessoimaan asioita. En siis pode mitenkään huonoa fiilistä siitä, että vastaan ”Yleensä pojilla ei ole tissejä, vaan tytöillä on. Tytöistä tulee äitejä, ja tisseistä tulee maitoa vauvoille, että vauvat saa ruokaa. Pojista tulee isejä, ja isät antaa maitoa vauvalle pullosta.” There. Yritin antaa mallin tasavertaisista vanhemmista, jotka molemmat syöttävät lasta, eri tavoin vain. En tiedä onnistuinko. Ei ehkä vielä tarviikaan kerrasta saada tätä maaliin, mutta silti jäin miettimään koko keskustelua.

Mutta sitten nämä muut kysymykset. ”Miksi äiti meikkaa?” Jaa, hyvä kysymys rakas lapseni? Koska äiti tykkää meikata? Koska äiti näyttää omasta mielestään kivemmalta meikillä? En mä halua kasvattaa lastani ajattelemaan, että joku on kauniimpi meikillä kuin ilman. En mä halua kasvattaa poikaani ajattelemaan, että meikkaava nainen on parempi kuin meikitön. Miksi minä sitten meikkaan? Se, mikä pyörii kielen päällä ensimmäisenä, on ”Koska tytöt tekee niin”. Vihoviimeinen vastaus, jota en todellakaan aio käyttää.

Haluan kasvattaa lapseni heidän biologiseen syntymä-sukupuoleensa. He ovat poikia, minä puhun heistä poikina ja heidät kasvatetaan poikina. Tämän tiedän. Kaikki muu on hirveä suo. Yksi päivä mietin jonkun leffan tai sarjan jälkeen sitä, miten jotkut miehet lyövät naisia. On miehiä, jotka oikeasti lyövät naisia. Miten kasvattaa omat pojat siihen, että tyttöjä ei lyödä? Naisia ei hakata? Miten kasvattaa heidät niin, että se ei tulisi mieleenkään. Ketään ei lyödä. Se on selvää, mutta ei kuitenkaan niin yksiselitteistä. Tuntuu itsestäni hassulta tämä ajatus. Jos pari kundia pieksee toisiaan turpaan, niin se ei tunnu ajatuksena mulle yhtään niin pahalta kuin tappelu naisen ja miehen välillä. Lähtökohtaisesti siksi, että miehet ovat fyysisesti vahvempia ja sikäli heillä on etulyöntiasema. Ja koska oon itse kasvanut sen ajatuksen kanssa, että kunnon miehet, oikeat miehet, eivät lyö naisia. Vaikka tiedän, että kenenkään ei pitäisi lyödä ketään, niin silti vääremmältä tuntuu naista lyövä mies kuin miestä lyövä mies. Miten välittää tämä ajatus poikalapselle ilman, että kasvattaa hänet kuvittelemaan, että naiset ovat heikompia kuin miehet? En tiedä saatteko ajatuksestani kiinni, tällainen yksittäinen esimerkki ei ehkä selitä auki täysin sitä mitä haen.

Haluan kasvattaa poikia, jotka kohtelevat muita ihmisiä hyvin. Jotka vapauttavat bussissa paikan lapselle tai vanhukselle, raskaana olevalle tai liikuntarajoitteiselle. Miksi? Miksi ei muille miehille? No iteään heikommille pitää antaa tilaa. Onko nainen heikompi? Huomaan ajattelevani, että haluan kasvattaa poikia, jotka pitävät naisille ovea auki, ovat herrasmiehiä ja auttavat painavan tavaran kanssa tai ojentaen kätensä avuksi tarvittaessa. Toisaalta, mikseivät he pitäisi ovea auki kaikille, sukupuoleen katsomatta? Mun ysäri-kasvatus riitelee mun 2020-ymmärryksen kanssa. En voi lakata ajattelemasta mulle opetettuja asioita ja sitä, että on ihanaa ja niin hienoa, kun herrasmies pitää ovea auki naiselle ja auttaa naista. Samalla mä tiedostan, että näitä opettamalla kävellään hiuksenhienolla rajalla sen suhteen, milloin pojasta kasvaa herrasmies ja milloin tiedostamattaan sovinisti, joka kuvittelee naiset heikommaksi, eli huonommaksi tai tyhmemmäksi. Sellaisiksi, jotka eivät kuulu johtotehtäviin tai tiettyihin töihin.

Leikkasin Danten tukan tuossa. Se kasvoi melkein vuoden, kun halusin antaa sen kasvaa pitkäksi. Nyt meni hermo, kun se oli koko ajan epäsiistinä sen kasvojen edessä ja leikkasin lyhyemmän tukan. Vuoden aikana hän on käyttänyt pinnejä ja ponnareita. Reissussa muistaakseni 5 eri ihmistä luuli Danten olevan tyttö. Kun korjasin shen he:ksi eräälle, hän ihmetteli, että kun on niin pitkät ripset ja pinni, niin luuli tytöksi. Ei siinä mitään, antaa luulla. Mutta siis sinisessä paidassa ja shortseissa poukkoillut mielestäni hyvin poikamaisen näköinen lapseni oli joidenkin silmissä tyttö, koska hänellä oli puoliponnari tai pinni päässä. No anyway, leikkasin tukan ja kuulin alle 24 tunnissa siitä sanan ”poikatukka”. Muljautin silmiäni varmaan avaruuteen ja takaisin. Ikään kuin hänen sukupuolensa olisi sidottu hänen reuhkansa pituuteen.

Me ollaan erikoisen murroksen keskellä. On sukupolvia, jotka ovat hyvin vahvasti sukupuoliin sidottuja ajatuksiltaan. Ja sitten on tämä meidän sukupolvi ja nuoremmat, jotka kasvavat aivan erilaisessa maailmassa. Jossa sukupuoli on ehkä jo vähemmän tärkeä ja tiedostavuus erilaisuudesta on todella vahva. Tietyllä tapaa se tarjoaa mun mielestä tosi paljon haasteita kasvatuksessa. Tietyllä tapaa ignorance is bliss. Kasvattaessaan meitä, vanhempamme eivät tienneet kaikkea sitä, mitä on nyt tietona tarjolla meille. Kiitos internet, sosiaalinen media ja maailman asenneilmapiirin muutos. Ignorance is bliss, koska he eivät tienneet, joten he toimivat kuten parhaaksi näkivät. Me olemme tuon ajanjakson hedelmiä, mutta meidän pitäisi osata kasvattaa tämän ajan lapsia. Heidän omaksi parhaakseen. Siihen, ettei kellään olisi paha olla omassa ihossaan, ja siihen, ettemme me välittäisi heille myrkyllisiä jumiutuneita käsityksiämme.

Vauvan kanssa on tietyllä tapaa helppoa. Syötät oikeita määriä, annat nukkua oikeitä tuntimääriä. Vaihdat vaippaa, pidät huolen, että kasvaa ja kehittyy. Motoriikan kehitys ja kasvukehitys on käyritetty niin, että saat valmiin sapluunan, mihin luottaa. Ravaat neuvolassa parin viikon välein kontrolleissa ja saat tietoa ja apua. Mut sit lapsi on 2 tai 3 vuotta. Ykskaks neuvolassa käydään piikillä kerran vuodessa ja kattomassa osaako lapsi puhua. Ei kukaan enää kerro ja anna valmista mallia, miten onnistua vanhempana. Varhaiskasvatuksella on oma roolinsa, mutta aika rajallinen. Kasvatus on kodin, vanhempien tehtävä. Niin sen mun mielestä kuuluukin mennä, eikä vastuutaan pidä sysätä koululle tai muille ihmisille. Mutta mitä jos ei yhtään tiedä mitä tekee? Miksi mulle on uskottu näin tärkeä tehtävä? Mä olen ihan hukassa omien mielipiteitteni ja ajatusteni kanssa, miten mun pitäisi pystyä kasvattamaan lapsi oikein? Joka paikasta tulee varmana tietona se, mikä on oikein ja jos teet väärin, lapsi kasvaa vinoon, on onneton, ja murtunut ja kaikki on pielessä. Harmi vaan, että ne oikeat tavat on aina eri ja ristiriidassa ja löydät itsesi keskellä ajatustulvaa, johon ei ole mitään vastauksia. Etkä voi todeta, että nooo ihan hyvä mustakin tuli ja tehdä niin kuin edellinen sukupolvi teki, koska tiedostat itsekin että olet paikoitellen vanhanaikainen ja pitäisi yrittää riipiä itsensä tälle vuosikymmenelle ajatuksissakin. Vai pitäisikö? Koska jollain tapaa mun tietyt konservatiiviset ajatukset on sellaisia, joita edelleen pidän oikeina. En mä oo mieletäni epäonnistunut yksilö? Vois mun lapsilla mennä huonomminkin kuin jos he kasvaisivat minunlaisekseni. Mutta. En mä kyllä täydellinen ole. Ja haluaisin, että lapseni olisivat minua paljon parempia. Miten mä onnistun siinä, jos ite oon tällainen? Send help!

Mun vahva ajatus elämästä on se, että kukin tehkööt miten kokee oikeaksi itselleen. Perheet ja pariskunnat saa elää niin vapaasti ja modernisti kuin haluavat tai sitten niin konservatiivisesti kuin haluavat. Saavat uskoa tai olla uskomatta. Saavat elää miten vaan, kunhan elävät niin, etteivät satuta ketään sillä omalla tyylillään. Mä oon aikuinen. Mä tiedän mitä haluan elämältä ja kuinka pyrkiä siihen. Elän niin kuin parhaaksi näen, enkä välitä muiden tuputtamista ideologioista. Mutta lasteni kasvatuksessa ne ykskaks pyrkivät pintaan. Epävarmuus iskee. Mä tiedän, mikä on parasta mulle, mutta mistä mä tiedän, mikä on parasta mun lapsille? Sormi menee suuhun jokaikinen päivä. Seurakunnan muskarissa lauletaan Jumalasta ja mä odotan kauhulla sitä päivää, kun lapsi kysyy, mikä on Jumala. En minä tiedä mitä kertoa siitä. Haluan jättää lapselleni kaikki ovet auki tänkin asian suhteen, vaikka oman valintani olen tehnyt.

”Äitiys tuntuu tulevan sulle luonnostaan” sanoi joku mulle taannoin. Niin se ehkä tavallaan tuleekin. Rakastuin lapsiini samantien, olen sopeutunut hyvin olemaan kahden tarvitsevan pienen ihmisen äiti. Mut koen joka päivä painetta ja epäonnistumisen pelkoa äitinä. Koska rehellisesti, mulla ei oo mitään tietoa siitä, mitä mä oikein teen 😀 Tällä hetkellä, I’m winging it. Elämäni tärkein rooli ja tehtävä, ja mulla ei oo mitään pelikirjaa tähän hommaan. Tää ei todellakaan tule luonnostaan. Ison osan ajasta mä oon ihan hukassa. Enkä ees tiedä keneltä hakea vastauksia.

Tunnistaako joku samoja ajatuksia? 

Kommentit (30)
  1. Moikka,

    Tuttuja ajatuksia näin kolmen pienen pojan äitinä. Lähtisin siitä, että lapsi oppii pitkälti mallioppimisen kautta. Se mitä opetat ja juttelet ei vaikuta niin paljoa, kuin se, millaisen esimerkin arjessa annat. Eli seuraamalla sitä, kuinka teillä isä kohtelee äitiä, lapsi saa sen parhaimman ja voimakkaimman mallin ja niin edelleen. Ehkä klisee, mutta silti totta.

    1. Olen samaa mieltä. Jokapäiväisessä arjessa vanhempien esimerkin kautta lapset pääosin oppivat. Miten toisille ihmisille puhutaan, mahdolliset ennaluulot tiettyjä ihmisryhmiä kohtaan, miten äiti/isä kohtelee puolisoaan jne…
      Toisaalta lapsi on aina oma persoonansa ja voi kasvaa aivan erilaiseksi, kuin vanhempansa niin ajatuksiltaan kuin arvoiltaan.
      Olen itse pyrkinyt opettamaan tietyt perusasiat pojilleni, jotka koen tärkeiksi tässä hullussa maailmassa. Toisaalta olen halunnut myös antaa omaa tilaa ja vapautta kasvaa, jotta pojistani tulisi itsenäisesti ajattelevia ja kyseenalaistavia. Ei meillä aikuisillakaan ole kaikkiin asioihin valmiita vastauksia. Esimerkiksi nuorten kanssa on mielenkiintoista pohtia yhdessä maailman asioita ja pyöritellä erilaisia näkökulmia vaikeistakin asioista. Tsemppiä Anna, olen varma että selviät äitiydestäsi loistavasti! Sulla on rakkautta niin paljon poikiasi kohtaan, että sitä heiltä ei ainakaan tule puuttumaan. Se on myös mielestäni tärkein asia, jonka voit opettaa, eli tärkeintä maailmassa on rakkaus niin itseä kuin muita kohtaan.

  2. Mua lohdutti jotenkin hirveästi, kun paras kaverini (olemme syntyneet kahdeksankymmentäluvulla ja viettäneet enimmän osan lapsuuttamme 90-luvulla), joka on transmies, totesi joskus, ettei hänen vanhempansa häntä yrittäneet tytöksi/naiseksi tehdä, vaan hän itsekin luuli olevansa nainen, kunnes yli parikymppisenä kirkastui, ettei asia taidakaan olla niin, ja tämäkin oli ympäristölle ok. Tämä näkökulma, ettei hän kokenut tulleensa pakotetuksi mihinkään muottiin, kun jotain oli oletettu, vaan että se riitti, että ympäristölle, siis perheelle ja ystäville ja kanssaihmisille, oli ok, kun oletus olikin väärä ja totuus jotain muuta. Ihanan armollinen näkemys.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *