MIELIPIDEMAANANTAI - KIUSAAMISEN KULTTUURI

Mungolife

Kiusaaminen on yksi sellainen aihe, joka pyörii loputtomasti yhteiskunnallisessa keskustelussa. Se on niin tärkeä aihe, että on vaan hyvä, että aiheesta puhutaan jatkuvasti. Näin äidiksi tultuani tuo kiusaamisaihe on pyörinyt paljon mielessä. Lapseni ei ole vielä edes 1,5-vuotias, ja silti mietin tuota jatkuvasti. Viisi vuotta tuntuu vielä hyvin lyhyeltä ajalta opettaa kaikki mahdollinen ennen kuin poika menee sitten joskus eskariin ja kouluun. Miten opettaa välittämään toisista, ymmärtämään erilaisuutta, pitämään puoliaan itsevarmasti ja millaisia luonteenpiirteitä olisi hyvä tukea, että hän pärjäisi elämässä? Ja sitten se toinen puoli? Miten kasvattaa lapsi niin, ettei hänestä tule kiusaajaa? Ettei hän toimillaan tuhoa muiden elämää? Koulukiusaaminen kuulostaa niin pelottavalta, että se pyörii mielessä jo nyt, vaikka koulunpenkille on vielä vuosia. 

Koulukiusaaminen ei tee pelkästään kouluvuosista vaikeita, ehkä jopa helvetillisiä, vaan se vaikuttaa loppuelämän. Lapsena murrettu ihminen ei tule olemaan ehjä aikuisenakaan, vaan kantaa sen seurauksia loppuelämän. Vaikka joskus saisi palast liimattua paikalleen, niin ne arvet on aina olemassa. Ehjä maljakko kestää ihan eri tavalla kuin kerran särkynyt ja liimattu. Jokaisen oma nuoruus vaikuttaa tosi paljon siihen, millainen ihminen on aikuisena. Minkä roolin ottaa yhteiskunnassa ja työpaikalla, millaisista ihmissuhteista löytää itsensä ja kuinka kohtelee muita ihmisiä. 

Vaikka ollaan puhuttu vuosia kiusaamisesta ja sen kitkemisestä, silti on vielä paljon sellaisia lauseita ja lausahduksia, joilla kiusaamisen vika sälytetään uhrin harteille. "On niin hiljainen / rymyävä / ujo / vauhdikas / äänekäs..." Jopa oma äitini pohdiskeli taannoin sitä, että en saisi pukea poikaa merkkivaatteisiin kouluikäisenä, ettei sitten kiusata. "... ettei sitten kiusata" on sellainen lause, joka pyörii omassakin mielessä usein. Aloitinhan postauksenikin sillä. Sen sijaan, että mietitään sitä, mitä pitää tehdä ja opettaa, ettei lasta kiusata, pitäisi ehkä jokaisen miettiä, mitä tehdä, ettei se oma lapsi kiusaa. Vaikka oma pieni kulta vaikuttaisikin siltä, että eihän hän voi koskaan ketään kiusata, on osattava vanhempana asettua siihen mielentilaan, jossa näkee oman lapsensa kiusaajana. Vähän tosielämän Black Mirror, jossa yrittää nähdä maailman, jossa oma enkeli onkin koulukiusaaja. Jos ei muiden ihmisten hyväksi, niin oman lapsensa hyväksi, sillä kiusaajasta harvoin kasvaa mitään hirveän positiivista tai kivaa. 

Mä oon ollut koulussa sekä kiusaaja että kiusattu. En oo koskaan yksin omatoimisesti kiusannut jotakin tiettyä ihmistä, vaan mennyt mukaan kiusaajien joukon kanssa ja ollut mukana nälvimässä ja haukkumassa. Not my proudest moments, mutta en pelkää sanoa sitä ääneen. On tosi paljon vaadittu, että lapsena ja varhaisnuoruudessa osaa nähdä asiat uhrin silmin ja olla taipumatta ryhmäpaineessa mukaan johonkin tyhmään, ettei itseään kiusata. Haluan ajatella, etten tehnyt kellekään peruuttamatonta vahinkoa ja muistelen usein sitä pientä Annaa, joka välillä uskalsi mennä vastavirtaan ja olla kiusattujen tyttöjen kaverina. En kuitenkaan voi tietää, mitä omat tekoni lapsena aiheutti muissa, ja se on mun risti kannettavakseni, jos olen jotakin satuttanut. Olen siitä ikuisesti pahoillani. 

Mä olin venäläistaustaisen perheen lapsi Kontulassa, joka tykkäsi koulusta ja tykkäsi olla hyvä koulussa. Ja joka oli niin jumalattoman laiha ja "lauta", että ei tarvinnut hirveästi etsimällä etsiä heikkoja kohtia, joista kiusata. Olin otollinen uhri kiusaajille itsekin ja sain kokea oman osani kiusaamisesta. En ole koskaan joutunut brutaalin kiusaamisen kohteeksi, vaan omat kokemukseni ovat sanallisia. Vähättelyjä, haukkuja ja asennevammoja. Tietyllä tapaa koen, että niistä on ollut mun elämässä myös hyötyä. Mun kunnianhimo on kasvanut ehkä halusta näyttää, että mä oon parempi kuin mitä mun haukkujat ajatteli. Mun motivaatio ja tarve pärjätä on kummunnut siitä kaikesta. En tiedä olisinko tässä, vuosikymmen bloggaamista takanani, jos en olisi vielä aikuisuuden kynnyksellä kaivannut olla hyväksytty ja jopa ihailtu. Olisi naiivia sanoa, että vuosien jatkuva sanallinen alaspainaminen ei vaikuttaisi, vaikka omissa kullatuissa muistoissa se ei koskaan ollut hirveän pahaa. En halua väheksyä kiusaamista, en omaa kiusaamista tai kiusattuna oloa. Jotenkin mä vaan itse suhtaudun asioihin ylipäätään kevyemmin kuin moni muu. En koe olleeni ikinä #metoo-uhri, vaikka monen mielestä elämässäni varmasti olisi metoo-hetkiä. Vähän sama pätee tähän kiusaamiseen. Koen, että niin moni on kärsinyt niin paljon pahemmin, että mun kiusaamiskokemukset eivät todellakaan ole verrattavia. 

Mutta kun mietin asiaa tarkemmin, mä oon elämässäni kerännyt aika paljon kiusaamiskokemuksia. Lapsena ja nuorena koulussa, aikuisena bloggaajana. Mä oon joka ikinen päivä kiusaajien armoilla. Joitakin kanavia mä oon sulkenut siltä, mutta silti kuka tahansa voi milloin tahansa laittaa mulle viestiä, jonka ainoana tarkoitusperänä on satuttaa mua. Jos lähtisin keskustelupalstoille tai lataisin Jodelin puhelimeen, saisin varmaan taas hetkellisesti olla se pikkutyttö, jolta vietiin pipo ennen joka välituntia. Koska olin "vääränlainen". Olenhan nytkin koko ajan vääränlainen. 

Oon tehnyt sen päätöksen, etten lue itseeni liittyviä keskusteluja netissä, oman mielenterveyteni turvaamiseksi. Saan ihan tarpeeksi roskaa osakseni ihan sitä etsimättäkin. Näin äitinä mua ei edes satuta kommentit kropastani tai edes persoonastani vaan mua satuttaa se yleinen ilmapiiri, jossa on hyväksyttävää ja haluttavaa puida muiden elämää ja yksityisasioita ja luonteenpiirteitä ja vartalomalleja ja miesvalintoja ja kaikkea mahdollista ikävään sävyyn. Mua ei satuta pelkästään itseäni koskevat jutut, vaan koko tuo kiusaamisen maailma, joka velloo esimerkiksi bloggaajien ympärillä. Mua pelottaa äitinä se, millainen maailma poikaani odottaa. Jos nyt aikuisten maailma on täynnä kiusaajia, miten voidaan olettaa, että he osaisivat kasvattaa lapsia selalisiksi, jotka eivät kiusaa? Kun niin iso osa ihmisistä ei edes tajua kiusaavansa. Kun niin iso osa kuvittelee, että heidän sanomisissa ei ole mitään vikaa, että ne on "vaan mielipiteitä" ja että "itsepä aloitti, kun kirjoittaa blogia".

Jos meidän aikuisten perustelut kiusaamiselle eivät ole sen parempia kuin lastenkaan, miten me aikuiset osaisimme kasvattaa lapsista hyviä tyyppejä, jotka ei kiusaa? On yhtä tyhjän kanssa sanoa omalle Jani-Petterille, että äläpä sitten kiusaa samalla kun Jani-Petterin isälle käy juurta jaksain läpi mitä vikaa on naapurissa, kuinka tyhmiä juttuja suoltaa se bloggaaja ja kuinka ruma on se politiikkokin vielä. 

Mä uskon vahvasti siihen, että enemmistö ihmisistä on jo ymmärtänyt kiusaamisen vakavuuden ja sille annetaan painoarvoa. Mutta ollaan vielä hirveän kaukana siitä, että osattaisiin kitkeä kiusaamista. 

Myönnän, olen minäki vuosien saatossa eksynyt keskustelupalstoille ja olen nähnyt miltä Jodel näyttää. Enkä minäkään ole mikään hyvyyden esikuva, on minullakin inhokkeja. Inhokkibloggaajia, inhokkijulkkiksia, inhokki-ihmisiä. Olen törmännyt vuosien aikana monesti keskusteluun, jossa olisi tehnyt mieli oikoa jotain mielestäni liian positiivisia oletuksia ihmisistä, jotka ovat mielestäni kaikkeamuutakuin. On vaatinut tahdonvoimaa olla kommentoimatta, kun selkään puukottanut "ystävä" on keskustelupalstoilla anonyymisti jauhanut valheita musta ja heti perään korostanut omaa hyvyyttään. On tehnyt mieli huutaa talojen katoilta ja anonyymisti netissä totuuksia useammin kuin kerran. En koskaan ole tehnyt niin. Käsi sydämellä en ole ikinä haukkunut anonyymisti ketään netissä. Kaikki tekemiseni netissä on aina omalla nimellä ja kasvoilla. Olen joutunut mielipiteideni vuoksi henkilökohtaiseksi silmätikuksi ja vastinepostausten kohteeksi. Kun minut on revitty julkisesti, olisin voinut tehdä saman tekijöille. Käydä läpi mielestäni heidän kaikki mahdolliset vikansa ja virheensä. 

En ole tehnyt niin. Nykyään joka kerta ennen kuin painan enteriä, mietin, kahta asiaa. Miltä minusta tuntuisi sama asia? Haluanko olla tällainen esimerkki pojalleni? 

On niin paljon kipeitä asioita, joita voisin aiheuttaa. Ne eivät parantaisi omia haavoja, ne eivät tekisi mitään hyvää. Ne ruokkisivat vain pahuuden kierrettä. 

Toivon hiljaa mielessäni, että mahdollisimman moni ottaa tämän ajattelutavan. Vuosia olen tehnyt työtä omien ajatusmaailmojen ja tekemisten eteen ja voin rehellisesti sanoa nykyään olevani tilanteessa, jossa en edes osaa suhtautua negatiivisesti kehenkään, joka ei ole suoraan aiheuttanut minulle harmia tai surua. Jonkun persoona saattaa ärsyttää mua, mutta yleensä silloin välttelen häntä kaikin keinoin, enkä näin ollen ärsyynny. On itse asiassa hyvin helppoa jättää elämästään pois negatiiviset henkilöt. Pois somesta, pois yhteystiedoista, pois mielestä. 

Siksi mun onkin niin vaikea ymmärtää, miten moni loukkaantuu ja suuttuu jonkun tuntemattoman sanomisista ja näkee tarpeelliseksi kiusata tuntematonta ihmistä netissä. Nettikiusaaminen on vain kasvottomampi, pelkurimaisempi ja helpompi versio koulukiusaamisesta. Harva haluaisi olla koulukiusaaja, mutta moni on nettikiusaaja, eikä halua tehdä asialle mitään. 

Se, mikä mua huolestuttaa näin äitinä, on se, että nettikiusaajien sukupolvi on kykenemätön kasvattamaan koulukiusaamatonta sukupolvea. Mun omat havainnot koulukiusaamisesta on sellaiset, että fyysinen koulukiusaaminen on hyvin paljon harvinaisempaa kuin henkinen, ja netti antaa koulukiusaamisellekin vahvemmat ja pelottavammat kanavat. Somea ja nettiä pitkin koulukiusaaminen yltää koulun välkiltä kotiin, ympärivuorokautiseksi, viikonloppuihin arjen lisäsksi, sellaiseksi, jota ei voi paeta. Nettikiusaaminen voi olla kasvotonta ja anonyymiä, jolloin siitä ei välttämättä jää kiinni. Siitä ei joudu jälki-istuntoon, se jää huomaamatta helpommin. Se kätkee niin kiusatun kuin kiusaajan tarpeen saada apua. Se jättää aikuiset hampaattomaksi, sillä netti ja some kehittyy niin nopeasti, että vanhemmat eivät välttämättä pysy edes kärryillä kaikista kanavista. 

Lapsi ei synny kiusaajaksi tai kiusatuksi. Sellaiseksi kasvetaan kotona. Aikuiset eivät välttämättä edes huomaa, millaista esimerkkiä antavat. Oma leikki-ikäinen ei tietenkään tiedä, kirjoitteleeko äiti vihapäissään iltaisin keskustelupalstoille ja blogeihin ikävyyksiä, eikä osaa ymmärtää näiden viestien sisältöä. Mutta se äiti tai isä, joka näitä viestejä jättää, aivan varmasti henkii asennettaan myös netin ulkopuolella. Kasvattaa lapsensa kiusaamisen kulttuuriin. Haukkumisen, arvostelun ja ilkeämielisyyden kulttuuriin. Kukaan ei ole täydellinen, jokainen varmasti ajattelee paljon negatiivista muista ihmisistä. On vaan opittava pitämään nämä ajatukset oman pään sisällä ja antaa lapselle avara näkökulma maailmaan. 

Mä haluaisin kasvattaa lapseni yhteiskunnassa, jossa kiusaamista ei olisi. Ensimmäinen askel kohti sitä, olisi saada aikuiset lopettamaan nettikiusaaminen. Antaa jokaisen olla sitä mitä on. Antaa jonkun olla tyhjäpäinen bloggaaja, jonkun olla tissit tiskiin -tyrkky, jonkun olla himouskovainen, jonkun olla jumalaton, jonkun olla vapaamielinen homo, jonkun olla konventionaalinen ja konservatiivinen hetero. 

Oman seuransa saa valita, toisten elämäntyylejä ei. Oman perhensä asenteen kiusaamiseen voi valita, ja vain sillä voi vaikuttaa yleiseen kiusaamisen kulttuuriin. 

Kommentit

Maiju111 (Ei varmistettu)

Hyvä postaus. Ja nimenomaan, koti on se paikka, jossa lapsesta kasvatetaan ei-kiusaaja, sanoi "tietäjät" mitä sanoivat.
Mua ihan välillä pelottaa ja järkyttää, et miten monet aikuiset on netissä kiusaajia. Kun lukee julkkisten, bloggaajien ym insta/blogikommentteja niin eihän ne nyt normaaleja ole! Monet aikuiset eivät tajua, et vaikka joku on julkkis, se ei oikeuta sua sanomaan mitä tahansa. Tai et jos joku "tuo itseään esille" bloggaamalla, niin se ei tarkoita, että voit anonyyminä hänelle kertoa mitä mieltä olet tästä turhanpäiväisestä tyhjäpäästä, joka ei edes tee oikeaa työtä.
Se on kiusaamista. Ja tyhmää. Ja kertoo vain komentoijan omasta suppeasta näköalasta, jota hän ei toivottavasti siirrä jälkikasvulleen.

MungoAnna
Mungolife

Kiitos kommentistasi :) Ja näinhän se on. Samalla tapaa se on mitä ontuvin perustelu kuin se, että jotain kiusataan koska sillä on väärä pipo koulussa. Oikeutus omalle kiusaamiselle tuntuu näille ihmisille aina löytyvän :) 

Heidick (Ei varmistettu)

Olen paljon puhunut lapseni kanssa kiusaamisesta. Mitä se on, kuinka se loukkaa, satuttaa. Kertonut omasta kokemuksesta, kuinka minua kiusattiin. Keskustellut, mitä pitää tehdä, jos näkee kiusaamista.
Nyt syksyllä poika aloitti koulun, ja kaikki asiat, mitä vuosien varrella kiusaamisesta puhuttiin, kerrattiin pariin otteeseen.

Viime viikon perjantaina kesken työpäivän viestin Wilman kautta opettajalta;
Lapseni on kahden muun pojan kanssa ollut kiusaamassa yhtä rinnakkaisluokan poikaa. Näytti keskisormea ja haukkui homoksi.

Olin järkyttynyt ja sain tykytyksiä. En väittänyt opettajalle vastaan. Tiesin, että siinä missä kenestä tahansa muusta lapsesta, on pojastani siihen myös.
Koulun jälkeen asiasta keskusteltiin, ja siitä keskusteltiin pitkään. Vakavasti. Poika oli aidosti pahoillaan. Ja nyt käsi sydämellä, en usko, että poikani tulee ketään ainakaan vähään aikaan kiusaamaan.

Tuo tilanne oli kaikkien lukujen summa.
Kun koulu alkoi, alkoi poikani muuttua kirjaimellisesti silmissä. Se pieni poika, joka aina oli niin reilu, syvällinen, rakastava, muuttui hirviöksi; näytti keskisormea suuttuessaan, paiskoi ovia ja polki lattioita. Valehteli, rikkoi rajoja. Pieneksi teiniksi, ja eilen katsellessani pientä poikaani, ymmärsin, että hän ei ole enää pieni. Tämä ei ole enää vaihe, joka menee ohi - kuten esim kolmevuotisuhma - ja hän palaa takaisin "omaksi itsekseen". Tämä on yksi niistä suurimmista vaiheista, joka muuttaa lasta isommaksi. Varmemmaksi. Eikä hän enää tule takaisin.
Kiusaamistapaus avasi omat silmäni. Olin ensin varma, että kotoa tämä lähtee. Olen ihan paska äiti. Vaikka kuinka yritän ja kasvatan hyvään, tuli pojastani ainakin hetkellisesti kiusaaja. Kunnes tajusin keskustellessamme, että kyllä siellä on vielä se poika, jonka minä kasvatin. Nyt hänen elämässään alkaa vaihe, kuinka ympäristöpaineet alkavat vaikuttamaan - ja minä voin olla vain siellä hänen takanaan, turvasatamanaan, ja toivoa, että nyt seitsemässä vuodessa oppi on mennyt perille.
Tämä vaihe tuntuu tärkeämmältä, kuin mikään muu aikaisemmin. Ratkaiseva vaihe. Nyt vain toivon, että klaaraan tämän hyvin, jotta pojastani ei tulisi kiusaajaa.

Susannamari4 (Ei varmistettu)

Wau mikä kommentti. Ihailtavaa rehellisyyttä. Poikasi on onnekas kun hänellä sinunlaisesi äiti.

MungoAnna
Mungolife

Heidick, kuulostaa siltä, että poikasi on joutunut omanikäistensä vaikutuksen kohteeksi, mutta siitäkin huolimatta se malli tähän on tullut aikuisilta. Ei teidän perheessä sinulta, vaan jonkun niistä muista pojista tai tytöistä kotona. Valitettavasti joidenkin kotona ei ole opetettu tai oppi ei ole mennyt perille, ja siksi onkin niin tärkeää, että suurin osa ihmisistä, aikuisista, toimisi kuten sinä. 

Tsemppiä, uskon ehdottomasti, että noin tervejärkisellä kasvatuksella pojastasi tulee mahtava tyyppi aikuisenakin :) 

MungoAnna
Mungolife

Ja komppaan Susannamariaa :) 

A- (Ei varmistettu)

Hyvä teksti ja niin samaa mieltä. Itsekin olen kokenut henkistä koulukiusaamista ja se on tosiaan jättänyt ikuiset traumat, jotka vaikuttavat vielä aikuisiällä. Valitettavasti myös työpaikoilla olen saanut kuulla kommentteja siitä miten laiha olen, tai ujo tai hiljainen, tai kuittailua erikoisruokavaliostani. Jotkut ihmiset on vaan niin ahdasmielisiä ja anteeksi nyt vaan, juntteja, luulee maailman pyörivän heidän ympärillä ja muiden pitäisi olla samanlaisia ja tykätä samoista asioista jne, asioita sanotaan suoraan päin näköä vaikkei ne edes kuulu heille ja sitä kutsutaan suorapuheisuudeksi ja ollaan oikein ylpeitä itsestään. Kuvottavaa. Ja nettikiusaaminen on taas ihan oma alansa, itsestäni ei löydy mitään julkisia tietoja netistä enkä pystyisi ikinä pitämään mitään julkista blogia. Ihmisillä on niin paha olla nykypäivänä eikä sitä osata purkaa oikealla tavalla, vaan kohdistetaan se paha olo muihin, surullista. Vanhemmilla on kova työ kasvattaa fiksuja ja toisia kunnioittavia ihmisiä nykymaailmassa.

MungoAnna
Mungolife

Voi ei, olen pahoillani puolestasi. Säälittävää käytöstä aikuisilta ihmisiltä. Kiitos kommentistasi ja kaikkea hyvää jatkoon! <3

A- (Ei varmistettu)

Niinpä... Lapsilta tämän vielä jotenkin ymmärtää, mutta että aikuisetkin taantuu lasten tasolle...Kiitos samoin sulle &lt;3

Vierailija (Ei varmistettu)

Kyllä tuo kiusaaja-ominaisuus on pysyvä luonteenpiirre. Jälkikäteiset itsensä ruoskinnat ovat osa manipulointia, jolla muokataan omaa julkisuuskuvaa, koska aina on riski, että uhrit avautuvat muistoistaan ensin. Toivottavasti Karman-laki on todellisuutta.

MungoAnna
Mungolife

Mun mielestä tuo on täysin selittämätön ajatusmaailma. Yleensä koulukiusaaminen tapahtuu hyvin nuorella iällä, ja mun mielestä on todella surullista, jos elämme maailmassa, jossa lapsuuden ja nuoruuden virheistä rangaistaan vielä aikuisena. Musta on ihan käsittämätön maailma, jossa ihminen ei voi muuttua, mä oon nimittäin nähnyt todella paljon sitä, kuinka ihmiset muuttuvat vuosien aikana. 

Aivan kamala ajatusmaailma, ja ei millään pahalla, mutta tämä kuulostaa siltä, että katkeruudelta ei näe järkevästi :/

Vierailija (Ei varmistettu)

Käytöksen muuttuminen ei indikoi luonteen muuttumista. Vanhempana ihminen puntaroi itselleen hyödyllisintä tapaa toimia. Toisten näkyvä piinaaminen ei varsinaisesti tuota lisäarvoa. Vanhempana kiusaaminen on taitavampaa, jalostunutta, mutta yhtä tuhoisaa. Kohde kyllä tunnistaa pelin hengen. Muut ehkä eivät.

Jos nuorena nauttii muiden tuskasta ja tuottaa sitä itse, käytös viittaa kyllä vakavaan persoonallisuushäiriöön. Empatiakyky ei ilmesty tyhjästä. Jos sitä ei ole nuorena, niin sitä ei ole myöhemminkään.

MungoAnna
Mungolife

Huhh, todella hurja, pelottava ja paikkansa pitämätön väite, josta todella toivon, ettet levitä sitä faktana ympäriinsä. Todella mielenvikainen ajatusmaailma, jossa on mennyt puurot ja vellit sekaisin. Toki on varmasti niitä ihmisiä, jotka aikuisena nauttivat toisten kärsimyksestä. Psykopaatteja ja sosiopaatteja.

Mutta lapset, kiusaajatkin, ovat tunnemaailmaaltaan vielä niin keskeneräisiä, että kouluikäinen kiusaaminen ei kyllä vielä kerro yhtään mitään. Useimmiten sen taustalla on halu miellyttää laumanjohtajaa ja muutenkin ryhmässä toimiminen. Painetilakin, sillä uhkana on, että itse joutuu kiusatuksia. Lapsella ei vaan yksinkertaisesti ole heti tunne-elämän kaikkia työkaluja, eikä monelle olla vielä opetettu konkreettisesti sympatiaa ja empatiaa.

Suurin osa kiusaajista ovat itse erittäin hukassa ja tunneälyn kasvaessa ja kehittyessä, kaikenlainen kiusaaminen jää. Tietenkin on se pieni ryhmä, joka on läpi elämän kiusaajia, mutta he ovat vähemmistö. Ja siksi on tärkeää auttaa myös kiusaajia, aikaisessa vaiheessa, jotta heistä saadaan empaattisia ja välittäviä ihmisiä. Tuo pahinkin joukko on sellainen, jolla on todennäköisesti kannettavanaan hyvin rajuja lapsuusajan asioita tai kiintymyssuhdeongemia.

On ihan absurdia ja sairasta ympätä kaikki kiusaajat ja kiusaamiseen osallistuneet empatiakyvyttömiksi persoonallisuushäiriöisiksi ihmisiksi.

Toivon todella, että saat ammattimaista apua traumojesi käsittelyyn, sillä sille vaikuttaa olevan tarvetta. Kaikkea hyvää sinulle, toivon sinulle mahdollisimman positiivista elämänpolkua tästä eteenpäin ja paljon tukea matkallesi! 

Vierailija (Ei varmistettu)

Vastaus mielipiteeseeni on taattua Anna Vanhasta. Kun näkökulma ei miellytä, eikä ole samansuuntainen hänen kanssaan, niin Vanhasen analyysi on, että kysymyksessä täytyy olla ongelmat kirjoittajan mielenterveydessä.

MungoAnna
Mungolife

Näkökulmasi ei miellytä samoin kuin näkökulma maapallon litteydestä ei miellytä. Ne kun eivät pohjaa tosiasioihin. Tässä tapauksessa kieltämättä epäilen hieman traumaa, joka vie harkintakyvyltä ja ymmärrykseltä terän tämän asian suhteen.

P.S. Olen Pastak, en Vanhanen. Väitteesi on valheellinen, ja selkeästi ilkkuva, joten tarkoituksesi on satuttaa. Olet siis oman teoriasi mukaan empatiakyvytön persoonallisuushäiriöinen ihminen. Onneksi en ole samaa mieltä väitteestäsi. 

Suvip (Ei varmistettu)

Todella hyvä kirjoitus! Kaikkien vanhempien tulisi keskittyä siihen minkälaista esimerkkiä itse näyttävät ja siihen, ettei omasta lapsesta tule kiusaajaa.

MungoAnna
Mungolife

Just näin. Tää on vähän ku rokotusturva. Mitä isompi määrä on rokotettu, toivottavasti lähes kaikki, sitä parempi kate, ettei tule tauteja. Mitä enemmän aikuiset opettavat lapsiaan olemaan kiusaamatta, sitä harvemmassa on ne, jotka voivat vertaispaineella saada lapsia kiusaajiksi. Todellisen kiusaajan takana on kotona malli, joka luo kiusaamisen kulttuuria. Ja joukossa voi olla vaikka 8-9 lasta, jotka kiusaavat ryhmäpaineen vuoksi, mutta se yksi aloittaja, hän kiusaa kodista saaman mallin takia. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Taisit vetäistä omasta hatustasi tuon teorian. Vertaispaine, mistä löytyy enemmän tutkittua tietoa asiasta ?

SiniM (Ei varmistettu)

Itse olen valitettavasti joutunut todistamaan työpaikalla tapahtuvaa kiusaamista. Nuorena luulin, että aikuiset ihmiset osaisivat sen verran käyttäytyä, ettei tällaisia asioita tarvitse miettiä, mutta kuinka väärässä olinkaan. Minulla onkin sellainen vaihe elämässä, että joudun miettimään kumpi on tärkeämpää, oma hyvinvointini vai raha. Ja näin samaan aikaan opiskelijana, se valitettavasti on vielä raha. Vihaan tilannetta ja harmittaa ulkopuolisten mielipiteet asiasta. Suurimman osan lähipiiriläiseni mielestä huono ilmapiiri töissä ei ole tarpeeksi hyvä syy irtisanoutua tyhjän päälle. Enkä sitä olekaan uskaltanut tehdä. Mutta mietin vaan, että miksi jopa työelämässäkin kiusaajat voittavat ja kiusatut häviävät. Toivonkin, että koulukiusaamisen ohella saataisiin suuria parannuksia myös aikuisten käytökseen. Mutta kuka niitä aikuisia sivistäisi kun tuntuu ettei mikään auta?

MungoAnna
Mungolife

Jaaa-a, se on hyvä kysymys. Paljon tsemppiä sulle tuohon tilanteeseen, onneksi se on kuitenkin jollakin aikataululla ohimenevä! :) 

AlinaJ (Ei varmistettu)

Hei Anna! Ihan supertärkeä aihe, kiitos että kirjoitat tästä. Nyt täytyy myös sanoa että olen jonkin verran eri mieltä kanssasi. Suuri osa vaikutteista tulee kotoa ja vanhemmat kyllä näyttävät käytöksellään esimerkkiä, mutta valitettavasti hyvin usein kiusaamiseen lähdetään mukaan myös vertaisten vaikutuksesta. Tuleeko se malli sitten niiden muiden lasten kotoa, ehkäpä. Joskus kuulee jopa niitä tapauksia, että opettaja kiusaa tai näyttää kiusaamisen mallia tavassaan käsitellä lapsia. Siinä kyllä olet oikeassa että kaikki käytös, niin hyvä kuin huonokin on aina jostain lähtöisin ja meidän aikuisten tulisi omalla käytöksellämme näyttää nuoremmille esimerkkiä ja ohjeistaa toimimaan oikein. Jokaisesta lapsen virheestä ei kuitenkaan kannata syyttää ja soimata itseään, vaan mielummin käyttää energiansa miettiäkseen, miten vastaava käytös saadaan tulevaisuudessa korjattua.

Hyvä näkökulma muuten tämä kotoa tulevat vaikutteet. Usein näkee asuinkaupunkini puskaradiossa, kun vanhempi sukupolvi moittii nuorten käyttäytymistä kaupungilla. Siinä yhdessä nuoria haukkuessa unohtuu vaan se, että mikä sukupolvi ja ketkä niitä kullannuppuja kasvattaa. Ja myös että mitä siellä omassa nuoruudessa on touhuttu, miten silloin on aiheutettu pahennusta. Pakko kuitenkin opettajaopiskelijana sanoa, että nykynuoret ja lapset ovat onneksi todella fiksua ja kohteliasta porukkaa :)

MungoAnna
Mungolife

Kiitos kommentistasi. Sinänsä olet oikeassa, mutta mistä se malli sille vertaisvaikuttajalle tulee? Aikuiselta. Oli se sitten oma vanhempi, serkku tai jokin häirintynty opettaja. Kaikki käytös on meiltä aikuisilta lähtöisin, ja sen takia meidän pitäisi omalta osaltamme aina pyrkiä parempaan, jotta seuraava sukupolvi olisi meitä parempi :) Ja ihana kuulla, toivottavasti oma lapsi saa elää koulu-uransa paremmassa ympäristössä kuin itse aikanaan :) 

Kiusaaminen (Ei varmistettu)

Olen kyllä samaa mieltä, että liikaa tunnutaan keskityttävän vahinkojen korjaamiseen, kuin että kiusaamiseen aidosti puututtaisiin. Kiusattu joutuu monesti vaihtamaan koulua, kun kiusaaja voi vain jatkaa toimintaansa seuraavalla uhrilla. Ilmeisesti tällaisia "tarkkailuluokkia" ei enää ole mutta ehkä ne pitäisi ottaa käyttöön ja siirtää kiusaajat sinne.

Mielestäni kiusaamis- ja koulukiusaamis- sanaa viljellään kuitenkin liikaa ja siitä on ikään kuin tehty kattokäsite vähän kaikelle. Onhan se selvä, että vaikka on julkisesti esillä ja tuo omaa elämäänsä esim. blogin kautta julkiseksi niin ei se oikeuta kiusaamisen. Kaikenlainen netissä käytävä keskustelu esim. blogeista ei kuitenkaan ole kiusaamista. Ihmiset seuraavat blogeja eri syistä. Mutta varsinkin blogit, jotka painottavat vahvasti bloggaajan elämään ja mietteisiin niin näitä varmasti lukee ne ihmiset, jotka ovat kiinnostuneita kurkistamaan toisen elämään.

Jos kirjoittaa suosittua blogia, jolla on paljon lukijoita niin varmasti silloin pyrkii tekemään kiinnostavaa sisältöä. Siinä missä blogeja luetaan netissä, niin yhtä lailla keskustelu niistä on siirtynyt nettiin. Samalla tavalla, kun luetaan blogeja ja ollaan kiinnostuttu bloggaajien elämästä niin voidaan seurata vaikka Ensitreffit alttarilla ohjelmaa ja käydä ohjelmasta ja sen henkilöistä keskustelua netissä. Ei se netissä käytävä keskustelu, vaikka se anonyymiä onkin niin aina ole sitä kiusaamista. Toki tällaiset keskustelut varmasti pitävät sisällään törkykommentteja ja voivat lietsoa pahimpia kiusaajia. Mutta ei sitä varten tarvitse tuomita kaikenlaista keskustelua, vaan nämä tietyt kommentit. Jokainen vastaa itse siitä ettei lähde minkäänlaiseen törkyyn mukaan. Kaikenlainen haukkuminen ja suorastaan vainoaminen on tietysti yksiselitteisesti väärin. Eikö asiattomuuksien ja väärien tietojen levittäminen netissä sitä paitsi täytä jo rikoksen tunnnusmerkit.

Naurettavana esimerkkinä mutta, jos bloggaaja esim. selostaa, kuinka hän on ostanut viidennen muumimukinsa ja tästä syntyy keskustelupalstoilla keskustelua; "Näittekö kuinka X oli taas ostanut muumimukin. Enpä kyllä tajua miksi ne viehättää niin paljon, varsinkin kun hänellä on jo varsinainen kokoelma niitä."
Kenenkään muumimukien keräily ei kuulu kenellekään muulle mutta, jos päätät jakaa tämän asian julkisesti ja tästä herää keskustelua niin ei se silti kiusaamista ole. Solvaukset, haukkumiset, väärän tiedon levittämiset, yksityisasioiden jakamiset ym. ovat kiusaamista mutta blogin sisällöstä käytävä keskustelu, sisältäen positiivisia ja negatiivisia kommentteja ei automaattisesti ole kiusaamista.

MungoAnna
Mungolife

Alun osalta olin samaa mieltä, mutta sitten mielipiteemme erkaantuivat täysin. 

En väittänyt, että kaikenlainen keskustelu blogeista on kiusaamista, mutta sitä kiusaamista näkee ihan joka päivä. Mä en tuomitsekaan kaikenlaista keskustelua, mutta tuomitsen kyllä yksityisasioihin menemisen ja kiusaanisen. 

Tuo sun esimerkki on todella pulmallinen. Ensinnäkin, se keskustelu ei koskaan jää tuohon. Ei koskaan. Se jatkuu esim. näin: 
- "... mistähän sillä on rahaa tohon elämäntyyliin, selkeästi jotain hämärähommia, mitä lie maksullisuutta ja hummustelua, ei voi olla rehtiä, taitaa tehdä pimeitä hommia..."
- "... joo kyllä tollanen shoppailu taitaa ihan selkeästi täyttää jotain aukkoa elämässä. Taitaa mies pettää / töissä mennä huonosti / ei ole ihan tervejärkistä / taitaa olla onneton / ymsyms."
- Bloggaajan maku arvostellaan kaikin puolin, ja siihen vedetään mukaan hänen persoonansa, perheensä ja työnsä, sekä ystävät ja varmaan koiratkin. 

Toiseksi, "On kyllä noilla Virtasilla hirveesti merkkivaatteita. En kyllä tajua miksi niitä pitää olla niin paljon, mikä niissä on niin kivaa, aikamoista pröystäilyä". Siinä samantyyppinen kommentti kuin mitä esitit. Kun tuon asian sanoo äiti isälle lapsen kuullen, lapsi kuulee tuossa sen, että Virtasissa on jotain vikaa tai jo tietyn ikäinen alkaa kokemaan ehkä turhaa alemmuudentunnetta, josta kumpuaa negatiivisia fiiliksiä. Virtasten lapsia ruvetaan vähän syrjimään, eikä oteta leikkeihin mukaan. Ei kutsuta synttäreille yms. Huono esimerkki, mutta ehkä ymmärrät. 

Tuo on taas sitä uhrien syyllistämistä, joka on todella typerää ja ajattelematonta. Ihan sama mitä sisältöä bloggaaja suoltaa omaan blogiinsa, se ei oikeuta kiusaamista, jota kaikki negatiivissävyinen keskustelu kuitenkin aiheuttaa. Tuo muumimuki-vertauskin, sen tarkoitus on arvostella. Miksi täytyy arvostella tuntemattoman ihmisen elämänvalintoja? Tietäen, että internetin julmassa maailmassa se seuraava kommentti on aina vähän pahempi kuin alkuperäinen. 

En ehkä osaa selittää tätä oikein, mutta tässäkin huokuu se sellainen "no mitäs bloggaa" asenne. "No mitäs laittoi ruman pipon, lumipesu oli paikallaan". Saman tekosyyn eri puolia. 

erilaisuus (Ei varmistettu)

Erilaisuutta voi oppia ymmärtämään niin että lapsi pääsee jo pienenä paljon tekemisiin muiden lasten kanssa (myös muista kulttuureista tulevien) kanssa leikkipaikoilla+tarhassa. Muuten lapselle voi tulla yllätyksenä erilaisuus koulussa etenkin jos ei ole jo nähnyt erilaisuutta

pistisilmään (Ei varmistettu)

"En kuitenkaan voi tietää, mitä omat tekoni lapsena aiheutti muissa, ja se on mun risti kannettavakseni, jos olen jotakin satuttanut."

Mutta eikö sillä ole väliä miten aikuiset+teinit käyttäytyvät? muistelisin että myös sinä olet omalta osaltasi osallistunut ilmeisesti eri bloggaajien(?) kiusaamiseen/eristämiseen tai joidenkin tiettyjen kauan sitten. Vanhassa blogissasi oli myös erittäin suora ja melko kylmä blogipostaus jossa kerroit yhdestä tietystä bloggaajasta mielipiteesi tai jotakin vastaavaa. Ko.bloggaaja oli tuonut esille sen että sinä olit jossain blogikemuissa suhtautunut häneen (ehkä muihinkin) erittäin etäisesti, vaikka olitkin muille mukava ja muille juttelit. Häntä et tainnut edes tervehtiä niin eikö se ole yksi kiusaamisen muoto eristää. Koin lapsena juuri tuollaisen käytöksenä myös yhtenä osana kiusaamiskulttuuria ja en ole tuo bloggaaja. Mutta asia jäi mieleen ja toi omatkin vanhat muistot mieleen. Se että tahallisesti eristää muita ns.ulkopuolelle ja ei suostu puhumaan jollekin tietylle ihmiselle, on myös yksi merkki tietyn asteisesta kiusaamisesta. Siinä ikään kuin annetaan sen toisen ymmärtää ettei ole yhdenkään sanan arvoinen ja sillä tavoin mitätöidään toinen, tai siltä se voi ainakin tuntua.

Kaikista maailman ihmisistä ei kenenkään tarvitse pitää, mutta olisi hyväkäytöksistä ottaa muut huomioon ja tervehtiä myös heitä joista ei pidä jos on samassa tilaisuudessa tai vaikka samassa liikkeessä. Kaikkiin juhliin tai vastaaviin ei ole pakko osallistua jos ei ihmisestä pidä ja hyväksynkin sen että myös lapset jättävät synttärikutsuja väliin jos eivät tule jonkun kanssa toimeen. Aikuisten olisi kuitenkin osattava käyttäytyä. Bloggaaja on myös omalla tavallaan lähes asiakaspalvelutyössä, jolloin pitäisi nekin taidot osata. Etenkin jos kirjoittaa mielipidepostauksia julkisesti.

MungoAnna
Mungolife

Mun mielestä perättömien juorujen levittäminen on omanlaistaan kiusaamista, joten toivoisin, ettet sitä jatka, ilman pientä lähdekritiikkiä siitä, mistä nää juorut tulevat. 

Mä olen ollut kahdessa "kiusaamiskohussa" vuosien aikana. 
1. oli Bodrumin reissultamme, kun otin tytöistä kuvan veneellä. Kuvassa oli neljä tyttöä. Yksi heistä laittoi kuvan sellaisenaan, yksi laitti niin, että kuvassa näkyi vain kolme tyttöä, koska se sopi hänestä esteettisemmin rajauksensa puolesta feediin. Tästä saatiin hirveä kiusaamiskohu, mitä seurasimme järkyttyneenä ja ehkä hieman naureskellen yhdessä tämän "kiusatun" kanssa siellä reissussa. Ketään ei kiusattu ko. reissulla ja teimme reissussa ihan kaiken yhdessä. Kävimme shoppailemassa porukka hieman jakaantuen, mutta mä olin koko reissun ko. kiusaamiseen uhriksi leimatun kanssa, eikä koko reissussa todellakaan ollut mitään toisten syrjimistä tai kiusaamista. 

2. oli kun eräs bloggaaja kirjoitti ihmeellisen postauksen siitä, kuinka häntä kiusataan blogipiireissä. Siinä oli laitettu syypäiksi mm. minä ja yksi kivoimpia ja suloisimpia bloggaajia, Kaisa. Tämän taustalla oli se, että 
- en ollut hyväksynyt hänen Facebook-kutsuaan. Mulla oli alle 100 Facebook-kaveria tuolloin, taisi olla n. 70, joihin hyäksyin vain oikeasti läheiset ja kaverit, sillä käytin sitä hyvin avoimiin juttuihin, enkä tuntenut tätä ihmistä muuta kuin blogijuttujen kautta. 
- jollakin vuoden 2010 blogiristeilyllä "en ottanut häntä shoppailuseuraamme". 100 hengen blogiristeilyllä kävimme kaikki omassa pikkuseurueessa shoppailemassa, ja me mentiin omalla kaveriporukalla, enkä edes tiennyt, että hän olisi halunnut shoppailemaan meidän kanssa, koska emmehän edes tunne!
- en muka moikannut häntä missään tapahtumissa. Voi olla, että isoissa satojen tai kymmenienkin henkilöiden tapahtumissa en ole häntä moikannut, koska en ole moikannut monia muitakaan siellä. Jos hän on moikannut, olen tietenkin vastannut. Ja jos en ole häntä huomannut jossakin tilanteessa, on kyseessä ollut normaali arkinen tapahtuma, eikä mikään systemaattinen kiusaaminen. 

Tää koko poru oli ihan absurdi ja kyseinen henkilö myöhemmin pyysi asiaa anteeksi ja muokkasi tarinaansa. Tää oli kaikin puolin absurdi, koska olin aina mukava tälle ihmiselle ja kun aikanaan järjestin pienen blogimiitin itse, hän oli kutsuttujen joukossa yms. 

Jatkossa suosittelisin todella lämpiästi lähdekrittiikkiä ja sitä, että seuraa tilanteen loppuun. Tuossa 2. tapauksessa nimittäin tarina muttuui ja hän pahoitteli asiaa minulta. Asiallinen ja ystävällinen pitää olla kaikille, mutta kaikkien ystävä ja kaveri ei tarvitse olla näin aikuisena, vaan oman ystäväpiirin saa valita. En vieläkään ymmärrä, mistä tämä silloin kumpusi, mutta kuten sanoin, en tunne tätä ihmistä pintapuolisuutta enempää, joten en osaa arvella motiivejaan. Mulla on myös ollut vuosia yksi Suomen luetuimmista blogeista, ja useammin kuin kerran, tästä on yritetty hyötyä. Todella toivon, että tässä kiusaamisväitteessä ei ollut tällaista taustalla.

On vain yksi ihminen, jota en tervehdi häneen törmätessäni, ja onneksi en ole häneen törmännyt. Siihen on henkilökohtaiset syyt sen perusteella, mitä hän on minulle tehnyt aiemmin. Kaikkia muita tervehdin, jos tunnen. Mutta ei voida vaatia, että monissa PR-tapahtumissa ja -tilaisuuksissa moikkaisi ihan kaikkia, jotka suunnilleen tietää jostakin. Varsinkin kun usein siinä on keskittynyt juttelemaan jonkun kanssa. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että minä välttelisin jonkun tervehtimistä. 

Ja siinä olet myös väärässä, että bloggaaminen olisi jotenkin asiakaspalvelutyössä. Me olemme viihdettä tarjoavia kirjoittajia, emme asiakaspalvelijoita. Me tarjoamme viihdettä omin ehdoin, omin aihepiirein, omin valinnoin. Ne jotka haluavat, katsovat ja lukevat. Ne, jotka eivät halua, eivät seuraa. Mutta asiakaspalvelijoita me emme ole. Olemme ilmaista viihdettä, emmekä ole missään velvoitesuhteessa seuraajiimme. Me tarjoamme viihteen, te seuraatte. Te ette ole meille mitään velkaa, me emme ole teille mitään velkaa. Asiakaspalvelutaidoissani ei siitä huolimatta ole mitään vikaa ja olen saanut aina hyvää palautetta työssä, jossa olen palvellut asiakasta. Se ei vaan päde millään tapaa blogiin. Vihamielisiin kommentteihin vastauksen ei tarvitse olla positiivinen jne. 

Se, mistä olemme samaa mieltä, on, että aikuisten olisi kuitenkin osattava käyttäytyä. Ja frankly, mun mielestä perättömiin juoruihin uskominen, niiden levittäminen ja niistä syyllistäminen, ei ole hyvää käytöstä. Mutta me jokainen valitsemme oman tiemme kulkea. Ja omallani voin seistä 10 buoden blogiuran aikana todeten käsi sydämellä, etten ole koskaan ketään kiusannut tai syrjinyt, enkä ole levittänyt kenestäkään perättömiä valheita. Pystytkö sinä seuraajana samaan? 

manicfatmom
Manic Fat Mom

Tää on kyllä ongelma jos on jo ihan omassa yhteisössäkin aktiivinen hahmo. Mulla on aina olo että kaikki tuntee apinan ja apina ei tunne ketään. Kaikkia pitäisi huomioida jo kauppareissullaan ja päiväkodilla pyörähtäessään. Muuten on koppava ja leuhka. Ei välttämättä ole, joskus on vain ajatuksissaan, väsynyt, kiire, tms. Onneksi olen töiden parissa paljon yksin että jaksan ns. edustustehtävien tuomien oletusten kanssa ulkomaailmassa! T. Paulina

MungoAnna
Mungolife

Just tää! Mullakin on bitchy resting face ja sit jossai tapahtumassa/kaupassa/junassa saatan hyvin vaan katsella kaukaisuuteen ja miettiä omiani, enkä tajua moikata, vaikka ois kuinka tutut kasvot. Ja siihen päälle vielä se, et mä unohdan kasvoja. Viimeks lennolla Turkkiin yks tuttu moikkas, ja alko höpöttää ja mun oli pakko uikuttaa, että sori en tiedä kuka olet. Hän onneksi otti sen huumorilla.

Mun mielestä toi juoruilu bloggaajista on nimenomaan sitä kiusaamista, koska anonyyminä voi netissä julkaista mitä vaan, eikä bloggaaja voi mitenkään puolustautua, koska useimmiten nää keskustelut on myös sellaisilla foorumeilla, joilla bloggaajat eivät vietä aikaansa :/ ja sit ne juorut jää totuuksina elämään ja niitä vielä vuosia myöhemmin uskotaan :(

Vierailija (Ei varmistettu)

Uskotko itsekään selityksiisi ? Vai bitchy resting face ? Ennen tuota kutsuttiin kansanomaisesti työläispiireissä kusipäisyydeksi.

MungoAnna
Mungolife

Joo, mun naama valahtaa kettuuntuneen näköiseksi, kun olen omissa ajatuksissani. Sun ajatukset vuorostan on kusipäisiä. Otan mieluummin tän syndrooman :) 

Kuinka vioittunut pitää ihmisen olla, että tulee kiusaamispostaukseen kiusaamaan? Jep, valitettavasti juuri näin huonosti maailmamme voi. Kiitos pointtini todistavasta esimerkistä.

Snibbe (Ei varmistettu)

Hyvä teksti, kiusaamisesta ei koskaan puhuta liikaa. Se on kyllä niin kamala asia, sillä vaikutukset ovat niin kauaskantoiset yksilön elämään.

Täytyy kuitenkin muistaa, että meillä kaikilla ei ole hyvää perhetaustaa, missä vanhemmat huolehtivat ja rakastavat lastaan ja opettavat näitä asioita. On monta kiusaajaa, joilla on huonot perhetaustat, on alkoholismia, huumeita, hyväksikäyttöä ja vaikka mitä, mikä myös vaikuttaa lapsen elämään. En tietenkään sano, että kaikki huonoista perhetaustoista tulevat lapset kiusaisivat, mutta joskus se paha olo purkautuu muiden kiusaamisena. Voidaan hakea hyväksyntää ja suosiota edes jossain, kun kotoa sitä ei saa. Ja valitettavasti se joskus on kiusaamista tai väkivaltaa. Tällöin pitää muistaa auttaa myös kiusaajaa, eikä enää syyllistää häntä lisää, vaikka mikään ei tietenkään oikeuta toisten kiusaamista. Nämä on vaikeita asioita, joihin ei ehkä edelleenkään osta puuttua oikealla tavalla juuri siksi, että vanhemmat ja kotiolot vaikuttavat niin suuresti lapseen ja hänen elämäänsä. Erilaisuuden ja ulkopuolisuuden pelko on vain meihin ihmisiin rakennettu niin syvälle, että varsinkin lapset toimivat välillä hyvinkin primitiivisesti jotta kuuluisivat joukkoon.

Uskallusta vanhemmuuteen (Ei varmistettu)

Kiusaajaksi voi päätyä kuka tahansa lapsi riippumatta siitä, millaisen mallin vanhemmat antavat tai riippumatta siitä miten paljon rajoja, rakkautta ja empatiaa perheessä on ollut. Johtuen lapsen normaaliin kasvuun ja kehitykseen jossakin vaiheessa kuuluvasta vaiheesta, jossa kaveriporukan merkitys koetaan äärimmäisen paljon tärkeämmäksi kuin vanhempien. Tässä vaiheessa se, miten ja miten voimakkaasti vanhemmat puuttuvat asiaan, on ratkaisevaa. Jos asiaa vähätellään juuri tyyliin: "Ei meidän Mauno kiusaa ketään ja sehän oli vain leikkiä!", niin lapsi/nuori ei tajua, että kyseinen toiminta on paheksuttavaa.

Osa vanhemmista ei uskalla puuttua tilanteeseen, ja kenties toivoo lapsen tajuavan itse jossakin vaiheessa, ettei muita saa kiusata, mutta ikävä kyllä vanhemmuus on nimenomaan sitä, että uskaltaa puuttua ja uskaltaa kasvattaa lapsestaan ihmisen, jolla on hyvä olla tässä maailmassa. Sellaiseksi kasvaa vain, jos ymmärtää, tai on autettu ymmärtämään, että toisia pitää kohdella kuten haluaisi itseäänkin kohdeltavan.

S--- (Ei varmistettu)

Kiitos Anna, että olet noin hyvä esimerkki! Hieno teksti, tuli kyyneleet silmiin &lt;3

Emmmma (Ei varmistettu)

Huikeeta, kun kirjoitat tästäkin aiheesta. Sydäntä lämmittää, kun tietää kuinka moni tämän tulee lukemaan. Ja vaikkei joku heti kaikkea nielisi, niin ainakin hänelle on voinut jäädä pieni ajatuksen siemen itämään. Toivon ja uskon niin. Jokainen kykenee muuttumaan, ihan jokainen, ainakin jollain tasolla.

Yksi asia, jonka olen viime vuosina oivaltanut ja alkanut levittää eteenpäin, on hyvyys etenkin heitä kohtaan, jotka eivät sitä lähtökohtaisesti "ansaitse". Sillä jos kaikkialta saa vain kielteistä palautetta ja negatiivisuutta, kai on aika vaikeaa muuttaa käytöstään miellyttävämmäksi? Kasvatustieteiden alallakin puhutaan paljon siitä, kuinka olisi hyödyllistä olla kiusaajalle kiva. Kai se toimii vähän samaan tapaan kuin pienen lapsen kasvattamisessa. Empatiakyky ja toisten huomiointi opitaan mallin kautta, ja sitä voidaan oppia vielä kouluiässä ja myöhemminkin. Ei kai oikein kukaan lapsi tai ikuinen oikeasti halua kiusata ja olla ilkeä, vaan taustalla on jotain, mikä painaa tai hiertää.

Oma puolisoni on lujasti sitä mieltä, ettei ilkeille henkilöille kannata olla mukava, sillä he eivät sitä ansaitse. Tästä olemme keskustelleet paljon, sillä itse koen, että juuri he, ehkä kaikista eniten, kaipaavat lämmintä kohtaamista, hyväksyntää ja kauniita sanoja. Tiedä sitten onko tämä universaalisti toimiva kikka, mutta omat ja lähipiirini kokemukseni ovat lupaavia. Näitä kokemuksia on paljon mm. lasten ja nuorten osalta, joilla on erityisiä käytöksen tai tunne-elämän haasteita.

Paljon lämpöä ja rakkautta siis! Kyllä vahvasti uskon, että tässäkin asiassa mennään koko ajan eteenpäin.

Kommentoi