Mielipidemaanantai: Sekundaarinen lapsettomuus

Taisi olla aika hiljaista uutisrintamalla viime viikolla vaikka oli kaikkea mahdollista Trumpin ja Putinin tapaamisen spekuloimisesta fudiksen MM-kisoihin. Siitäkin huolimatta useampi eri bloggaaja sai näkyvyyttä iltapäivälehtien sivuilla, minä mukaan lukien. Vartalopositiivisuuden lisäksi eräs toinen aihe kirvoitti mielipiteitä, ja se onkin sellainen aihe, josta olen halunnut kirjoittaa.

Sekundaarinen lapsettomuus.

Mä vihaan tuota termiä. Se on mun mielestä harvinaisen epäonnistunut ja huono termi. Mun mielestä jo tuo termi on sellainen, mikä aiheuttaa ihmisissä hirveästi tunteita, joita ei välttämättä eri termi samalla tavalla aiheuttaisi. Jos me emme mieheni kanssa voisi saada jostain syystä toista lasta joskus, niin vierastaisin todella pahasti tuollaista termiä. En kokisi millään mittarilla olevani lapseton, onhan minulla tämä yksi ihana lapseni. Olen siis jo biologinen vanhempi, niin miten minusta voisi käyttää termiä lapseton enää ikinä koskaan? Lapsettomuus ja vapaaehtoinen lapsettomuus on mun mielestä selkeitä ja järkeviä termejä, mutta tuo sekundaarinen sanana ei yhtään pelasta sitä tosiasiaa, että vaikka lapsensaaminen aiheuttaisi vaikeuksia vaikka toisen, kolmannen tai neljännen lapsen kohdalla, ei kyseinen henkilö vaan yksinkertaisesti ole lapseton. Ja samaan syssyyn sanottakoot, että kun ihminen menettää lapsensa, pitäisi sille olla oma terminsä.

Kun puhutaan jo lapsen saaneiden ongelmista tulla uudestaan raskaaksi, pitäisi olla joku muu termi ensinnäkin selkeyden vuoksi, mutta myös sen takia, että nykyisellään termi on omiaan aiheuttamaan katkeruutta ja loukkaantumisia ja sitä kautta aiheuttaa turhaa vastakkainasettelua kahden ihmisryhmän välille.

Miksi lapsettomuus sitten sanana aiheuttaa niin paljon pahaa mieltä?

No, ensinnäkin on se ryhmä, joka ei voi koskaan saada omia lapsia, ja heille ajatus siitä, että jo vanhemmuuden onnen kokenutta kutsuttaisiin lapsettomaksi tuntuu varmasti todella ikävälle. Kun ei ole koskaan saanut tai koskaan voi saada omaa biologista lasta, voi siinä tapauksessa käyttää ihan kirjaimellisesti sanan jokaisessa merkityksessä termiä lapseton itsestään. Mutta kun samaan kategoriaan termin puolesta isketään vanhempia, joilla on jo lapsi tai lapsia, tuntuu se varmasti käsittämättömän kipeältä. (EDIT:// Tekstiä hieman muokattu, jottei nyt tule lisää väärinymmärryksiä. Tällä tarkoitan sitä, jos heteropariskuntana haluaa perheenlisäystä, ei sitä saa eikä koskaan voi saada vaikkapa jonkin fysiologisen tekijän takia. Tässä en tarkoita sateenkaariperheitä yms. tilanteita, joissa ei myöskään mun mielestä oikeen voida käyttää termiä lapseton, vaikka joku osapuolista ei olisikaan biologisesti vanhempi. Myöskään adoptoineita pariskuntia en pidä sellaisina, joita kuvaisin termillä lapseton.)

Mä en tykkää myöskään siitä, kun lapsensa menettäneistä käytetään termiä lapseton. Vaikka ihmisellä ei todellisuudessa olisi enää hengissä olevaa lasta, on hän silti ollut vanhempi, eikä se miksikään muutu menetyksen myötäkään. Jossain kuulin termin enkelivanhempi, joka oli mun mielestä toki kaunis termi, mutta varmasti monille olisi vierasta käyttää sitä termiä. Ja jos meillä on lesken kaltainen vakiintunut termi puolisonsa menettäneelle, eikä leskestä käytetä termiä sinkku tai naimaton, miksi lapsensa menettäneestä käytettäisiin termiä lapseton? Se ikään kuin pyyhkii sen joskus eläneen ihmisen muiston pois. Se ei varmasti tunnu hyvältä.

En ole mikään suomen kielen kehittäjä, mutta varmasti sekundaarisen lapsettomuuden tilalle löytyisi hyvä termi, joka voisi olla mitä tahansa hedelmöittymishäiriöstä lähtien. Kyseessä on niin tulenarka asia, että sitä ei varmasti olisi helppo nimetä ketään loukkaamatta. Koska aika lailla joka asiasta voi loukkaantua ja toinen ryhmä pitää syytä loukkaantumiselle turhana, niin tuo loukkaavuus ei tokikaan voi olla ainoa perustelu, mutta jo ihan harhaanjohtavuutensa vuoksi tuo termi tulisi vaihtaa.

Kyseinen termihän on muuten esimerkiksi englanniksi secondary infertility, eli vapaasti käännettynä sekundaarinen hedelmättömyys. Jotenkin kaikin puolin järkevämpi termi.

Toinen puoli keskustelusta onkin se, että saako sekundaarisesti lapseton olla asiasta harmissaan ja avautua asiasta? Onko se OK, että vaikka kolmannesta lapsesta haaveileva avautuu asiasta julkisesti samalla kun sadat ja tuhannet haluaisivat edes sen yhden oman lapsen? Onko oikein surra lapsettomuutta, jos on jo esimerkiksi kaksi ihanaa lasta, mikä on kaksi enemmän kuin joku tulee koskaan saamaan? Vai onko se vaan ikävää ja ”turhaa uikutusta”? Aika paljon törmää sellaiseen ajatusmaailmaan, että jo vanhemmiksi päässeet eivät voi surra sitä, että eivät saa lisää lapsia.

Mun mielestä asia ei oo ihan hirveen yksioikoinen. Ymmärrän molempia puolia. Ymmärrän heitä, jotka eivät koe perheensä vielä kokonaiseksi ja surevat sitä puuttuvaa palaa. Ymmärrän myös heitä, joiden koko elämän haave oli oma perhe, mutta joille se haave on mahdoton. Kyllähän siinä tuon toisen puolen suru tuntuu suorastaan ärsyttävältä. Vähän sellainen asenne, että ei saisi surra, kun on jo saanut niin paljon. Tuo on yksi ongelmallinen ajatusmalli, koska aina löytyy joku, jolla on vähemmän, ja silloin ei voisi ikinä surra mitään. Se ei ole oikein.

Mutta, vaikka mun mielestä lapsettomuudesta ja tietyllä tapaa myös sekundaarisesta lapsettomuudesta pitäisi käydä avointa keskustelua ja normalisoida molempia asioita ja tiedottaa niistä, niin en itse tykkää siitä keskustelusta. Jos nyt ihan hirveän jyrkästi sanoisin, niin toteaisin, että ”ole tyytyväinen siihen mitä on”. Ei se tietenkään niin yksinkertaista ole, mutta tietyllä tapaa mä ajattelen näin juuri tässä asiassa. Vaikka olenkin vahvasti aina ottanut kantaa siihen, että toisen huonompi tilanne ei ole tapa arvottaa omia ongelmia, sillä aina on jollain asiat vielä huonommin ja siitäkin huolimatta pitäisi olla lupa ja oikeus surra omia ongelmia.

Meilläkin on haaveissa perheenlisäystä ja kerron siitä avoimesti. Haaveissa olisi vielä toinen ja ehkä vielä joskus kolmaskin lapsi. Jos meille sellaista haavetta ei suotaisi, en usko, että pitäisin asiasta mitään ääntä. Toivoisin toki länsimaiselta lääketieteeltä kaikkia mahdollisia apuja asiaan, mutta en välttämättä taistelisi asiassa kovin kauaa. Todennäköisesti takertuisin hieman vielä lisää tähän lapseen, joka minulla jo on, ja arvostaisin sitä, että sain hänet, vieläkin kovemmin.

En koe, että mulla olisi oikeutta puhua lapsettomuudesta, lapsettomuuden aiheuttamasta surusta tai harmista, vaikka kaipaisinkin koko sydämestäni toista lasta. Voisin kertoa avoimesti ongelmista toisen lapsen saamisen kanssa, sillä olenhan kertonut että ensimmäinen lapsemme tuli todella helposti. Kertoisin asiasta lähinnä tuodakseni tietoon sitä mahdollisuuta, että tällainenkin on mahdollista ja that’s it. Mutta tämä on VAIN minun henkilökohtainen ajatus asiasta nyt ennen kuin olen tuollaista tilannetta joutunut kokemaan.

On todella vaikea löytää oikeaa tapaa kommunikoida tätä asiaa, koska kyllä mä ymmärrän sitä toistakin ajatusmaailmaa, jossa tämä sekundaarinen lapsettomuus on oikeesti aivan kamalaa ja siinä ei todellakaan ajattele niin, että no, jollain ei ole lapsia ollenkaan. En minäkään ajattele joissain mun murheissa heti, että hei Afrikan lapsilla ei ole ruokaa. Kuten sanottua, aina löytyy heitä, joilla menee huonommin ja sen mukaan ei voi mitata omia suruja. Nää on vähän sellaisia asioita, että lapsiluku ei vaikuta siihen suruun millään tavalla. Kymmenlapsisen lapsiperheen yhden lapsen menehtyminen on varmasti ihan yhtä kivuliasta kuin ainokaisen menetys. Ja jos me lähdetään arvostelemaan useamman lapsen vanhempia siitä, että he eivät saa potea surua siitä, että eivät saa vielä yhtä, niin onko lapsettomillakaan sitten oikeutta potea surua siitä, ettei saa sitä ainuttakaan lasta? Mikä on oikea määrä? Milloin tuntee itsensä kokonaiseksi vanhempana tai ihmisenä tai perheenä? Kukaan muu ei voi sitä määrittää, joten siinä missä tuo termi on mun mielestä ihan hirveän epäonnistunut, vielä vähemmän ymmärrän heitä, jotka ottavat oikeudekseen määritellä sen, mikä on kellekin sopiva lapsiluku ja mihin pitäisi olla tyytyväinen ja mistä onnellinen. Joku tuntee itsensä kokonaiseksi yhden lapsen vanhempana, toinen lapsettomana ja kolmas kaipaa ehkä vielä kuudetta lasta. Eikä kenenkään pitäisi sitä arvostella.

Siinä missä kaipaisi jo lapsia saaneilta ymmärrystä ja hienotunteisuutta lapsettomia kohtaan, kaipaisi myös lapsettomilta ymmärrystä toista puolta kohtaan ja sitä, että kipu, kaipaus ja suru on subjektiivisia. Vaikka varmasti jokainen sekundaarisesti lapseton ymmärtää, että on vielä omaansakin isompaa surua asiassa, voi se oma suru olla kuitenkin äärimmäisen mittavaa.

Mun mielestä suurin syyllinen tässä keskustelussa on tuo huono termi ja provosoiva media. Iltapäivälehtien otsikointi luokkaa ”Kahden lapsen äiti suree lapsettomuuttaan” on omiaan aiheuttamaan provosoitumisia ja pahaa mieltä, ja siitä seuraavaa keskustelua, joka aiheuttaa pahaa mieltä toiselle puolelle myös. Saman asian voisi otsikoida ihan eri tavoin ja niin, että se ei satuttaisi ketään. Ja kun tuo termi lapsettomuus poistettaisiin kokonaan tästä keskustelusta, tunteet eivät todennäköisesti kuumenisi yhtään niin paljon.

Jokainen saa surra omaan lapsilukuun liittyviä murheita, ja sitä ei pitäisi arvostella. Mutta siinä kannattaisi käyttää eri termistömä, sillä vaikka yksi ihminen jäisi juuri sen kyseisen lapsen kohdalla lapsettomaksi, niin jos hänellä on jo lapsia, häntä ei vaivaa lapsettomuus eikä hän ole lapseton.

Kommentit (45)
  1. Aiheeseen en ota sinällään kantaa, koska en ole asiaan perehtynyt. Mutta, mutta..

    Se, että ei voi saada biologista lasta, ei tarkoita sitä, että olisi ”sanan ihan jokaisessa mielessä todella lapseton”. Saatika se, että voi saada lapsen, mutta ei ole sitä biologisesti itse tehnyt.

    Olen yhdessä vaimoni kanssa perustanut perheen ja yhteisestä päätöksestä halunnut meille kaksi lasta. Minulla on aivan toimiva kohtu ja munasarjat, mutta vaimoni halusi lapsemme synnyttää, itselle asialla ei ollut mitään väliä. En todellakaan koe tästä syystä olevani lapseton ja onpa tosi surullista, jos joku muu kokee. Biologia ei paljoa merkitse. Jos minua ei olisi, ei oli meidän lapsiakaan.

    1. Tätä ei tarvitsisi ihan noin yksioikoisesti ymmärtää, sillä tuota en suinkaan tarkoittanut. Tarkoitin tässä tapauksessa heteropariskuntaa, jotka biologisesti ajatellen lähtökohtaisesti oletusarvoisesti ovat kykeneviä saamaan lapsia, mutta eivät kuitenkaan syystä tai toisesta saakaan lasta alulle. Samaa sukupuolta olevat henkilöt eivät lähtökohtaisestikaan sinänsä voi olla siinä tilanteessa, että käsisivät sekundaarisesta hedelmättömyydestä, ellei vaikka ole niin, että vain toinen osapuoli on kykenevä raskautumaan ja synnyttämään ja jostain syystä hänkään ei sitten hedelmöity.

      Oma lukunsa on samaa sukupuolta olevat pariskunnat, jotka adoptoivat tai sitten toinen vanhemmista on biologinen vanhempi ja toinen ei välttämättä biologisesti geeniperimältään ole lapsensaamisessa mukana.

      Kaltaisessanne tapauksessa en todellakaan koe, että sinä olisit lapseton ja vaimollasi olisi lapsi. Te olette yhdessä vanhempia ja teillä on yhteiset lapset. Ihan samalla tavalla kuin adoptiotapauksessa en koe ihmisiä lapsettomiksi, onhan heillä lapsia, vaikkei biologisia olisikaan.

      Sinähän voit saada biologisesti lapsen ja olet saanut perheenlisäystä puolisosi kanssa. Kuka ihme pitäisi sinua lapsettomana siis?

      Olen pahoillani, jos olet ymmärtänyt väärin, ehkä olen ilmaissut asian epäselvästi, mutta tuossa nyt ei todellakaan tarkoitettu tämänkaltaista tilannetta.

      1. Okei, ymmärrän pointtisi nyt, kun aukaisit asiaa. Asia pisti silmääni siksi, että jotkut ihan tosiaan ajattelevat, että en ole lapsieni vanhempi, koska biologista sidettä ei ole. Toisekseen on ankeaa, ettei lähes koskaan kuulu ryhmään, josta puhutaan. Aina toiseutetaan. Ymmärrän, ettet voi näin lyhyeen tekstiin sisällyttää kaikkia pareja ja tilanteita, eikä tarvitsekaan, mutta sen avaaminen, että tekstissä on kyse hyvin kapeasta alueesta vanhemmuutta/lapsettomuutta, oli ihan hyvä idea.

        1. Niin, no mun mielestä itse aihe, eli sekundaarinen lapsettomuus, ei sinänsä koske sateenkaariperheitä, koska he ovat tavallaan primaarisen lapsettomuuden alaisuudessa, koska eivät yksinkertaisesti voi saada biologisesti lapsia yhdessä. Myös turha puhua erikseen adoptioperheistä tässä yhteydessä, koska hekään eivät liity sekundaariseen lapsettomuuteen. Ellei ole tilanne, että on yksi biologinen lapsi ja sitten ei saada enempää ja adoptoidaan. Silloinkin mun mielestä toi termi lapseton on edelleen väärä, vaan silloin on kyse nimenomaan sekundaarisesta hedelmättömyydestä, ei lapsettomuudesta.

          Mä en osannut edes ajatella, että joku saattaisi teidän kaltaisessa tilanteessa ajatella noin, koska eihän tää aihe ees liity tohon tilanteeseen. Varsinkin kun molemmat olette kykeneviä saamaan lapsia. Jotenkin oletin, että kun keskustellaan sekundaarisesta lapsettomuudesta eikä esim. ”milloin on oikeasti vanhempi?” tms. niin oletusarvona on jo se, että tämä ei koske kuin heteropariskuntia, jotka eivät biologisista lähtökohdista huolimatta pysty saamaan lapsia.

          Ja ymmärrän tietenkin, että ei kuulu siihen valtavirtaryhmään ja se harmittaa tietenkin näissä keskusteluissa. Mutta toisaalta, se ei välttämättä johdu siitä, ettei haluttaisi puhua vaan senkin takia, että heterona en vaan osaa edes ajatella kaikkia kulmia ja näkökohtia tällaisessa tilanteessa, koska onhan oma elämäni tietenkin hyvin heterosentrinen. Mun mielestä näissä asioissa ei voi vaatia bloggaajalta, että osaisi kattaa omassa mielipiteessään spesifistä aiheesta ihan kaikkea ja kaikkia.

          Sateenkaariperheisiin liittyen tilanne on myös sellainen, että voi olla vaikeaa kommentoida asioita tai edes olla uskallusta käsitellä aihetta, ettei vaan loukkaa ketään. Mä en myöskään koe, että mulla olisi asiaan mitään sanottavaa. Mun mielestä kaikilla sateenkaariperheillä tulisi olla yhtäläiset oikeudet ja mahdollisuudet saada lapsia ja sama pätee vaikka sinkkumiehiin ja -naisiin. Jokaisella on mun mielestä oikeus perheeseen, oikeus iloita ja surra sitä ja oikeus elää kenen kanssa haluaa ja perustaa tämän kanssa perheen. Tuosta ei oikein saa sen syvempää postausta, kun tuossa ei mun mielestä ees pitäisi olla tarvetta keskustelulle.

          Iloa teidän lapsiarkeen puolisosi kanssa! 🙂

  2. Niin, tämä on arka aihe ja olin hyvin pitkälle samoilla linjoilla kanssasi yhden lapsen saaneena, mutta kun toista ei alkanut toiveista huolimatta viiden vuoden sisällä kuulua alkoi mielipiteenikin muuttua. En kuitenkaan koskaan sanonut sitä ääneen, vaikka juoksimme tutkimuksissa ja hoidoissa ja ihmiset ihmettelivät miksi ei esikoiselle jo kuulu sisarusta.
    Lopulta tulin raskaaksi ja olimme onnemme kukkuloilla. Onni päättyi kuitenkin viikolle 37+4 kun lapsemme kuoli kohtuun. Ymmärrän, että primaaristi lapsettomat saattavat kokea todella pahana tuon sekundaarin lapsettomuuden terminä ja ajatuksena, mutta se tuli yllätyksenä, että monet lapsettomat olivat myös sitä mieltä, ettemme olisi saaneet surra kuollutta lastamme, koska meidän olisi pitänyt olla onnellisia esikoisesta. Nämä asiat eivät kuitenkaan mitenkään sulje toisiaan pois. Vaikenimme kuitenkin siis siitäkin surusta, jottemme loukkaisi muita.
    Lopulta asiat kuitenkin menivät onnellisesti ja saimme lyhyen ajan sisällä vastoin useiden lääkäreiden sanomisia ja lääketieteellisistä faktoista huolimatta kaksi biologista lasta lisää. Joten nyt me emme saisi kenenkään mielestä surra kuollutta poikaamme, koska se jotenkin kuulemma vähentää rakkauttamme elossaoleviin lapsiimme….just. Joskus en voi muuta kuin ihmetellä miten putkinäköisiä ihmiset voivatkaan olla. Toisen suru ja kokemus on aina subjektiivista ja sen kyseenalaistaminen on mielestäni osoitus suunnattomasta itsekeskeisyydestä.

    1. Aivan kamalia juttuja olette saaneet osaksenne :/ Olen todella pahoillani puolestasi saamistanne kommenteista, kertoo kyllä jotain älyn puutteesta kommenttien antajilla tuollainen.

      Ja vaikka kuinka monta lasta olisi, teillä todellakin on oikeus ja lupa surra sitä pientä, jonka te menetitte. Hän oli oma ihmisensä, jota ei mikään muu koskaan korvaa <3 Ihanaa, että olette ylittäneet mahdottomalta näyttäneet esteet ja saaneet ison perheen 🙂 Iloitkaa sitä joka päivä ja surkaa menetystä aina kuin oikealle tuntuu. Kukaan muu ei sitä voi määritellä teidän puolesta <3

      Ja tuossa on just hyvä esimerkki siinä, miten toinen puoli loukkaantuu tässä asiassa herkästi, mutta samalla loukkaa itse vielä ehkä julmemmin :/

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *