MIELIPIDEMAANANTAI – ONKO PAKKO JAKSAA?

DIVING (2).jpg

Lilyllä on ollut tässä viime aikoina hurjan hyvä kampanja #onkopakkojaksaa, joka on pureutunut työhyvinvointiin ja työuupumukseen. Mä ajattelin kirjoittaa tästä sinänsä hieman erilaisesta näkökulmasta, sillä mietin itsekseni tuota asiaa siltä kannalta, miten jaksetaan ehkäpä yhdessä maailman tärkeimmistä duuneista, vanhemmuudessa. Kotiäitiys voidaan rinnastaa työhön, ja ylipäätään mun mielestä vanhemmuus on omalla tavallaan työtä. Työtä, joka usein uuvuttaa, mutta jonka uuvuttavuudesta ei voi sanoa mitään. 

Lily on kerännyt tähän kampanjaan liittyen alan ammattilaisilta viisi vinkkiä, joista on apua työuupumuksen huomaamiseen ja ennaltaehkäisyyn. Ne vinkit olivat: Edistä keskustelevaa ilmapiiriä, lisää hallinnan tunnetta, tee kehut näkyviksi, mahdollista maisemanvaihdos ja suhtaudu palkkaukseen vakavasti. Ne nauratti mua aika paljon kun mietin niitä tältä kantilta, sillä nää kaikki on ihan päin honkia niin kotiäitiydessä kuin vanhemmuudessa. 

Tuoreena vanhempana on todella vaikea edistää keskustelevaa ilmapiiriä. Naisen mielialat hyppivät hormonimyrskyssä yhdestä toiseen ja kaikki keskustelu on tunneladattua. Äärimmäisen tunneladattua, sillä onhan keskustelun aiheena oma pieni aarre, jolle haluaa vain parasta. Tässä on mukana niin paljon syyllisyyden tunteita ja muita monimutkaisia tunteita, että on oikeasti vaikeaa puhua vanhemmuuden kiemuroista. Joillekin pareille voi olla todella vaikea puhua asioista toisilleenkin. Ja hei, sillä tärkeimmälle työkaverille, omalle lapselle ei oikein voi sanoa, että ”hei, äitiä nyt väsyttää, voisitko hei vähän nukkua?” Toki tässäkin on tärkeää pitää keskusteluyhteys auki niin puolisoon kuin vaikka ystäviin ja läheisiin, mutta se voi olla aika vaikeaa. Voi olla vaikeaa sanoa, että mä feilaan nyt tätä mutsiutta ihan jatkuvasti ja mun on paha olla, vaikka rakastan mun lasta. Tai ihan vaikka vaan vaikea sanoa, että hei, mä haluaisin nyt vaan olla yksin viikonlopun, vaikka rakastan mun perhettä. Vanhemmuuteen voi liittyä vaikka mitä tunteita, mutta syyllisyyden tunne on varmasti jokaisen vanhemmuuden vahvimpia tunnemaisemia. 

Sitten päästäänkin siihen hallinnan tunteeseen. Oikein naurattaa. Mikä hallinnan tunne?! Toimistotyössä voit päättää miten käytät aikasi seuraavana päivänä 9 ja 17 välillä. Kotona sä et tiedä yhtään herääkö auringonsäde vai mörrimöykky. Sä et voi pakottaa lasta nukkumaan minuutintarkkuudella ja ruokailuunkin voi mennä tunti tai vartti. You never know. Vanhemmuudessa ei ole mitään hallinnan tunnetta. Ja kun tähän vielä lisää sen pelon, joka on joka hetkessä läsnä, se vähäinenkin kontrolli katoaa kuin pieru Saharaan. Toki hallinnan tunnetta voi lisätä luomalla rutiineja ja sillä lailla pyrkiä helpottaa arkea, mut sen vaikutus voi olla kuin pisaralla valtameressä. 

No entäs sitten ne kehut? Kuinka usein edes maailman parhaalle puolisolle muistaa sanoa, että hei, sä oot erinomainen isä/äiti. Kehua vuolaasti malttia, osaamista, hellyyttä, pitkäjänteisyyttä, johdonmukaisuutta? Kehua sitä, että heiiii, sä sait hiukset pestyä ilman itkua ja sait pikkutyypin nukkumaan vartissa! Kyllä varmasti joskus lapsikin sanoo vanhemmalleen, että ”sä oot maailman paras äiti/isä”, mutta arjessa enemmänkin se pikkutyyppi vaan tekee just ne asiat, mitä ei saisi, kiljuu ja vinkuu ja huutaa ja sotkee ja tekee kaikkea mahdollista, mitä ei pitäisi. Siinä ei paljoa kehuta, että kuule mutsi, kivan puuron keitit aamulla, kun puurot lennätetään jonku kiukkukohtauksen iskiessä lattialle. Ihan vaan koska on väärä lusikka. 

No entäs se maisemanvaihdos? Hah! Arki lapsen kanssa. Olet kotona todella paljon. Käyt välillä perhekerhossa tai leikkipaikalla. Oot ulkona aina kun ei sada ja silloinkin kun vähän sataa. Käyt liukumäellisissä ja leikkipaikallisissa tavarataloissa ja ostareissa. Kuuntelet samoja hiton lastenlauluja ja vaikka kuinka vaihtelet leikkipaikkoja, on se silti aika lailla sitä samaa päivästä toiseen. Neljä-viisi ateriaa, leikkimistä, päikkäreitä ja loputonta siivousta. 

Enkä ees sano mitään palkasta. Henkisellä puolella maailman paras palkkaus; voi katsoa kuinka oma lapsi kasvaa, kehittyy ja miten hänen persoonansa koko ajan muodostuu. Taloudellisesti arvioiden? Maailman surkein palkkaus ja monessa taloudessa senttiä saa oikeasti venyttää aika kunnolla. Sitä paitsi tämä pikkuprojekti on myös aika kallis kaiken kaikkiaan. Palkkauksen tärkein puoli on tietenkin se, millaisia tyyppejä siinä ympärillä on työporukassa. No, ne tyypit on aika vähissä kun oot yksin lapsen kanssa kotona. 

Että ei paljoa noistakan oo sinänsä hyötyä tässä vanhemmuudessa. Mutta se mistä on apua, ja se mikä on musta olennaista jokaisessa työpaikassa ja varsinkin työuupumuksen tai muun uupumuksen uhatessa, on yksinkertainen asia. PYYDÄ APUA. Uskalla pyytää apua, äläkä pidä itseäsi huonona, kun näin teet. 

DIVING (3).jpg

Ja se mikä mua niin kyrsii tässä yhteiskunnassa on syvälle juurtunut ajatus siitä, että ”joku ei pärjää yksin” ja ”se nyt tarttee apua”. On jotenkin kunniakasta kun jaksetaan suunnilleen hautakuntoon asti, kunhan itse jaksetaan. Ei elämä se ärsyttää mua ajatuksena. Mäkin oon saanut lukuisia palautteita siitä, miten mä annan vääristynyttä kuvaa äitiydestä ja kuinka mä oon ihan sukka, kun mun äiti auttaa niin paljon. Ja nyt mä vielä palkkasin lapsenvahdin auttamaan! Mä kyllä pärjäisin yksin ja mä en varsinaisesti tarvitse apua, kyllä mä pärjäisin. Mutta ei mun tarvii elää elämääni pärjäten äärirajoillani, vaan mä voin elää täyttä elämää tehden valintoja, jotka eivät kuluta mua loppuun ja joista hyöytyy koko perhe.

Lapsenvahtien hyödyntäminen ei tarkoita, ettenkö mä pärjäisi yksinkin. Tää tarkoittaa, että olen tarpeeksi älykäs tietääkseni oman jaksamisen puitteet ja tiedän myös sen, että kun mä olen parhaimmillani, olen myös paras mahdollinen äiti. Mun äiti auttaa kahtena päivänä viikossa Danten kanssa. On auttanut siitä asti kun ollaan muutettu Lempäälään. Joka viikko äitini on apuna yhden yön ja kaksi päivää. Hän leikittää Dantea, syöttää Dantea, laittaa tämän nukkumaan ja herää yöllä, jos Dante herää. Hän antaa mun nukkua yhden aamun ja syöttää Dantelle aamupalan. Hän vie Dantea leikkimään ulos ja tiskaa päikkäreiden aikana tiskit. Hän pesee jopa pyykit. 

Mua ei nolota yhtään sanoa, että mä koskin tänään ekaa kertaa sappisaippuaan ehkä puoleen vuoteen. Meidän äiti pesee vaikeimmat tahrat. Tai mun mies, joka on meidän virallinen pyykkihuolto. Mä tosi harvoin ehdin sinne asti. Mua ei nolota myöntää tätä, koska mä oon ylpeä siitä. Mä olen ylpeä siitä, että mä oon osannut pyytää apua ja palkata apua. En tietenkään vaadi äitiäni tekemään tätä joka viikko korvauksetta. Hän ei tässä joudu mitenkään kyykytetyksi. Olemme sopineet meille sopivan järjestelyn ja sillä mennään. Kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä. Dantella on superläheinen suhde mummiinsa, mummi palvoo Dantea ja me saamme mieheni kanssa ajoittain hengähtää. Käydä salilla, käydä kahvilassa, käydä treffeillä, käydä vaikka yksin kävelemässä. Hetkeksi voimme irtaantua. 

Nyt kun palaan töihin, tarvitsemme apua vieläkin enemmän. Niinpä palkkasimme lastenhoitajan 15 h:ksi viikossa. Hän leikittää ja viihdyttää, me ehditään siivota ja tehdä ruokaa ennen kuin klo on 21, sillä saadaan työasiat työpäivän aikana tehtyä. Me ostamme lapsenhoitajalta aikaa itsellemme kun ostamme hoitoapua. 

On jotenkin surullista, että todella moni tuomitsee tällaiset valinnat ja koko ajan hoetaan jotain iänikuista mantraa siitä, miten pitäisi itse ja minä hoidin lapseni ihan itse ymsym. 

Uupunut työntekijä ei ole millään lailla hyödyksi yritykselle. Hän on vain haitaksi. Uupunut äiti ei ole hyväksi lapselleen tai perheelleen tai yhteiskunnalle. Ja koska yhä edelleen yhteiskunnassamme syyllistetään heitä, jotka ”eivät jaksa”, moni ei uskalla sanoa mitään. Ei uskalla sanoa pomolleen kaatuvansa työvuorensa alle tai sanoa puolisolleen, ettei jaksa hoitaa kaikkea yksin. Meillä erotaan, työpaikoilta ja parisuhteista, kun joka paikalta tulee sellainen info, että pitäisi olla kiireinen ja aina jaksaa. Eikä tämä ole mitään nykyajan hössötystä. Elämä on toki muuttunut. On paljon enemmän vapaa-ajan aktiviteetteja, joista voi nauttia. On paljon enemmän mahdollisuuksia kuin ennen vanhaan. Mutta väitän, että näillä ei ole niin paljon tekemistä tämän asian kanssa. Harva vanhempi unelmoi maailmanympärimatkasta, jonka näki jossain blogissa tai skumppalounaasta sunnuntaina jääkiekkotreenien sijaan. Vanhemmat unelmoi yleensä siitä, että voi katsoa leffan rauhassa nukahtamatta väsyneenä kesken. Tai siitä, että saa siivota, ilman, että joku sotkee heti sen mitä juuri siivosit. Tai ihan vaan siitä, että saa olla yksin kotona, eikä kukaan tarvitse yhtään mitään. Ihan varmasti samoja haaveita ja samoja väsymyksiä on ollut niin kauan kuin on ollut vanhemmuutta. Ihan varmasti yhtä lailla vanhemmat väsyivät ennenkin. Nyt näistä asioista voi kuitenkin jo pikkuhiljaa puhua ääneen ja saada apua tai vähintäänkin sympatiaa. Vaikka silti vielä yhä edelleen tän asian ympärillä on ihan turhaa stigmaa. 

Suoraan sanottuna nimittäin moni uupuu turhaan. Moni vanhempi ja moni työntekijä. Vanhempana sen myöntäminen on vaan hieman vaikeampaa. Eikä siitä voi hakea sairaslomaa tai todeta, että nytpä vaihdan työpaikkaa. Siksi kannattaa sisäistää jo aikaisessa vaiheessa tämä. Ei, ei ole pakko jaksaa. Vaikka jaksaisikin, jos olisi pakko, niin ei ole pakko jaksaa silloin kun sitä pakkoa ei ole. Mä ainakin nautin siitä, että voin olla äiti ja työntekijä samanaikaisesti ja olla mahdollisimman paljon lapseni kanssa, mutta samalla saan myös levätä ja nauttia elämästä. 

Mä en ymmärrä muutenkaan sitä mentaliteettia, että nyt on pakko jaksaa eläkepäiviin ja sitten saa nauttia. Menee elämän parhaat vuodet hukkaan.

Mitä mieltä te olette tästä? 

Kommentit (25)
  1. Olen kanssasi täysin samaa mieltä! Itsekin ostaisin apua, jos suinkin olisi varaa ja pyytäisin apua, jos tukiverkkoa olisi enemmän/lähempänä. Välillä tuntuu, ettei oikein ole ketään keneltä oikeasti kehtaisi/voisi pyytää apua arkeen, silloin tuntee olevansa aika yksin jaksamisensa kanssa. :/

    1. Tuo on tosi harmillinen tilanne. Tän takia mekin tultiin Lempäälään, vaikka meillä oli ihana elämä siellä Kuopiossa, sillä täällä meillä on tukiverkko lähempänä 🙂 

      1. Mulle tuli aikoinaan se käsitys, että muutitte, kun armeija käski.

        1. Mieheni oli armeijassa yli 15 vuotta sitten, että eipä tuo mitään ole käskenyt 🙂 Miehelleni tarjottiin ylennystä eri paikkakunnalla ja me sen sitten täysin vapaaehtoisesti otimme vastaan 🙂 

  2. Kiitos, tätä oli ihana lukea! Ei kenenkään tarvitse eikä kuulukaan pärjätä vanhemmuudessa yksin. Pienen vauvan ja taaperon väsyneenä äitinä olen viimeksi tänään tuntenut suurta kiitollisuutta isovanhemmista, joilta saa apua arkeen 🙂

    1. Avuliaat isovanhemmat on kyllä ihan superiso rikkaus 🙂 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *