Mielipidemaanantai – Kokeilemisesta ja epäonnistumisesta

Viimeinen kuukausi on ollut aika haipakkaa, kun valokuvaushommien aloittaminen on lähtenyt liikkeelle hieman odotettua vauhdikkaammin ja välillä on ollut pitkiä päiviä ja paljon työtunteja. Pohdin tänään tuota minulle kuitenkin vielä uutta tekemistä ja sitä, kuinka paljon iloa se tuottaa ja pohdin, että valokuvauksen ja erityisesti perhekuvauksen haastellisuus ja jokaisen kuvauksen tietynlainen ainutlaatuisuus on ehkä sellaista tekemistä, mihin mielenkiinto pysyy yllä pidempään. Ajatus tuli mieleeni ajellessani terapeutilleni, jolla olen käynyt ADHD:hen liittyen ja tämä tuli itse asiassa puheeksi sivulauseessa sielläkin. Intoni ja innostukseni ja tietynlainen pelkäämätön kokeilunhaluni.

Oon kokeillut monia asioita tässä viime vuosien aikana. Olen itse asiassa yli 12-vuotisen blogiurani aikana kokeillut vaikka ja mitä ja ollut osallisena vaikka ja missä. Sekä työssä, että vapaa-ajalla. Olen avannut ja sulkenut verkkokaupan, olen kirjoittanut vierailevana kolumnistina, pitänyt omaa palstaa ja päässyt tekemään erilaisia lyhytaikaisia projekteja. Hyvin usein olen kohdannut tässä vuosien aikana negatiivista suhtautumista keskenjääneisiin tai kokeiltuihin asioihin. Valokuvaamiseenkin liittyen olen saanut jo nyt pari viestiä, jossa on naureskeltu, että tämä ei tule kestämään tämäkään, kuten ei vaikkapa nettikauppani. Niin, enpä tosiaan tiedä. Saattaa kestää tai olla kestämättä. Aika näyttää, tietenkin. Mutta samalla jäin pohtimaan sitä, miksi Suomessa suhtaudutaan niin negatiivisesti kokeilemiseen ja ”epäonnistumiseen”. Jotenkin monesti törmää sellaiseen asenteeseen, että jos aloittaa uuden harrastuksen tai vaikka sivutyön, eikä se jatku iäisyyksiin, on jotenkin epäonnistunut. Myös läheiset, mutta vaikkapa lyhytaikaiseksi jäävät ihmissuhteet herättävät närää.

Mä oon aina ollut impulsiivinen ja herkästi innostuva ihminen. Olen kuitenkin myös pohdiskeleva ja analyyttinen monessa asiassa ja en juuri ikinä suinpäin lähde asioihin, vaan pohdin, laskeskelen ja teen harkintaa. Lähden johonkin uuteen projektiin usein siltä pohjalta, että uskon sen mielekkyyteen ja mahdollisesti kannattavuteen, jos puhutaan töistä. Usein ne projektit, joista kieltäydyn, eivät edes koskaan näy blogissani. Talvella ja keväällä pohdin piiiiitkään yhteen start upiin mukaan lähtemistä. Viikkoja harkitsin asiaa, sparrasin kavereiden kanssa ja pohdin mieheni kanssa asiaa. Päädyin jättämään koko homman väliin. Olisin saattanut lähteä siihen mukaan ja todeta puolen vuoden kohdalla, ettei ole mun juttuni, enkä olisi silti kokenut epäonnistuneeni. Musta on jotenkin kummallinen sellainen ajatusmaailma, jossa ”maitojunalla kotiin” on jotenkin negatiivinen asia. Toki jos ensin paukuttaa henkseleitä, että valloittaa maailman ja sitten puolen vuoden päästä toteaa, ettei muuten kiinnosta edes yrittää, voi tulla tietynlainen epäonnistumisen fiilis. Toisaalta, en usko mihinkään projektiin lähtemiseen silleen ”nojaaaa, katotaa nyt”. Jos ei lähe täysillä johonkin asiaan, siinä tuskin pystyy onnistumaan hirveän täysillä.

Mä saan jatkuvasti kuulla, kuinka se tai tää tai tuo asia on jotenkin ollut sellainen, minkä olen jättänyt ”kesken”. Moni näistä on työprojekteja, joista on sovittu, että kestävät määräajan. Moni määräaikainen projekti on saanut jatkoa alkuperäisestä, mutta en ole sitten halunnut jatkaa tai vastapuoli on halunnut jatkaa jotenkin eri tavoin. Tässä pari viikkoa sitten sain ivallisen viestin Instassa, jossa naureskeltiin sitä, että eiköhän tää valokuvaushomma oo taputeltu ihan samalla tavalla kuin Mungostyle tai Savon Sanomien kolumnini. Siis koska en ollut pariin päivään päivittänyt mun valokuvaustiliä Instassa. Niin, oli vähän kiire kuvata enkä todellakaan päivitä someani päivittäin, edes henkilökohtaista tiliäni. No, molemmat edellä mainitut projektit ovat olleet määräaikaisesti sovittuja ja Savon Sanomien kolumnistina olisi ollut kummallista jatkaa Lempäälästä käsin. Mutta niin vain olen siinäkin ”epäonnistunut”. En jotenkin osaa itse mieltää kokeiluja ja uusien juttujen intoiluja epäonnistumisena. Jos esimerkiksi valokuvaaminen ei tunnukaan puolen vuoden päästä omalta, en tule varmasti lainkaan katumaan tätä päätöstä kokeilla. Nimittäin miten koskaan voi tietää, mistä tykkää, missä on hyvä tai mikä on mielekästä, ellei kokeile? Toki varmasti jonkin verran ajatustyötä voi tehdä etukäteen, mutta harvaa asiaa voi konkreettisesti ymmärtää kokeilematta.

Esimerkiksi verkkokauppa oli sellainen asia, mikä pyöri usein mielessä. Sille tuli sopiva ajanjakso ja se tuntui ihanalta ajatukselta. Käytännön tasolla verkkokaupan pyörittäminen oli kuitenkin aikamoista postirumbaa, pakkaamista ja sellaista admin-hommaa, mikä on kaikkea muuta kuin luovaa. Käytännön päivittäinen tekeminen oli itse asiassa loppujen lopuksi aika tylsää, eikä kovin palkitsevaa, joten arvio jäi taloudellisen hyödyn varaan. Pienillä volyymeillä hyöty ei ollut tarpeeksi merkittävä, että sitä olisi kannattanut jatkaa, varsinkin kun oli tarjolla palkitsevampia (henkisesti ja taloudellisesti) mahdollisuuksia. En ole kyllä ikinä mieltänyt tuota kokeilua mitenkään epäonnistumiseksi. ”Tulipahan kokeiltua”. Elämäni pitkäaikaisimmat asiat, kuten tämä blogi tai parisuhde aviomieheni kanssa, ovat kaikki alkaneet sellaisesta impulsiivisen harkitusta päätöksestä kokeilla. Olisin voinut laittaa blogin kanssa pillit pussiin ensimmäisen kuukauden jälkeen, mutta tässä sitä ollaan, yli 12 vuotta myöhemmin. Samoin mieheni kanssa otin tietoisen sekopäisen ratkaisun ja muutin vastavalmistuneena Kuopioon, jossa oman alan tulevaisuudennäkymät oli jota kuinkin 0. Jokainen valinta on kuitenkin johtanut mua tähän. Tähän kotiin, jota rakastan, mutta jota en koskaan ajatellut haluavani. Tähän elämään, jossa kaksi pientä ihmistä kutsuu mua äidiksi. Tähän osakeyhtiön pyörittämiseen yksin yhdistäen valokuvausta, bloggaamista, digimarkkinointia ja ties mitä kaikkia erilaisia projekteja. Ja nyt olen vielä päättänyt lähteä mukaan start upiin alalle, josta en todellakaan olisi osannut kuvitellakaan, että olisin ollut millään tavoin kiinnostunut. Niin, kaikki pienet ja isot valinnat elämässäni ovat tapahtuneet spontaanista kokeilunhalusta, joten olen oikeastaan hyvin kiitollinen siitä, että en ole koskaan pelännyt ”epäonnistumista” tai edes mieltänyt epäonnistuneeni, jos olen jossakin vaiheessa jättänyt pois elämästäni jotakin, mikä on vähän aikaisemmin tuntunut hyvinkin mielekkäältä. Saatan saada kimmokkeen tehdä jotain hyvinkin herkästi. Kuten kauniista kakusta innon leipoa tai kauniista maalauksesta innon maalata. Jokin asia voi jäädä tärkeäksi arjessani, vaikkei se näkyisi hirveästi mun blogissa. Olen sitoutunut harrastuksiin ja töihin vuosiksi tai viikoiksi. Sinällään en voi sanoa pituuden määrittävän onnistumista asiassa.

Mun mielestä tällainen epäonnistumisen pelkoa lietsova asenne on itse asiassa aika kummallinen. Meillä on hyvin yleisesti sellainen lähtökohta, että pitäisi 18-vuotiaana tietää mitä elämältä haluaa ja sitten noudattaa sitä tietä. Harvemmin näkee ihmisiä vaihtamassa alaa, varsinkaan korkeasti koulutettuja. Jos juristi haluaa alkaa hyvinvointivalmentajaksi tai lääkäriksi valmistunut kokiksi, herättää se usein hieman negatiivissävyistä närää. Elämässä tapahtuu koko ajan paljon. Jokin pieni asia voi sysätä liikkeelle isojakin ajatuksia ja muutoksia ja elämä voi mennä eteenpäin tosi odottamattomaan suuntaan. Joskus mielenkiinto muuttuu, joskus saattaa tulla turhautuminen tiettyyn asiaan, mikä ensin tuntui hyvälle. Harmittaisi tosi paljon, jos jäisi kokematta mielenkiintoisia asioita epäonnistumisen pelon vuoksi. Meillä on muutenkin liian vahva tarve olla jotenkin valmiita ja vakavia. Ehkä mulla ei riitä mielikuvitus, kun en osaa ajatella kaikkia mahdollisia puolia asioista, jotka kiinnostavat. Kokeilemalla selviää. Toisaalta mun sitoutumiskammo on edelleen jollakin tasolla olemassa ja aina jos ajattelen, että jokin olisi jotenkin ”sitovaa” tai lopullista, alkaa ahdistamaan. Sitoutumiskammo? Tatuoidulla naimisissa olevalla äidillä? Oh yes. Ei ehkä sanan perinteisimmässä merkityksessä, mutta kuitenkin.

Oon ollut sitoutumiskammoinen jollakin tasolla aina. Nuorempana en halunnut seurustella, vaikka olin tosi ihastunut, koska ahdisti ajatus siitä, että joutuisi joskus eroamaan ja se olisi sitten jotenkin kamalaa, ja ei kiitos. Omistusasunto ahdisti ajatuksena, mitä jos tulis jotain odottamatonta tai se pitäis myydä äkkiä ja se ei onnistuiskaan ja mitä vielä. Kaikenlainen sitoutuminen ahdisti. Ehkä vuodet jotenkin auttoi ymmärtämään, että tässä maailmassa ei ole kovin montaa asiaa, jotka oikeasti sitoo peruuttamattomasti. Ja sitten vastaan tulikin mies, josta tuli sellainen olo, että en varmasti ikinä haluaisi tuosta erota. Äitiydessäkin jännitti raskauden alkuvaiheessa sen peruuttamattomuus ja loppuelämän kestävyys. Kunnes se pieni nyytti oli omassa sylissä, enkä ikinä koskaan olisi halunnut olla hänestä erossa. Mulla pitää aina olla ”way out”mielessäni. Jos lähden uuteen projektiin, tiedän, että voin aina lopettaa, jos ei tunnu mielekkäältä. Jos pelkäisin epäonnistumista, en koskaan uskaltaisi kokeilla mitään. Oon ollut aina sitä koulukuntaa, että pitää kokeilla ja kokea itse. Jos joku kertoo mulle aivan kaiken jostakin lajista, työstä tai vapaa-ajan tekemisestä, en mä siltikään usko ennen kuin olen kokeillut itse. Vasta empiirinen kokeilu antaa mulle sen ajatuksen, että tiedän mitä jotakin on, ja tiedän haluanko jatkaa vai en. Tämä on turhauttanut vanhempiani aina, sillä heillä on aina ollut neuvot valmiina kaikkiin mun proggiksiin. Äitini edelleen rakastaa sanoa olleensa oikeassa. Hän ei yleensä muista niitä kaikkia kertoja, kun on ollut väärässä, mutta ”mitä mä sanoin” on sellainen lause, josta varmaan vähän jokainen saa pientä nautintoa. Vasta ehkä viime aikoina äitinikin on ymmärtänyt, että mun on saatava tehdä omat kokeiluni, ja myös virheeni, itse. Ai että miten hirveetä varmaan näin äitinä ajatellen. Kun tekis mieli huutaa sille jälkeläiselleen, että älänytherranjumalasitätee ja sitten pitää kuitenkin yrittää antaa tilaa havainnoida ja ymmärtää itse. Yksi mun suurimpia tavoitteita lapsiani kohtaan on se, että annan heille tilaa kokeilla itse. Toivon, että muistan tämän oman haluni kokeilla ja oppia kokemuksen kautta.

Sillä en olisi kyllä koskaan ollut näin onnellinen sillä polulla, joka mulle saneltiin ja neuvottiin nuorena. Tai en itse asiassa tiedä. En kokeillut sitä polkua.

Kommentit (7)
  1. Tämä ”Harmittaisi tosi paljon, jos jäisi kokematta mielenkiintoisia asioita epäonnistumisen pelon vuoksi.”, sekä ”Vasta ehkä viime aikoina äitinikin on ymmärtänyt, että mun on saatava tehdä omat kokeiluni, ja myös virheeni, itse.”!
    Naulan kantaan, Anna! Mitä tämä elämä on, jos ei uskalleta kulkea omaa polkua? Kuten ilmeisesti siekin, itse kokisin ”epäonnistumisena”, jos omaa mielenkiintoa herättävää jättäisi tekemättä ja kokematta. Ja kukapa ei olisi joskus vaihtanut suunnitelmia? Tottakai ihmiset tahtovat elämältä eri asioita, tekevät eri valintoja, toiset poikkeavat polulta useammin ja toiset tykkäävät kulkea suorinta tietä. Eikö se ole ihan ok ja kaikille sallittavaa? Miksi meidän pitäisi mahtua samaan muottiin? Jos ja kun joillekin ”epäonnistumiset”elämässä on negatiivinen asia, miksi sen pitäisi kaikille muillekin tuottaa samanlaisia tunteita? Miksi toinen ei saa tehdä niitä virheitä ja epäonnistua vaikka koko elämänsä ajan? Miksi, miksi, miksi?? 😁😁
    Anyway, pidän sinua Anna ikuisena seikkalijana, jonka sielu kaipaa jatkuvasti itsensä toteuttamista ja jokaisen nurkan taakse, kiven alle kurkistamista. Lasisi on aina puoliksi täynnä, eikä edes taivas taida olla rajana. Ikään kuin olisit eniten elossa, jokainen solu hereillä ja onnellisena, kun saat kokeilla ja kokea. Olet blogin perusteella rohkea, sympaattinen, fiksu ja viisas, kaiken kaikkiaan myös aivan ihana äiti, malliesimerkki lapsillesi. Uskalla aina pitää pää pilvissä, olla oma itsesi ja juhlistaa sitä. Kaikkea hyvää syksyyn 💕

  2. Tosi hyvä kirjoitus! Surullista, että oot saanut inhottavia kommentteja kokeiluista. 🙁

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *