MIELIPIDEMAANANTAI – KIUSAAMISEN KULTTUURI

kiusaaminen.jpg

Kiusaaminen on yksi sellainen aihe, joka pyörii loputtomasti yhteiskunnallisessa keskustelussa. Se on niin tärkeä aihe, että on vaan hyvä, että aiheesta puhutaan jatkuvasti. Näin äidiksi tultuani tuo kiusaamisaihe on pyörinyt paljon mielessä. Lapseni ei ole vielä edes 1,5-vuotias, ja silti mietin tuota jatkuvasti. Viisi vuotta tuntuu vielä hyvin lyhyeltä ajalta opettaa kaikki mahdollinen ennen kuin poika menee sitten joskus eskariin ja kouluun. Miten opettaa välittämään toisista, ymmärtämään erilaisuutta, pitämään puoliaan itsevarmasti ja millaisia luonteenpiirteitä olisi hyvä tukea, että hän pärjäisi elämässä? Ja sitten se toinen puoli? Miten kasvattaa lapsi niin, ettei hänestä tule kiusaajaa? Ettei hän toimillaan tuhoa muiden elämää? Koulukiusaaminen kuulostaa niin pelottavalta, että se pyörii mielessä jo nyt, vaikka koulunpenkille on vielä vuosia. 

Koulukiusaaminen ei tee pelkästään kouluvuosista vaikeita, ehkä jopa helvetillisiä, vaan se vaikuttaa loppuelämän. Lapsena murrettu ihminen ei tule olemaan ehjä aikuisenakaan, vaan kantaa sen seurauksia loppuelämän. Vaikka joskus saisi palast liimattua paikalleen, niin ne arvet on aina olemassa. Ehjä maljakko kestää ihan eri tavalla kuin kerran särkynyt ja liimattu. Jokaisen oma nuoruus vaikuttaa tosi paljon siihen, millainen ihminen on aikuisena. Minkä roolin ottaa yhteiskunnassa ja työpaikalla, millaisista ihmissuhteista löytää itsensä ja kuinka kohtelee muita ihmisiä. 

Vaikka ollaan puhuttu vuosia kiusaamisesta ja sen kitkemisestä, silti on vielä paljon sellaisia lauseita ja lausahduksia, joilla kiusaamisen vika sälytetään uhrin harteille. ”On niin hiljainen / rymyävä / ujo / vauhdikas / äänekäs…” Jopa oma äitini pohdiskeli taannoin sitä, että en saisi pukea poikaa merkkivaatteisiin kouluikäisenä, ettei sitten kiusata. ”… ettei sitten kiusata” on sellainen lause, joka pyörii omassakin mielessä usein. Aloitinhan postauksenikin sillä. Sen sijaan, että mietitään sitä, mitä pitää tehdä ja opettaa, ettei lasta kiusata, pitäisi ehkä jokaisen miettiä, mitä tehdä, ettei se oma lapsi kiusaa. Vaikka oma pieni kulta vaikuttaisikin siltä, että eihän hän voi koskaan ketään kiusata, on osattava vanhempana asettua siihen mielentilaan, jossa näkee oman lapsensa kiusaajana. Vähän tosielämän Black Mirror, jossa yrittää nähdä maailman, jossa oma enkeli onkin koulukiusaaja. Jos ei muiden ihmisten hyväksi, niin oman lapsensa hyväksi, sillä kiusaajasta harvoin kasvaa mitään hirveän positiivista tai kivaa. 

Mä oon ollut koulussa sekä kiusaaja että kiusattu. En oo koskaan yksin omatoimisesti kiusannut jotakin tiettyä ihmistä, vaan mennyt mukaan kiusaajien joukon kanssa ja ollut mukana nälvimässä ja haukkumassa. Not my proudest moments, mutta en pelkää sanoa sitä ääneen. On tosi paljon vaadittu, että lapsena ja varhaisnuoruudessa osaa nähdä asiat uhrin silmin ja olla taipumatta ryhmäpaineessa mukaan johonkin tyhmään, ettei itseään kiusata. Haluan ajatella, etten tehnyt kellekään peruuttamatonta vahinkoa ja muistelen usein sitä pientä Annaa, joka välillä uskalsi mennä vastavirtaan ja olla kiusattujen tyttöjen kaverina. En kuitenkaan voi tietää, mitä omat tekoni lapsena aiheutti muissa, ja se on mun risti kannettavakseni, jos olen jotakin satuttanut. Olen siitä ikuisesti pahoillani. 

Mä olin venäläistaustaisen perheen lapsi Kontulassa, joka tykkäsi koulusta ja tykkäsi olla hyvä koulussa. Ja joka oli niin jumalattoman laiha ja ”lauta”, että ei tarvinnut hirveästi etsimällä etsiä heikkoja kohtia, joista kiusata. Olin otollinen uhri kiusaajille itsekin ja sain kokea oman osani kiusaamisesta. En ole koskaan joutunut brutaalin kiusaamisen kohteeksi, vaan omat kokemukseni ovat sanallisia. Vähättelyjä, haukkuja ja asennevammoja. Tietyllä tapaa koen, että niistä on ollut mun elämässä myös hyötyä. Mun kunnianhimo on kasvanut ehkä halusta näyttää, että mä oon parempi kuin mitä mun haukkujat ajatteli. Mun motivaatio ja tarve pärjätä on kummunnut siitä kaikesta. En tiedä olisinko tässä, vuosikymmen bloggaamista takanani, jos en olisi vielä aikuisuuden kynnyksellä kaivannut olla hyväksytty ja jopa ihailtu. Olisi naiivia sanoa, että vuosien jatkuva sanallinen alaspainaminen ei vaikuttaisi, vaikka omissa kullatuissa muistoissa se ei koskaan ollut hirveän pahaa. En halua väheksyä kiusaamista, en omaa kiusaamista tai kiusattuna oloa. Jotenkin mä vaan itse suhtaudun asioihin ylipäätään kevyemmin kuin moni muu. En koe olleeni ikinä #metoo-uhri, vaikka monen mielestä elämässäni varmasti olisi metoo-hetkiä. Vähän sama pätee tähän kiusaamiseen. Koen, että niin moni on kärsinyt niin paljon pahemmin, että mun kiusaamiskokemukset eivät todellakaan ole verrattavia. 

Mutta kun mietin asiaa tarkemmin, mä oon elämässäni kerännyt aika paljon kiusaamiskokemuksia. Lapsena ja nuorena koulussa, aikuisena bloggaajana. Mä oon joka ikinen päivä kiusaajien armoilla. Joitakin kanavia mä oon sulkenut siltä, mutta silti kuka tahansa voi milloin tahansa laittaa mulle viestiä, jonka ainoana tarkoitusperänä on satuttaa mua. Jos lähtisin keskustelupalstoille tai lataisin Jodelin puhelimeen, saisin varmaan taas hetkellisesti olla se pikkutyttö, jolta vietiin pipo ennen joka välituntia. Koska olin ”vääränlainen”. Olenhan nytkin koko ajan vääränlainen. 

Oon tehnyt sen päätöksen, etten lue itseeni liittyviä keskusteluja netissä, oman mielenterveyteni turvaamiseksi. Saan ihan tarpeeksi roskaa osakseni ihan sitä etsimättäkin. Näin äitinä mua ei edes satuta kommentit kropastani tai edes persoonastani vaan mua satuttaa se yleinen ilmapiiri, jossa on hyväksyttävää ja haluttavaa puida muiden elämää ja yksityisasioita ja luonteenpiirteitä ja vartalomalleja ja miesvalintoja ja kaikkea mahdollista ikävään sävyyn. Mua ei satuta pelkästään itseäni koskevat jutut, vaan koko tuo kiusaamisen maailma, joka velloo esimerkiksi bloggaajien ympärillä. Mua pelottaa äitinä se, millainen maailma poikaani odottaa. Jos nyt aikuisten maailma on täynnä kiusaajia, miten voidaan olettaa, että he osaisivat kasvattaa lapsia selalisiksi, jotka eivät kiusaa? Kun niin iso osa ihmisistä ei edes tajua kiusaavansa. Kun niin iso osa kuvittelee, että heidän sanomisissa ei ole mitään vikaa, että ne on ”vaan mielipiteitä” ja että ”itsepä aloitti, kun kirjoittaa blogia”.

Jos meidän aikuisten perustelut kiusaamiselle eivät ole sen parempia kuin lastenkaan, miten me aikuiset osaisimme kasvattaa lapsista hyviä tyyppejä, jotka ei kiusaa? On yhtä tyhjän kanssa sanoa omalle Jani-Petterille, että äläpä sitten kiusaa samalla kun Jani-Petterin isälle käy juurta jaksain läpi mitä vikaa on naapurissa, kuinka tyhmiä juttuja suoltaa se bloggaaja ja kuinka ruma on se politiikkokin vielä. 

Mä uskon vahvasti siihen, että enemmistö ihmisistä on jo ymmärtänyt kiusaamisen vakavuuden ja sille annetaan painoarvoa. Mutta ollaan vielä hirveän kaukana siitä, että osattaisiin kitkeä kiusaamista. 

Myönnän, olen minäki vuosien saatossa eksynyt keskustelupalstoille ja olen nähnyt miltä Jodel näyttää. Enkä minäkään ole mikään hyvyyden esikuva, on minullakin inhokkeja. Inhokkibloggaajia, inhokkijulkkiksia, inhokki-ihmisiä. Olen törmännyt vuosien aikana monesti keskusteluun, jossa olisi tehnyt mieli oikoa jotain mielestäni liian positiivisia oletuksia ihmisistä, jotka ovat mielestäni kaikkeamuutakuin. On vaatinut tahdonvoimaa olla kommentoimatta, kun selkään puukottanut ”ystävä” on keskustelupalstoilla anonyymisti jauhanut valheita musta ja heti perään korostanut omaa hyvyyttään. On tehnyt mieli huutaa talojen katoilta ja anonyymisti netissä totuuksia useammin kuin kerran. En koskaan ole tehnyt niin. Käsi sydämellä en ole ikinä haukkunut anonyymisti ketään netissä. Kaikki tekemiseni netissä on aina omalla nimellä ja kasvoilla. Olen joutunut mielipiteideni vuoksi henkilökohtaiseksi silmätikuksi ja vastinepostausten kohteeksi. Kun minut on revitty julkisesti, olisin voinut tehdä saman tekijöille. Käydä läpi mielestäni heidän kaikki mahdolliset vikansa ja virheensä. 

En ole tehnyt niin. Nykyään joka kerta ennen kuin painan enteriä, mietin, kahta asiaa. Miltä minusta tuntuisi sama asia? Haluanko olla tällainen esimerkki pojalleni? 

On niin paljon kipeitä asioita, joita voisin aiheuttaa. Ne eivät parantaisi omia haavoja, ne eivät tekisi mitään hyvää. Ne ruokkisivat vain pahuuden kierrettä. 

Toivon hiljaa mielessäni, että mahdollisimman moni ottaa tämän ajattelutavan. Vuosia olen tehnyt työtä omien ajatusmaailmojen ja tekemisten eteen ja voin rehellisesti sanoa nykyään olevani tilanteessa, jossa en edes osaa suhtautua negatiivisesti kehenkään, joka ei ole suoraan aiheuttanut minulle harmia tai surua. Jonkun persoona saattaa ärsyttää mua, mutta yleensä silloin välttelen häntä kaikin keinoin, enkä näin ollen ärsyynny. On itse asiassa hyvin helppoa jättää elämästään pois negatiiviset henkilöt. Pois somesta, pois yhteystiedoista, pois mielestä. 

Siksi mun onkin niin vaikea ymmärtää, miten moni loukkaantuu ja suuttuu jonkun tuntemattoman sanomisista ja näkee tarpeelliseksi kiusata tuntematonta ihmistä netissä. Nettikiusaaminen on vain kasvottomampi, pelkurimaisempi ja helpompi versio koulukiusaamisesta. Harva haluaisi olla koulukiusaaja, mutta moni on nettikiusaaja, eikä halua tehdä asialle mitään. 

Se, mikä mua huolestuttaa näin äitinä, on se, että nettikiusaajien sukupolvi on kykenemätön kasvattamaan koulukiusaamatonta sukupolvea. Mun omat havainnot koulukiusaamisesta on sellaiset, että fyysinen koulukiusaaminen on hyvin paljon harvinaisempaa kuin henkinen, ja netti antaa koulukiusaamisellekin vahvemmat ja pelottavammat kanavat. Somea ja nettiä pitkin koulukiusaaminen yltää koulun välkiltä kotiin, ympärivuorokautiseksi, viikonloppuihin arjen lisäsksi, sellaiseksi, jota ei voi paeta. Nettikiusaaminen voi olla kasvotonta ja anonyymiä, jolloin siitä ei välttämättä jää kiinni. Siitä ei joudu jälki-istuntoon, se jää huomaamatta helpommin. Se kätkee niin kiusatun kuin kiusaajan tarpeen saada apua. Se jättää aikuiset hampaattomaksi, sillä netti ja some kehittyy niin nopeasti, että vanhemmat eivät välttämättä pysy edes kärryillä kaikista kanavista. 

Lapsi ei synny kiusaajaksi tai kiusatuksi. Sellaiseksi kasvetaan kotona. Aikuiset eivät välttämättä edes huomaa, millaista esimerkkiä antavat. Oma leikki-ikäinen ei tietenkään tiedä, kirjoitteleeko äiti vihapäissään iltaisin keskustelupalstoille ja blogeihin ikävyyksiä, eikä osaa ymmärtää näiden viestien sisältöä. Mutta se äiti tai isä, joka näitä viestejä jättää, aivan varmasti henkii asennettaan myös netin ulkopuolella. Kasvattaa lapsensa kiusaamisen kulttuuriin. Haukkumisen, arvostelun ja ilkeämielisyyden kulttuuriin. Kukaan ei ole täydellinen, jokainen varmasti ajattelee paljon negatiivista muista ihmisistä. On vaan opittava pitämään nämä ajatukset oman pään sisällä ja antaa lapselle avara näkökulma maailmaan. 

Mä haluaisin kasvattaa lapseni yhteiskunnassa, jossa kiusaamista ei olisi. Ensimmäinen askel kohti sitä, olisi saada aikuiset lopettamaan nettikiusaaminen. Antaa jokaisen olla sitä mitä on. Antaa jonkun olla tyhjäpäinen bloggaaja, jonkun olla tissit tiskiin -tyrkky, jonkun olla himouskovainen, jonkun olla jumalaton, jonkun olla vapaamielinen homo, jonkun olla konventionaalinen ja konservatiivinen hetero. 

Oman seuransa saa valita, toisten elämäntyylejä ei. Oman perhensä asenteen kiusaamiseen voi valita, ja vain sillä voi vaikuttaa yleiseen kiusaamisen kulttuuriin. 

Kommentit (35)
  1. Hyvä postaus. Ja nimenomaan, koti on se paikka, jossa lapsesta kasvatetaan ei-kiusaaja, sanoi ”tietäjät” mitä sanoivat.
    Mua ihan välillä pelottaa ja järkyttää, et miten monet aikuiset on netissä kiusaajia. Kun lukee julkkisten, bloggaajien ym insta/blogikommentteja niin eihän ne nyt normaaleja ole! Monet aikuiset eivät tajua, et vaikka joku on julkkis, se ei oikeuta sua sanomaan mitä tahansa. Tai et jos joku ”tuo itseään esille” bloggaamalla, niin se ei tarkoita, että voit anonyyminä hänelle kertoa mitä mieltä olet tästä turhanpäiväisestä tyhjäpäästä, joka ei edes tee oikeaa työtä.
    Se on kiusaamista. Ja tyhmää. Ja kertoo vain komentoijan omasta suppeasta näköalasta, jota hän ei toivottavasti siirrä jälkikasvulleen.

    1. Kiitos kommentistasi 🙂 Ja näinhän se on. Samalla tapaa se on mitä ontuvin perustelu kuin se, että jotain kiusataan koska sillä on väärä pipo koulussa. Oikeutus omalle kiusaamiselle tuntuu näille ihmisille aina löytyvän 🙂 

  2. Olen paljon puhunut lapseni kanssa kiusaamisesta. Mitä se on, kuinka se loukkaa, satuttaa. Kertonut omasta kokemuksesta, kuinka minua kiusattiin. Keskustellut, mitä pitää tehdä, jos näkee kiusaamista.
    Nyt syksyllä poika aloitti koulun, ja kaikki asiat, mitä vuosien varrella kiusaamisesta puhuttiin, kerrattiin pariin otteeseen.

    Viime viikon perjantaina kesken työpäivän viestin Wilman kautta opettajalta;
    Lapseni on kahden muun pojan kanssa ollut kiusaamassa yhtä rinnakkaisluokan poikaa. Näytti keskisormea ja haukkui homoksi.

    Olin järkyttynyt ja sain tykytyksiä. En väittänyt opettajalle vastaan. Tiesin, että siinä missä kenestä tahansa muusta lapsesta, on pojastani siihen myös.
    Koulun jälkeen asiasta keskusteltiin, ja siitä keskusteltiin pitkään. Vakavasti. Poika oli aidosti pahoillaan. Ja nyt käsi sydämellä, en usko, että poikani tulee ketään ainakaan vähään aikaan kiusaamaan.

    Tuo tilanne oli kaikkien lukujen summa.
    Kun koulu alkoi, alkoi poikani muuttua kirjaimellisesti silmissä. Se pieni poika, joka aina oli niin reilu, syvällinen, rakastava, muuttui hirviöksi; näytti keskisormea suuttuessaan, paiskoi ovia ja polki lattioita. Valehteli, rikkoi rajoja. Pieneksi teiniksi, ja eilen katsellessani pientä poikaani, ymmärsin, että hän ei ole enää pieni. Tämä ei ole enää vaihe, joka menee ohi – kuten esim kolmevuotisuhma – ja hän palaa takaisin ”omaksi itsekseen”. Tämä on yksi niistä suurimmista vaiheista, joka muuttaa lasta isommaksi. Varmemmaksi. Eikä hän enää tule takaisin.
    Kiusaamistapaus avasi omat silmäni. Olin ensin varma, että kotoa tämä lähtee. Olen ihan paska äiti. Vaikka kuinka yritän ja kasvatan hyvään, tuli pojastani ainakin hetkellisesti kiusaaja. Kunnes tajusin keskustellessamme, että kyllä siellä on vielä se poika, jonka minä kasvatin. Nyt hänen elämässään alkaa vaihe, kuinka ympäristöpaineet alkavat vaikuttamaan – ja minä voin olla vain siellä hänen takanaan, turvasatamanaan, ja toivoa, että nyt seitsemässä vuodessa oppi on mennyt perille.
    Tämä vaihe tuntuu tärkeämmältä, kuin mikään muu aikaisemmin. Ratkaiseva vaihe. Nyt vain toivon, että klaaraan tämän hyvin, jotta pojastani ei tulisi kiusaajaa.

    1. Susannamari4
      24.9.2018, 18:53

      Wau mikä kommentti. Ihailtavaa rehellisyyttä. Poikasi on onnekas kun hänellä sinunlaisesi äiti.

    2. Heidick, kuulostaa siltä, että poikasi on joutunut omanikäistensä vaikutuksen kohteeksi, mutta siitäkin huolimatta se malli tähän on tullut aikuisilta. Ei teidän perheessä sinulta, vaan jonkun niistä muista pojista tai tytöistä kotona. Valitettavasti joidenkin kotona ei ole opetettu tai oppi ei ole mennyt perille, ja siksi onkin niin tärkeää, että suurin osa ihmisistä, aikuisista, toimisi kuten sinä. 

      Tsemppiä, uskon ehdottomasti, että noin tervejärkisellä kasvatuksella pojastasi tulee mahtava tyyppi aikuisenakin 🙂 

      1. Ja komppaan Susannamariaa 🙂 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *