Mielipidemaanantai: Vartalopositiivisuus

Maanantaiaamut aiheuttaa mussa nykyään pientä pelon hikeä, varsinkin näin lomaltapaluun jälkeinen maanantai, kun ensimmäinen postaus hetkeen ja sen aiheena jotakin sellaista, joka takuuvarmasti synnyttää tunteita, eikä välttämättä pelkästään positiivisia.

Tänään ajattelin nimittäin pohtia hieman kehoasioita. Body positive, body shaming, vartalopositiivisuus yms. on termejä, joita näkee ja kuulee päivittäin. Nää on kaikki hurjan hienoja konsepteja ja ilmiöitä, jota yhteiskuntamme on kaivannut! On upeaa, että valtamediat nostavat Ashley Grahamin kaltaisia upeita naisia esiin julkaisuissa, joissa ennen on nähty vain XS-koon malleja. On hienoa, että monet vaatekaupat ovat ottaneet malliksi ”normaalikokoisia” naisia tai plus-kokoisia naisia. On hienoa, että yhteiskunnallisesti pyritään pois siitä ajatuksesta, että vain S/36 -kokoinen nainen on hyvä ja seksikäs ja vain hoikka, mutta kurvikas ja hieman lihaksikas kroppa on hyvä.

Vartalopositiivisuuden ideana on tietenkin se, että jokainen vartalo on kaunis ja mahtava sellaisenaan, eikä yhtäkään vartaloa pidä hävetä. Ei yhtäkään muhkuraa tai näkyvää kylkiluuta, ei yhtään mitään. Vihdoin vuosien jälkeen tämä ajatus on ottamassa tilaa ja näkyvyyttä niin valtamediassa kuin sosiaalisessa mediassa.Lihavuus on vuosia työnnetty johonkin sellaiseen lokeroon, jossa se on väärää, noloa, häpeällistä ja jotenkin ihmisen itsensä aiheuttama paha asia, mitä pitäisi piilotella. Bodypositiivisuus on tuonut enemmän ja enemmän hyvää mieltä ja muovannut yhteiskunnallista mielikuvaa siitä, millainen vartalo on ”oikeanlainen”. Lyhyt vastaus: kaikki vartalot.

Mutta… Ja kyllä, tuon erittäin positiivisen kappaleen jälkeen tulee mutta, eihän tämä muuten olisi mielipidepostaus.

Mutta, mun mielestä tämäkin asia on paikoitellen mennyt yli ja tämän ympärillä on hieman sellaisia ilmiöitä, joista en niin välitä.

Oletteko törmänneet tilanteeseen, jossa huippuunsa treenattu ja viritetty fitness-kroppa ihonmyötäisiin vaatteisiin puettuna saa osakseen negatiivista kommentointia (”huomionhakuista itsensä esittelyä!” yms.) samaan aikaan kun ylipainoisen ihmisen poseeraama alastonkuva saa osakseen ihannoivia ja positiivisia kannustushuutoja, vartalopositiivisuutta. Useammin ja useammin huomaan, että vartalopositiivisuus tuntuu rajoittuvan vain siihen, että ollaan positiivisia ylipainoista kroppaa kohtaan. Tuntuu olevan ihan OK kirjoitella netissä ja jopa ihmisille itselleen ”ei vittu oot laiha” -kommentteja, mutta ylipainosta puhutaan vain ylisanoin. Rohkeaa, upeaa, on mistä ottaa kiinni, enemmän mitä rakastaa… Muistan kun olin joskus vuosia sitten itse aika laihassa kunnossa ja sain jatkuvasti kommentteja, joissa laihuutta kritisoitiin suorasanaisesti. Jos lihavuutta olisi kritisoitu tuolloin samalla tavalla, olisi se aiheuttanut jo silloin myrskyn. Tietyllä tapaa bodypositiivisuus-ilmiö on mielestäni menossa hieman väärään suuntaan, kun monilta unohtuu se, että sen on tarkoitus olla positiivinen aate kaikkia vartaloita kohtaan; supetreenattuja, superlaihoja, keskikokoisia ja ylipainoisia.

Usein tässä tulee perusteluna se, että ”ylipainoinen ei voi mitään” ruoansulatukselleen tai vastaavalle, ja mennään niinkin pitkälle, että laiha on itse ajanut itsensä tilanteeseen tai joku on treenannut itsensä vain palvellakseen vanhentunutta yhteiskunnallista tavoitetta. Joku ehkä vaan urheilee paljon ja toinen ei ehkä liho millään, vaikka kuinka söisi. Ihan yhtä lailla olemme kaikki hieman kroppamme sanelun ”uhreja”. Oon itse asiassa viime aikoina oppinut ihan valtavasti siitä, miten syömisellä ja liikkumisella ei välttämättä saavutetakaan onnea ja ihmetystä, sillä samat ruokailu- ja liikkumistavat vaikuttavat aivan eri tavalla hormonien sanelemana. Tässä raskauden ja äitiyden hormonimyllyssä olen ihan kunnolla ymmärtänyt sen, miten aina välillä voimme vaikuttaa kroppaamme yllättävän vähän. Milloin kiloja karisee kuin itsestään, milloin yksi suklaapala on liikaa. Lihavuus, normaalipaino ja laihuus on kaikki sellaisia asioita, jotka ovat sekä itseaiheutettuja että sellaisia, joihin ei välttämättä voi ihan hirveän helposti vaikuttaa.

Jotenkin tuntuu, että joillekin ihmisille tuo koko vartalopositiivisuus on tapa puolustaa omaa ylipainoa ja saada hyväksyntää sille, ja vartalopositiivisuus muuttuukin ykskaks lihavuuspositiivisuudeksi, missä ei-lihavat ovat vastustajia. Se ei tietenkään ole vartalopositiivisuuden idea ja tavoite, vaan ainoastaan yksi lieveilmiöistä, joita eittämättä syntyy kun ihmiset käyttävät jotakin ideologiaa kuten itse haluavat.

On tässä ilmiössä toinenkin asia, joka mua hieman huolestuttaa. Ja nyt tunnen käveleväni palavien hiilien päällä, kun yritän muotoilla tämän asian mahdollisimman diplomaattisesti. Yhteiskunta, jossa ihmiset tuntevat pakottavaa tarvetta laihduttamiselle, on väärin. Maailma, jossa ajatellaan, että vain laiha voi olla kaunis, haluttava ja menestyvä, on väärin. Kiusaamiset, syrjinnät yms. vartalon koon perusteella on väärin. Ylipainoinen ei ole huonompi ihminen, huonompi vanhempi, huonompi työntekijä jne. Tuollainen ylipainoa syyllistävä ja huonontava ajatusmaailma on aivan perseestä.

Mutta, mun mielestä liiallinen bodypositiivisuus ei myöskään ole hyvästä. Mun mielestä on tärkeää, että tuntee itsensä onnelliseksi ja hyväksi missä tahansa kropassa, mutta lihavuuden ihannointi ei ole hyvä asia. Mun mielestä voi olla samanaikaisesti onnellinen täyttä elämää elävä ihminen, mutta tiedostaa laihduttamisen (tai toisinpäin ajatellan myös lihomisen) tarpeen. Se laihduttamisen tarve ei vaan tule siitä, että sen tuntee ulkoisena painostuksena vaan siitä, että on oma halu laihduttaa ja olla terveen kokoinen. Tällä en siis tarkoita sitä, että BMI 27 alkaisi tavoittelemaan verenmaku suussa BMI 19, vaan tarkoitan sitä, että kaiken vartaloposiitivisuuden keskellä ei pidä unohtaa ylipainon (tai alipainonkaan for that matter) terveydellisiä vaikutuksia. On syynsä sille, miksi pitäisi pyrkiä tietynkokoiseen vyötärönympärykseen ja painoindeksiin. Olisi hyvä näiden lisäksi tarkkailla myös esimerkiksi omaa rasvaprosenttia. Ei pyrkiä Iggy Pop-maiseen 3 %, mutta ei myöskään olla liian tyytyväinen 40 % rasvaprosenttiin. (EDIT: Pahoittelen typoa alkuperäisessä tekstissä)

Tuoreena äitinä oon miettinyt paljon sitä, millainen vanhempi haluan olla lapselleni. Haluan olla energinen ja iloinen äiti. Haluan olla sellainen äiti, joka jaksaa leikkiä ja painia, juosta ja seikkailla. En varmastikaan olisi huono äiti, vaikken jaksaisi näitä asioita, mutta tällainen äiti minä haluan olla. Se vaatii hyvää pohjakuntoa ja energistä elämäntapaa. En ajattele näkyviä vatsalihaksia ja ”bikinikroppaa”, vaan ajattelen jaksamista, nopeutta, vahvuutta ja ennen kaikkea pitkäikäisyyttä. Minä haluan olla läsnä lapselleni mahdollisimman terveenä vuosikausia. Haluan sitten joskus olla mahdollisimman terve ja vahva vanhus, joka joskus leikkii Danten lasten kanssa. Haluan olla se äiti, jonka kanssa voi lähteä tarpomaan metsään tai luistelemaan tunneiksi. Haluan myös antaa lapselleni oikeanlaiset lähtökohdat elämään ruokailujen ja liikkumisten kautta. Jo nyt meillä syödään täysjyväpastaa ja kalaa ja paljon vihanneksia. Se on myös se malli, jonka haluan antaa lapselleni. Haluan, että hän tietää olevansa rakastettu ja hyvä minkä tahansa kokoisena, ja hänellä on terve vartalonkuva. Mutta haluan myös lapsesta asti opettaa terveellisiin ruokiin ja urheilusta nauttimiseen.

Vaikka kuinka rakastaisi omaa kehoaan, on silti mielestäni täysin hyväksyttävää ja hyväkin suunnitella ja toteuttaa laihtumista. Yksi ongelma bodypositiivisuuden nykymuodossa on myös se, että se ei välttämättä motivoi terveempään vartaloon. En missään nimessä sano, että yhteiskunnan paine ja oman kropan läksyttäminen olisi hyvä motivaatio sekään. Mun mielestä vaan ajatus ”mä oon täydellinen juuri tällaisena” tilanteesta huolimatta ei välttämättä palvele hirveän pitkälle. ”Mä oon kaunis ja hyvä juuri näin, mutta mulle tekisi hyvää laihtua hieman” on mun mielestä paljon paremmin palveleva ajatus. Että sen kaiken vartalopositiivisuuden keskellä muistettaisiin se, että vaikka ihmisen arvo ei määrity hänen painollaan ja ihmiset ovat yhdenvertaisia painostaan huolimatta, olisi tärkeää muistaa terveydelliset ulottuvuudet. Olisi myös tärkeää antaa jokaiselle oikeus omaan esteettiseen näkökulmaan. Jos joku hieman pehmeämpi ja pyöreämpi haluaa laihtua ja treenata näkyvät lihakset, se on ihan hyväksyttävää. Se on itse asiassa oikein positiivista, eikä kyse ole välttämättä yhteiskunnan paineisiin mukautumisesta tai siitä, ettei ole onnellinen. On jotenkin kummallista vartalopositiivisuuden keskellä törmätä jatkuvasti siihen ajatukseen, että joku treenaa, koska ”ei ole onnellinen tai tyytyväinen itseensä ja voi huonosti”.

Mun mielestä vaikka hyväksyisi oman ylipainon, olisi tärkeää saada ammennettua yhteiskunnasta ja kanssaihmisistä motivaatiota terveenä ja hyvinvoivana pysymiseen. Toki rutkastikin ylipainoinen ihminen voi elää täyttä ja aivan mieletöntä elämää, mutta on lääketieteellisesti kiistatta todistettu ylipainon haitat – niin fyysiset kuin henkisetkin. Siksi on mun mielestä sitä huolestuttavampaa, mitä enemmän bodypositiivisuus muuttuu lihavuuden ihannoinniksi. Kaikkea pohdintaa lihavuuden ja ylipainon ympärillä ei pidä tulkita bodyshamingiksi, vaan on oikeasti ihan paikallaan puhua nimenomaan ääripäiden, ali- ja ylipainon haitoista ja potentiaalisista uhkakuvista.

Sillä tyytyväisyys omiin muhkuroihin ei suojele aikuisiän diabetekselta. Tai raskausajan diabetekselta. Tai korkealta verenpaineelta, uniapnealta tai vaikka lapsettomuudelta. Tyytyväisyys omaan kroppaansa ei auta silloin kun elämänlaatu alkaa kärsiä terveydellisistä syistä.

Vartaloposiitiivisuus on ajatuksena ja aatteena aivan täydellinen! Kunhan sen muistaa pitää mielessä sellaisena, millaiseksi se  on tarkoitettu. Jokainen kroppa on tärkeä ja kaunis ja hyvä. Jokainen kroppa on yhdenvertainen. Jokainen ihminen on yhdenvertainen. Jokaisella on oikeus olla onnellinen ja elää täyttä elämää riippumatta siitä, mitä vaaka sanoo tai minkä koon farkkuihin mahtuu. Jokaisella. Laihalla, keskikokoisella ja lihavalla. Mutta se ei tarkoita sitä, ettei voisi pyrkiä kohti erilaista kroppaa. Vaikka hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, saa ja pitääkin olla tavoitteita. Saa kuuluttaa ja ihailla vartaloposiitivisuutta ja samalla itse laihduttaa. Se sama kroppa on aivan yhtä ihana nyt, +30 tai -30 kg.

Vartaloposiitivisuus ei mun mielestä tarkoita sitä, että joku päivä kokee valaistumisen ja toteaa, että jes, mä oon hyvä näin, mun ei tartte enää ikinä tehdä mitään asian eteen. Mun mielestä vartalopositiivisuus on sitä, että rakastaa itseään joka askeleella sillä matkalla, jonka on omalle keholleen valinnut oikeaksi. On hienoa hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, mutta vielä hienompaa on hyväksyä itsensä lisäksi faktat ja pyrkiä aina kohti terveempää kehoa.

Psst! Bloggaaja on palannut lomalta, joten tästä palataan normaaliin päivärytmiin blogissakin 🙂 

Kommentit (180)
  1. Siis mä olen niin samaa mieltä!!

  2. Kyllä, just näin! Mukavaa että uskalsit tuoda esiin tän näkökulman, joka on varmastikin vähintään tunteita herättävä. Oon tismalleen samaa mieltä tän tekstin kanssa. Mielestäni esim. läheisten sairaalloiseen lihavuuteen pitäisi voida puuttua samalla tavalla, kuin jos joku läheisistä laihtuu hälyyttävän paljon. Vartalopositiivisuus on loistava ilmiö, joka on auttanut itseäni hyväksymään paksut, lihaksikkaat reiteni jotka eivät todellakaan mahdu s-kokoisiin housuihin. Kiitos tästä tekstistä!!

    1. Kiitos kommentistasi 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *