Mielipidemaanantai – ”Miksi pitäisi hävetä?”

Oon saanut paljon kommentteja ADHD-postaukseeni ja myös paljon yksityisviestejä. Paljon positiivisia viestejä ja on ollut ilo huomata, että postauksesta on herännyt monille kiinnostus selvittää hieman omaakin tilannetta tai sysäys saada asiaan selvyyttä, jos se on ollut pitkään listalla. ADHD:lle kun on ominaista viivytellä asioita, vaikka ne liittyisi omaan terveyteen. I sure know, mulla kesti vuosia korjata mun hampaan lohkeama, vaikka se oli helppo, nopea ja kivuton asia. Hammas oli lohjenneen näköinen iät ajat ja ajoittain jopa ärsytti itseäni, mut ei vaan saanut aikaiseksi. Hyvä siis, jos voin toimi inspiraationa ja omalta osaltani myös muuttaa monien käsitystä ADHD:sta.

Musta on ollut mielenkiintoista lukea noita kommentteja ja viestejä. Moni on kehunut mua rohkeaksi, että ”häpeilemättä” kerron tätä asiaa. Kommentit ovat tarkoittaneet hyvää, en siis halua kritisoida näitä kommentteja mitenkään. Ne on kuitenkin herättäneet aikamoisen ajatusmyräkän mielessäni. Siis miksi mun pitäisi hävetä ADHD:ta? 

Rupesin oikein miettimään asiaa tarkemmin. Mulla on D-vitamiinin puutos, johon syön D-vitamiinia purkista. Todennäköisesti tämä D-vitamiinin puute aiheuttaa väsymystä ja heikentää vastustuskykyä. Sen mukana voi tulla mitä kummalisimpia oireita ja se voi altistaa monelle eri sairaudelle, häiriölle ja se on liitetty niin osteoporoosiin, diabetekseen kuin masennukseen. D-vitamiinia saa purkista kaupasta ja sen käyttöä meillä Suomessa suositellaan joka tuutista. Jos kertoisin, että mulla on puutteellisesti D-vitamiinia verikokeen mukaan, kukaan ei varmaan toteaisi, että ”kiva kun et häpeä asiaa”. Miksi tämä asia on niin erilainen mielen erinäisissä sairauksissa, häiriöissä tai ihan vaan tällaisessa perinteisestä eroavassa ominaisuudessa tai poikkeavuudessa. Viralliselta luokitukseltaan ADHD on häiriö, tarkkaavaisuuden ja aktiivisuuden häiriö. Ihan siinä missä vitamiinin imeytymishäiriö tai mikä tahansa muukaan. Miksi migreenistä voidaan puhua ilman tarvetta hävetä, mutta tällaiseen liitetään häpeän oletus?

Jos vaikka ajatellaan, että ihmisillä on erilaisia veriryhmiä. Niihin voidaan ulottaa oletuksia paremmuudesta ja niissä on aika selkeä jakauma yleisiin ja harvinaisiin. O- on luovuttamisen näkökulmasta mahtava, sillä se kelpaa kaikille. Toisaalta se on surkea, koska se on harvinaisempia ja O-:lle ei käy kuin O-. Oma B+ -veriryhmäni on yleisempi, mutta siitä ei voi luovuttaa kuin kahdelle veriryhmälle. Toisaalta voin saada neljää eri verta. Miten arvioidaan, kumpi on parempaa? Vai onko ne vaan erilaisia? Entä veriryhmien erilaiset ominaisuudet? Joku toinen on herkempi jollekin, kuin toinen. Tutkimukset kai yhdistää veriryhmiin useitakin asioita. Miinusmerkkinen äiti ja plusmerkkinen lapsi voi olla hankala yhdistelmä jne. Ihmiset on erilaisia, veriryhmät on erilaisia. En mä kyllä kuitenkaan usko, että kellekään kommentoidaan mitään veriryhmään liittyvää, mikä liittyis häpeään. ”Mä oon B+”. OK, selvä. Ehkä korkeintaan O-:lle joku sanoo, että ”muistathan luovuttaa verta, sulla on yleisverta”. Erilaiset veriryhmät, erilaiset vahvuudet, erilaiset heikkoudet.

Entäs sitten vaikka se silmien väri? Vahvuudet ja heikkoudet niissäkin. Perustuu melaniinin määrään värikalvossa. On perinnöllistä. Vaaleasilmäisillä on esim. korkeampi riski saada melanooma, koska pigmenttiä on vähemmän suojaamassa auringonsäteiltä. Aurinkolasit on must. Muitakin piirteitä on erilaisissa silmien väreissä.

Erilaisissa asioissa nykypäivänä saadaan apua erilaisista apuvälineistä. D-vitamiinia saa purkista ja jokaisen raskaana olevan oletetaan sellaista syövän koko raskausajan. Aurinkolaseissa on UV-suoja, mikä on ihan kiva vaaleasilmäisille varsinkin. Osataan hoitaa äidin ja sikiön veriryhmien erilaisuutta.

Miksi nämä kaikki asiat eivät aiheuta häpeän tunnetta, mutta niin moni mielen häiriö, ominaisuus tai erityispiirre aiheuttaa? Tai vähintäänkin oletuksen. Joku sanoi mulle tässä, että ”ethän sä voisi asialle mitään halutessas” niin kuin lohdutuksena. Seis. Miksi mä siis haluaisin voida tälle mitään? En mä halua tätä itsestäni poistaa. Tää on mun tiettyjen ongelmien lähde, mutta samalla mun suurin rikkaus. Mä oon Android Macien maailmassa. Tai sinisilmäinen punapää, jonka veriryhmä on AB-. Olen harvinaisempi, poikkeava, mutta en mä osaa ajatella, että tää olis jotenkin huonompi tai parempi. Puolensa ja puolensa. Enhän mä ees tiedä millainen mä olisin ilman, niin miten mä voisin tietää onko tästä enemmän hyötyä kuin haittaa?

Okei, mitä ADHD siis on? Tarkistetaan mun analogia. ”ADHD on neurologinen, aivojen välittäjäaineiden toiminnan erilaisuudesta johtuva ominaisuus.  Aivojen välittäjäaineista dopamiinin lisäksi mm. noradrenaliini ja serotoniini vaikuttavat AD/HD -piirteisiin. AD/HD -henkilön aivoissa, joillakin osin,  aktivaatio on matalampaa kuin suurimmalla osalla muista ihmisistä.” Eli siis me voidaan esim. vauhdittaa tai käynnistää synnytystä oksitosiinilla ja nostaa D-vitamiinipitoisuutta purkista pillereitä nappaillen? Mut mikäs ero siinä sitten on siihen, että ADHD käyttää stimulanttia nostaakseen aivojensa välittäjäaineiden aktivaation tasoa? Miten tämä eroaa ja miksi tätä kukaan häpeäisi? En ymmärrä. Ehkä mun pitäis jollain tasolla hävetä sitä D-vitamiinin puutettakin, mut toisaalta mitäs asun Suomessa ja läträän aurinkorasvalla ja puen itseni peittävästi ruskettumisen sijaan. Häpeällistä suorastaan.

Mä en ylipäätään oikeen ymmärrä tätä häpeän tuntemisen tuskaa suomalaisissa. Asioista ei puhuta, koska ne on jotenkin noloja. Ja sit jengi kantaa sisällään sitä omaa tuskaa ja kokee olevansa jotenkin epänormaali, koska kaikki muut on täydellisiä ja kellään ei oo ongelmia tai haasteita. Koska niistä ei vaan puhuta. Kun asioista ei puhuta asioiden oikeilla nimillä ja avoimesti, tehdään oletuksia, jotka on virheellisiä, pelottavia ja jopa vaarallisia. Rehellisesti sanottuna, mä välillä kelasin, että mulla on joku aivokasvain viime aikoina, kun pätki niin pahasti. Kun asioista ei puhuta, tulee liian suppea kuva erilaisista tilanteista. Enkä nyt puhu vaan ADHD:sta, mutta siitä tää ajatus nyt lähti. Liian moni edelleen kuvittelee, että ADHD = tyhmä nuori poika. No ei ole. Korkeakoulutus tai menestyminen työelämässä tai mikään muukaan ei ole merkki siitä, että ei voi olla ADHD:ta. Se on erilaisuus. Niin kuin valokuvamuisti. Jollekin se voi olla lahja, toiselle hirveä tuska. Luin erään ADHD-tarinan. Lääkkeitä arjen tiettyihin asioihin, lääkkeet pois ja luovuus luovassa työssä kukoistaa. Olisiko meillä ollut Mozartia tai DaVinciä ilman ADHD:ta? Tai vasenkätisyys. Onko se häiriö vai etu esim. urheilussa?

Mietin tätä eilen. Missä menee mun raja? Mitä mä koen häpeälliseksi? Onko tupakoitsijan keuhkosyöpä mielestäni häpeätauti? Tai huumeriippuvaisuus? Sairaalloinen ylipaino tai anoreksia? ”Itseaiheutettuja”(ko?). Mut ei nekään mun mielestä ole häpeällisiä millään lailla. Jokainen asia pitää laittaa ensin kontekstiin ja ymmärtää, että jokaiseen asiaan vaikuttaa miljoona muuta asiaa. Viime viikkojen aika on ollut mun elämäni opettavaisinta. Oon niiiin monta kertaa kuullut sanat ”No yritä nyt vaan keskittyä”. Ihan samalla tapaa kun mä oon ehkä ite joskus miettinyt, että ”miksei toi lopeta dokaamista tai syö jotain?”. Onneksi siitä on jo vähän aikaa ja ymmärrystä on kertynyt jo aiemmin. Mä en keksinyt yhtään mitään asiaa, minkä voisin terveyspuolella teilata samantien häpeälliseksi. Esimerkiksi sukupuolitauteja usein kauhistellaan ja hävetään.  Jos ajatellaan, että lähteiden mukaan n. 80 %:lla ihmisistä on tai on ollut sukupuolitauti, niin mun tuttavista pitäisi siis neljällä viidestä olla ollut sellainen. Tunnen paljon ihmisiä, tiedän kaksi tapausta. Asiasta ei vaan puhuta. ”Mä meen hammaslääkärille” ja ”mä meen sukupuolitautitestiin” kuulostaa jokaisen korvaan vähän erilaiselle työpaikan kahvipöytäkeskustelussa. Itsekin saattaisin hieman ihmetellä jälkimmäistä, vaikka yleisesti ottaen hyvin avoin ihminen olen. Johtuuko häpeä sitten mistä? Ei seksitautikaan välttämättä tule hutiloinnin takia. Kyllä me jokainen tiedetään, miten sukupuolitaudit yleensä tarttuu, mutta ei sukupuolitauti tarkoita välttämättä epäonnistumista yhtään missään tai tyhmyyttä tai välinpitämättömyyttä. Hakeutuisiko useampi useammin testeihin, jos asian yllä ei olisi häpeän stigmaa? Voin itse asiassa vaan kuvitella, mikä ois ollut vastaanotto, jos olisin kirjoittanut postauksen otsikolla ”Minulla on klamydia” enkä ”Minulla on ADHD”.

Eli selkeästi minunkin mielessäni on jokin taulukko, jonka mukaan nämä asiat menevät. Vitamiineista puhutaan, kihomadoista ei. Huonosta näöstä puhutaan, tarkkaavaisuudesta ei. Miten stimulanttilääke eroaa piilolinsseistä? Toinen näkee huonosti, toinen tarkkailee ja keskittyy eri tavalla. Miksi me häpeämme skitsofreniaa ja huumeongelmaa, mutta emme huonoa näköä? Jos kerrottaisiin avoimemmin menestyvien uraihmisten päihderiippuvuuksista, ehkä kuvitelma pirinarkkarista Kalliossa ei olisi joidenkin ihmisten ainoa mielikuva, kun puhutaan huumeaddiktiosta? Miksi joku voi ottaa allergialääkkeen siitepölyallergiaan, mutta lääke mielenterveys-puolella tai neuro-puolella on jotenkin oletusarvoisesti huono asia? Mä keksin monta paskaa asiaa heinäallergiassa, mutta en yhtäkään hyvää. ADHD:ssa lista on paljon tasapuolisempi.

Jos me emme ala muuttamaan meidän semantiikkaa ja ajattelutapaa monessa asiassa, se vaikuttaa stereotypioin, stigmoin ja aivan turhin itsesyytöksin, masennuksin ja negatiivisin tuntein. Mä oon oikeen iloisesti ja ylpeästi ADHD. Nyt kun tiedän sen, mä oon oppinut itsestäni muutamassa viikossa enemmän kuin 30 vuodessa. Mä oon pyytänyt anteeksi asioita, mä oon sisäistänyt asioita. En kadu, että tää selvisi vasta nyt, mutta jos mun lapsella olisi tämä, toivoisin selvyyden aikaisessa vaiheessa. ADHD:ssa suurin apu on sen ymmärryksessä. ADHD vaikuttaa onnellisuuden tunteeseen, stressiin ja mielialoihin. Monipuolisesti kautta rantain elämään. Enhän mä söis äyriäisiä kala-allergikkona, niin nyt tiedän, miten toimia paremmin mun erityispiirteeni kanssa.

Jos ajatellaan, että ADHD:ta on arvioiden mukaan jopa n. 5%:lla ihmisistä, niin onko se lähelläkään totuutta? Vähän kuin korona. Oliko tosiaan koronatapausten määrä niin tasaista, vai testattiinko eri vaiheissa matalin ja korkein kynnyksin? Mitä jos joka kymmenennellä on oikeasti ADHD? Tai vielä useammalla? Mitä jos se ei olekaan niin poikkeuksellista? Mitä jos ihmisten tiedolla voitaisiin vähentää masentuneisuutta, ahdistusta, väkivaltaa ja itsemurhia? Tilanteita, joihin voi ajautua, kun ei ymmärrä, miksi oma mieli tai kroppa toimii vastoin kuin yleisesti odotetaan yhteiskunnassa?

Onko ADHD vaan nyt alkanut nousta tietoisuuteen? Kritisoijat ilmoittavat heti ensikättelyssä, että tää on tällainen muotijuttu, mitä naiset nyt hihhuloi. Mennään takaisin 100 vuotta. Olisin siirtynyt isäni komennosta mieheni komentoon. Mieheni olisi käynyt töissä ja minä olisin kotona pyykännyt ja hoitanut lapsia. Jossain ehkä peräjeerassa. Ilman telkkaria, somea ja nettiä. Siellä mä olisin lukenut samoja kirjoja, maalannut tauluja ja tehnyt ehkä puutarhatöitä. On muuten inasen vähemmän ärsykkeitä ja virikkeitä kuin 2020 Suomessa. Lievät ja lievähköt ADHD-tapaukset eivät olisi edes tuntuneet ehkä arjessa ja vakavat olisi todennäköisesti listattu hulluudeksi. Vähän niin kuin homous aikanaan. On yleisesti ottaen aika itsestään selittyvää, että naisten ADHD 100 vuotta sitten ja nyt ilmenee varmasti eri tavoin, kun nykypäivän nuori ADHD-äiti voi pyörittää samaan aikaan taloutta, lapsia, työtä ja opiskeluja. Ja ei, ADHD ei poistu viemällä somet ja netit pois, mutta se ehkä oirehtii eri tavalla? En mä osannu ajatella tätä asiaa parikymppisenä, ja ykskaks kolmekymppisenä se kävi sietämättömäksi ja pelottavaksi. En tiedä mihin se olisi voinut johtaa. Todennäköisesti johonkin vakavaan.

Ei huolta. Mun blogi ei muutu ADHD-tiedotuskanavaksi, mutta tulen tästä kirjoittamaan säännöllisin väliajoin. Imen tällä hetkellä asiassa tietoa, opiskelen ja opettelen, mietin mennyttä ja pohdin tulevaa. Juttelen vertaisryhmässä, pohdin asioita läheisteni kanssa. Opin. Ymmärrän. Ilahdun. En halua tässä vaiheessa vielä kirjoittaa mitään lääkkeistä, vaan palaan asiaan kun kokemusta on kokeilukuukauden verran. Haluan myös avata teille tiettyjä asioita ja toimintaa mitä olen tehnyt koko ikäni, jonka nyt ymmärrän ADHD:n aikaansaannokseksi, mutta jonka olen mieltänyt omaksi luonteeksi ja jopa epäonnistumiseksi.

Mä haluan omalta osaltani nimenomaan puhua asiasta, koska tavoitan ison yleisön. Nykyisiä ja tulevia äitejä (ja isejä), jotka ehkä osaavat seurata lapsiaan eri tavalla. Aikuisia, jotka ehkä nyt kokevat hirveää epäonnistumisen tunnetta, stressiä ja jopa ajoittaista ilottomuutta. Heitä, jotka ovat pelänneet kertoa tai hakea apua ja selkeyttä. Mä en näe mitään, en niin mitään hävettävää ADHD:ssa. En vaihtaisi tätä pois. En todellakaan. Mua ei kauhistuta se, että ajoittain tai vaikka päivittäin saatan joutua turvautumaan stimulanttiin. Puoli maailmaa juo kahvia, miten tää nyt ihan hirveesti eroaa? Mä en aio salailla tästä mitään tai piilotella tätä keltään. On surullista, että monet vanhemmat eivät ymmärrä tätä lapsissaan. Aikuisille ihmisille todetaan, että ”tsemppaisit ja keskittyisit” ja ihmetellään ja paheksutaan. Ja kun lapsi saa diagnoosin, ei sitä uskota. Kerroin tästä taannoin ja sain epäilyjä heti osakseni. Miksi jengi uskoo kun lääkäri sanoo, että on tauti X, mutta ei usko kun psykiatri, psykiatrian erikoislääkäri sanoo ADHD? Ei, kaikki ne äidit ja isät, tädit ja sedät ja muut epäilijät. Se ei ole tahdonalaista, se ei ole laiskuutta, se ei ole huonoutta tai osaamattomuutta. Todennäköisesti moni ADHD pystyy joissakin asioissa sellaiseen, mihin muut eivät pysty. Ja toisissa asioissa eivät pysty siihen, mihin niin moni muu pystyy. Vähän niin kuin se O- voi antaa vertaan mulle, mutta mä en voi antaa hänelle.

Tulipa tilitys. No anyway. Oli avartava ajatusleikki itelleni. Huomasin itsekin ajattelevani tosi stigmoin monista häiriöistä ja sairauksista. Ja samalla en keksinyt yhtään syytä sille, miksi kihomadot olisi sen hävettävämpää kuin flunssa. Vaikka on kiva, että asiassa ja asioissa puhutaan positiivisesti, haastan kaikki ajattelemaan omaa semantiikkaa. Jos kehutaan vaikka addiktiosta tai häiriöstä kertovaa rohkeaksi tai todetaan ”kiva, että et häpeä”, tulee heti sellainen mielleyhtymä, että asiassa olisi jotain hävettävää. Positiivisesta vastaanotosta huolimatta se lisää stigmaa asiassa. ”No ethän sä vois sille mitään vaikka haluaisit” tyyppiset kommentit luo mielikuvan, että pitäisi haluta tehdä asialle jotain. Mä tiedän 100%, että jälkimmäisen yksi sanoja ei tarkoittanut mitään muuta kuin hyvää. Nimittäin sen sanoi mm. mieheni, jonka kanssa asiasta keskustelin. Puhuttiin asiasta yleisesti ja jossain välin hän totesi näin. Katsoin hölmistyneenä ja mietin, miksi en haluaisi olla ADHD?

It’s my superpower. Jos multa kysytään. Jälkeenpäin asioita ajatellen, se on mun heikkous ja mun voima. Iso voima. Mut jokainen iso voima on hyvä hallita, ymmärtää sitä ja osata käyttää sitä. Suunnata sitä. Ei se voima itsessään ole huono asia, sen voiman alle luhistuminen tietämättömänä ja itseään ymmärtämättä on. Samalla kun korostan tätä, ymmärrän, että ADHD on kirjo erilaisia tilanteita. Toisille se on rikkaus ja voimavara, kun sen tietää ja tuntee. Toisille se on oikeasti häiriö, hankaluus, elämänlaatua alentava asia. Joillekin se on molempia. Tässä asiassa tieto ei kuitenkaan lisää tuskaa, ellei me tehdä tiedosta tuskallista, hävettävää. Ja sama pätee monissa muissakin tilanteissa.

Join eilen kahvin 22.30. Nukahdin tunnin päästä helposti ja nukuin kuin tukki. Koska mä olen oppinut, mikä toimii mulla ja miten. Mä olen erilainen kuin tällä hetkellä oletettu enemmistö. Mä olen poikkeus pääsääntöön. Mut en mä kyllä haluais olla mitään muuta tai hävetä tätä.

Kommentit (40)
  1. Eihittovie! Kiitos 😀 En ole ikinä edes aatellut, että mulla vois olla adhd (vaikka kaverin mies opiskeluaikoina mulle lempinimeks antoikin adhd), mutta tuli jotenkin ahaa-elämys, kun luin sen aiemman postauksen. Tein jonku nettitestinki, jossa sanottiin, että saattas olla. Oon vaan jotenkin innoissani, kun selittäisi monia asioita, joista oon miettiny, että miks hitossa oon tällanen… Miehelle kun tästä sanoin, niin kommentti oli siihen sävyyn ”aijaa”, että tietysti mulla on 😆

    1. Haha, joo munkaan mies ei ollut jotenkin yhtään yllättynyt asian suhteen 😀 Ehkä ennemmin se oli sellainen ahaa-elämys hänellekin 😀
      Käy selvittelemässä asiaa 🙂

  2. Hyvin kirjoitettu. Pojallani aloitettiin alkuvuodesta adhd lääkitys, mutta kyseessä on enemmän add, kun ei ole sitä ylivilkkautta ja hyperaktiivisuutta, vain keskittymisessä ja tarkkaavaisuudessa ilmenee koulussa häiriöitä. Ilmeisesti tuo add-nimitys on kuitenkin poistumassa?
    Mulla ärsyttää tämä ”muoti taudiksi”kutsuminen. Totta, adhd diagnooseja tehdään yhä enemmän ja enemmistö on nuoria poikia, mutta pitää muistaa, että lääketiede ja tutkimukset kehittyvät kokoajan, niin ehkäpä nämä on helpommin diagnosoitavissa. Ja some on yleistynyt, joten ihmiset tiedottavat ja tiedostavat enemmän ongelmistansa ja hakeutuvat näin helpommin hoitoon. Esim. Juuri kun luin sinun kokemuksia ja tuntemuksia adhd.sta, tunnistan paljon samaa itsessäni. Ja etkös sinä joskus aiemmin kirjoittanut ferritiinistä, joka sitten kans leimattiin muotitaudiksi? No minä en olisi tietänyt koko ferritiinistä, jos en olisi lukenut blogiasi. (En ole vielä saanut aikaiseksi käydä mittauttamassa niitä, vaikka kirjoitit siitä jo aikoja sitten..) Joten kiitos. Ja anteeksi kirjoitus virheet. Luen mielelläni jatkossa kokemuksiasi.

    1. Mä oon ymmärtänyt, että ADD on joo poistumassa, että se on nykyisin yksi ADD:n muodoista, ”tarkkaamaton muoto” tjsp. Ja joo, näin kaksi ”muotitauti”-kokemusta, ferritiinin ja kielijänteen kokeneena mä vihaan eniten juuri tätä ”Muotitauti”-termiä 😀 Hei mee sä tutkituttaa ferritiini ja mä meen saamaan aikaiseksi sen kielijänne-leikkauksen? 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *