Minulla on ADHD

Jep. Siinäpä se tuli, otsikossa jo. Jännitti kertoa, mutta samalla tuntui hyvin luontevalta kertoa, vaikka oma polku tässä asiassa on vasta ihan aluillaan. Meikämandoliinilla on ADHD. Tätä mieltä on psykiatri, neuropsykologi ja yours truly sekä iso osa läheisistäni. Nyt kun oon tehnyt sen, mitä ADHD:ssa usein tehdään, eli ylijaetaan henkilökohtaisia asioita kaikille kyselemättä tai pohtimatta sitä, haluaako vastaanottaja kuulla, voisin ottaa happea, ottaa pari askelta taaksepäin ja palata alkuun. Ihan alkuun.

”Mä oon vähän miettinyt, että mulla vois olla ADHD” sanoin joku aika sitten perheelleni. Kukaan ei tyrmännyt mahdollisuutta ja siskoni totesivat, että ”niin, voi hyvinkin olla” hyvin ykskantaan yhtään epäilemättä asiaa. Miehelleni ajatus siitä, että mulla on ADHD taisi tulla jopa helpotuksena. Oikeastaan kukaan läheisistäni ei hetkeäkään vaikuttanut epäilevän asiaa.

Mä olin vauhdikas, vilkas ja energinen lapsi. Ihan fiksukin. Koulu oli aina ylihelppoa, sain läksyt tehtyä koulupäivän aikana ja olin aina valmis tehtävieni kanssa tosi nopeasti. Tää johti siihen, että patoutunutta energiaa oli vaikka kuinka, eikä mitään mihin päästää sitä irti. Niinpä mun todistusten 9 ja 10 riviä koristi usein 8 tai parhaimmillaankin vain 9 käyttäytymisestä. Syynä tähän oli aina se, että ”ei malta pysyä aloillaan” ja ”höpöttää ja hölisee ja häiritsee muita”. Jo lapsuudessa joskus esille otettu ADHD-diagnoosi tyrmättiin samantien koska eihän mulla ollut pakkoliikkeitä tai lukihäiriöitä. Elämäni ensimmäisen kolmen vuosikymmenen aikana ADHD-sana kävi keskustelussa muutamaan otteeseen, usein muodossa ”ei voi olla ADHD, koska pystyy keskittymään ja on hyvä koulussa” ja asia oli sillä taputeltu. Kesti 31 vuotta, ennen kuin minä sain ADHD-diagnoosin löydetteyäni itseni aiheen äärelle toisen lapsen saamisen jälkeen ja hakeuduttuani osaaviin käsiin selvittämään, mikä mua oikein vaivaa.

Tätäkin kirjoittaessa ajatukset poukkoilevat, enkä oikein tiedä mistä aloittaa. Koko elämäni jatkuneista oireista, jotka olen laskenut vain huonoiksi tai haastaviksi luonteenpiirteiksi? Vai siihen, miten päädyin hakemaan apua? Apua, miten saan tämän mahtumaan yhteen blogitekstiin!

Kuten monilla muillakin, mulla oli itsellänikin pitkään hyvin virheellinen kuvitelma ADHD:sta. Mä usein totesin asian tullessa esiin (ja se on tullut ei-niin-yllättävän usein esiin), että ei mulla voi olla ADHD, koska mä pystyn keskittymään välillä tosi hyvin. ADHD ei kuitenkaan ole täysi kyvyttömyys keskittyä, vaan se on hyvin usein juuri sitä, millaista on elämä pääni sisällä. Se on yhdistelmä hyperkeskittymistä ja viivyttelyä. Mulla saattaa mennä tunteja saada aloitettua joku tehtävä, kun en pysty keskittymään siihen, mutta sitten saatan tehdä jonkun toisen tehtävän puolessa tunnissa keskittyen aivan täysillä. Saatan uppoutua täysin kirjaan ja lukea sen neljässä tunnissa kannesta kanteen, mutta en saa tehtyä kirjanpitäjälle kirjanpitoni esikäsittelyä, joka on helppoa. Oikeastaan monet helpot ja yksinkertaiset asiat tuntuu hirveän ylitsepääsemättömiltä. Koska mä pystyn kyllä keskittymään, mutta silloin sen asian pitää olla erittäin kiinnostava. Viime aikoina oon joutunut tekemään oikeasti hirveästi töitä sen eteen, että saan perusasiat tehtyä. Jos on pitänyt tehdä ”tylsiä asioita”, niin olen laittanut taustalle tv-sarjan tai pelannut samalla puhelimella Menolippua, tai mitä ikinä. Mä pystyn keskittymään paremmin välillä niin, että teen samalla jotain muuta. Se joku muu asia vangitsee ne sinkoilevat ajatukset. Se on kylläkin varmasti erittäin kuluttavaa aivoille ja siksikin lähdin hakemaan ratkaisua tilanteeseen, nimittäin pelkäsin vetäväni itseni piippuun nuorena, käymällä jatkuvasti kierroksilla. Ja niissä kierroksissa ongelma onkin se, että samalla mä väsytän itseäni ja väsymys johtaa kiukutteluun ja… no, ei kovin terve tapa hoitaa elämää.

Mulle on ollut ominaista koko ikäni se, että päässäni on sinkoillut miljoonia ajatuksia. Tuhat välilehteä auki, eikä ne koskaan mene kiinni. Kaikki mun ADHD-oireet olivat melko hyvin hallinnassa kun minä vastasin vain itsestäni ja rytmitin omaa elämääni ja arkeani. Ja sitten tuli lapset. Ensimmäisen jälkeen kävin läpi raskaan ja kuluttavan vaiheen, jonka uskoin johtuvan vain raudanpuutteesta, mutta tämän toisen kohdalla oireet lähtivät jo vähän käsistä. En saanut enää keskityttyä yhteenkään asiaan, en saanut mitään tehtyä loppuun, kaikki oli koko ajan jotenkin vaiheessa, sekaisin, saattamatta loppuun. En pystynyt sulkemaan yhtää häiriötekijää mielestäni (tästä kirjoitin luullen, että aistit on vaan niin auki lapsen vahtimisen takia, etten saa suljettua häiriötekijöitä mielestäni). Aloin huolestumaan muististani jo viime vuoden puolella ja usein päivään mahtui selittämättömiä ahdistuksen ja kiukun vaiheita. Sellaisia, että olin kiukkuinen, mutten itsekään tiennyt miksi. Tai ahdistunut. Ja päällä oli jatkuva ahdistuksen tila. Mulle on ollut täysin normaalia mennä kauppaan ja säntäillä sen läpi ihan hirvee paniikinomainen ahdistus rinnassa, koska en ole pystynyt keskittymään siihen. Vaikka ei ole ollut kiire. En oo pystynyt keskittymään saattamaan ruokaostoksia loppuun ja kun on pitänyt mielestäni olla muualla (vauvan luona, tekemässä töitä, siivoamassa kotia), niin tilanne on mennyt siihen, että oon tullut kaupasta random ostosten kanssa, hukannut sen koko ajan niin, että sinne kauppaan oli anyway mentävä uudelleen. Ja auta armias, jos joku tuli keskeyttämään millä tahansa kysymyksellä, niin tuntui, että ajatukseni särkyivät kuin lasimaljakko ja sirpaleita piti kerätä aina puoli tuntia, ennen kuin sen saman ajatuksen sai kiinni. Jatkuva pieni möykky rinnassa, joka huusi pääni sisään ahdistusta, kiirettä ja aivan jatkuvaa epäonnistumisen tunnetta.

Dantella on ikäryhmälleen ominaista paikallaan pysymättömyyttä ja jatkuvaa höpinää ja joskus alkuvuodesta heitin miehelle puolivitsillä jotain ADHD:hen liittyvää. Vähän sen jälkeen kaveri kertoili omasta ja lastensa ADHD:sta ja mä päädyin tekemään sen, mitä teen hyvin usein ja joka on hyvin ominaista ADHD-mielelle. Jonkin korkeamman prioriteetin tekemisen sijaan mä käytin pari tuntia viivytellen oikean asian tekemistä ja lukemalla ADHD:sta. Ja ykskaks alkoi soimaan kaikki mahdolliset hälytyskellot. Luin jutun korkeasta älykkyysosamäärästä ja ADHD:sta (ennen kuin joku nyt repii pelihousunsa, niin vaikken aina fiksulta vaikuta, mulla on mittauksen mukaan korkeahko ÄO) ja se resonoi niin vahvasti, että ylitseni vyöryi huojennuksen aalto. Tein ADHD-sivuilta löytämäni testin. Tein sen äärimmäisen aidon rehellisesti, oikeasti vastaten kysymyksiin, enkä hakien tiettyä lopputulosta. Tiedättehän kaikki sellaiset naistenlehtien testit, joihin jokainen tietää, mitä vastata, että saa tietää olevansa Carrie eikä Miranda? Niin, en ihan usko testeihin, koska koen, että pystyn manipuloimaan niitä. Mutta tähän vastasin ihan täysin 100% omien fiilisten mukaan. ”Jos pisteesi ylittävät 70, suosittelemme hakeutumaan lääkärin vastaanotolle”. 94. Ehh. Pyysin miestäni tekemään sen vastaten niin kuin hän ajattelisi minun vastaavan. 68. Okei, soitin vakuutusyhtiöön, pyysin ettimään mulle jonkun ammattilaisen, joka ymmärtää aikuisiän ADHD:ta ja varaamaan ajan.

Siellä mä sitten istuin psykiatrin oven edessä ja mietin, miten selitän hänelle tunnissa kaiken tämän clusterfuckin, mikä mun päässä on. Ei tarvittu edes tuntia, eikä mun tarvinnut selittää, vaan vastata kysymyksiin. Psykiatrin sanomisista sanan ADHD lisäksi aivoni rekisteröivät myös ”pakko-oireilua ADHD-oireiden hallitsemiseksi” ja sain lähetteen neuropsykologisiin tutkimuksiin. Kolmen tunnin neuropsykologinen testaus kulutti voimavaroja kuin kolmen päivän edestä. Tuntui, että mun aivot oli laitettu oikeesti äärimmäiseen testiin ja olin ihan superväsynyt sen jälkeen. Tämän jälkeen saadusta lausunnosta ei jäänyt epäselväksi se, mitä mieltä neuropsykologi oli tilanteesta. ”Asiakas on kyennyt kompensoimaan ADHD-oireistoaan korkean primaarikapasiteettinsa avulla, mutta ajankohtaisesti perhe-elämän ja työn vaatimusten yhdistäminen on aiheuttanut hänelle ylimääräistä kuormitusta, jolloin ADHD-oirekuva on alkanut heikentää asiakkaan suoriutumista.” 

Psykiatrin käyntien ja neuropsykologisten tutkimusten välissä, odotellessani, mun pakkomielteen keskiöksi tuli ADHD ja sen opiskelu. Mitä pidemmälle olen lukenut, sitä parempi olo mulle on tullut. Enkä ole ainoa. Nimittäin korkean ÄO:n ADHD:lle on kuulemma yleensä todella helpottavaa saada diagnoosi ja arkea helpottaa oireiden ymmärtäminen. En ole koskaan kokenut näin vahvaa kuuluvuuden tunnetta ja ymmärtämistä. Niin moni asia minussa itsessäni on saanut selvyyttä ja olen ymmärtänyt omaa toimintaani monella tapaa ihan uusin silmin. Mitä olen ennen pitänyt luonteenomaisena minulle, ei olekaan pelkästään minun luonnetta. Impulisiivisuus ja herkkä ärsyyntyminen, mielialanvaihtelut ja omien tekemisten ja sanomisten seurauksien ajattelemattomuus ovat vain jäävuoren huippu. Mitä enemmän olen lukenut aikuisten ADHD:sta, sitä enemmän mua on naurattanut. Täytän jokaikisen sarakkeen, mikä vastaan tulee. Aamupalojen skippaaminen, vinoittunut vuorokausirytmi, aamun viivyttely ja keskipäivän hyperkeskittyminen, yksinkertaisten asioiden oppimisen mahdottomuus, jopa talvimasennus! Löydän itseni joka kerta kun luen lisää ADHD:sta. Se on ollut järkyttävän helpottavaa! On voinut päästää irti syyllisyyden ja ahdistuksen tunteista, epäonnistumisen tuskasta ja kaikesta siitä syyttelystä, jonka olen itseäni kohtaan vyöryttänyt vuosien ajan. Luin Katri Mannisen tarinaa ja tuli melkein itku. Tunnistin niin monta asiaa. Erona Katriin omassa diagnoosissani on myös yliaktiivisuus-impulsiivisuus. Jos teitä kiinnostaa lukea hieman ADHD:sta, niin esim. täältä löytyy mielenkiintoinen listaus aikuisiäm ADHD:sta parhaimmillaan ja pahimmillaan. Allekirjoitan jokaikisen kohdan. Täällä on myös (englanniksi) hyvä listaus asiaan liittyen ja siinä käydään tosi hyvin läpi ADHD, ja allekirjoitan jokaikisen osan, paitsi sen mikä on ja on edelleen näkyvä puute mun ADHD-oireistossa; mä en nimittäin vapise ja pyöri paikallani, fyysinen hyperaktiivisuus on poissa, mutta oon oppinut nyt vastaanotoilla käymisen seurauksena sen, että fyysinen kropan hallinta voi johtaa siihen, että se ylivilkkaus omassa mielessä pahenee.

Samalla kun olen tutkinut asiaa, olen jäänyt pohtimaan, mikä osa ADHD:sta on huonoa ja mikä on lähde kaikelle hyvälle minussa? Mä rakastan monia niitä piirteitä itsessäni, jotka varmasti jollakin tapaa liittyvät ADHD:hen. Impulsiivisuus on tuonut paljon hyviä asioita elämääni ja hyperaktiivisuus on oikeesti sellainen piirre, josta en edes haluaisi päästää irti. Kun mua kiinnostaa joku, voin keskittyä siihen ihan täysillä. Näin jälkeenpäin ajatellen olen kirjoittanut paljon sellaista, mistä voisi päätellä ADHD:ni. Kaveri, jolla on ADHD, sanoi, että tunnisti asian yhdestä blogitekstistä, muttei halunnut mitään sanoa. Oletan, että moni muukin on nämä piirteet pannut merkille, mutta en ole saanut kuulla asiasta tätä kautta. Ihan kiva, koska toisten mielenterveyden veikkailu blogin perusteella on aika typerää ja törkeääkin. Mutta niin. Olette ehkä Instagram Liveistäkin huomanneet tiettyjä piirteitä, jotka on helppo yhdistää ADHD:hen. Oon tosi suurpiirteinen monessa asiassa, enkä jaksa keskittyä yksityiskohtiin, mutta mua kiinnostavissa asioissa, kuten maalaamisessa ja vaikka kakkukoristelussa voin uppoutua.

Onkin jollain tapaa pelottavaa, kun tajuaa, ettei vielä 31-vuotiaana oikein tunne itseään. Moni luonteenpiirre ei olekaan luonteenpiirre vai kemiallinen epätasapaino aivoissani. Kuka mä olen, jos ADHD:n poistaa? No, onneksi sitä ei tarvitse selvittää, ADHD:ta kun ei voi parantaa. Sitä voi hallita, terapialla ja valmennuksella ja lääkityksellä. Se onkin seuraava askel omalla kohdallani, suunitelma tämän kaiken hallitsemiseksi. Oon ollut yllättävän positiivinen tän asian suhteen, enkä oo oikein käsitellyt asian negatiiviisuutta sen kummemmin. Toki on jollain tapaa ahdistavaa tietää, että aivoissani on jotain sellaista vikaa, mitä ei voi korjata ja sen hallitsemiseksikin tarvitaan todennäköisesti lääkitystä. Kuitenkin koen, että monella tapaa ADHD on myös rikkaus ja monen hyvän asian lähde mun elämässä, joten on ollut ilo oppia, että ADHD-lääkitys ei ole sellaista jatkuvaa pilvipeittoa tälle, vaan tarvittaessa avuksi tuleva keino saada joiksikin tunneiksi hallintaa keskittymiselle. Esim. nyt kun yöunet ovat olleet huonoja ja arki rikkonaista, ja oireet ovat varmasti senkin seurauksena pahentuneet. Itse asiassa mun mielestä on tosi mielenkiintoista tutustua itseeni ADHD-lääkityksen ja terapian avulla. Toki lääkitys pelottaa, mutta samalla olen varovaisen utelias. Tuleeko mulle edes ajoittain sellainen rauha, mitä en ole koskaan kokenut elämässäni? En tiedä, toivon niin.

Ja ellei ADHD-hoito vaikuta niin, että tää mulle hyvin ominainen henkilökohtaisten asioiden oversharing kokonaan poistu, niin varmasti päivittelen bloginkin puolelle lisää tähän liittyen jatkossakin. Mun mielestä mielenterveysongelmien ja erilaisten muiden häiriöiden ympärillä on ihan liikaa kummallista ajattelua ja tabua jo nyt, mikä vääristää ja luo turhia stereotypioita. Itse koen, että ADHD on mulle sekä suurin arjen hankaloittaja, että ehdottomasti yksi suurimpia rikkauksia. Oon todella aikaansaava ja pystyn pyörittämään montaa asiaa samanaikaisesti ja ajattelemaan asioita tosi eri tavoin ja pystyn saavuttamaan monia tavoitteita. Uskon, että osa tietynlaisesti luovuudestakin tulee ADHD:sta. Olen päässyt tukevan perheen ja lähipiirin ja omien tiettyjen ominaisuuksien takia elämässä helpolla eikä ADHD ole pilannut elämääni lapsena tai nuorena, vaan olen osannut aina tietämättänikin hallita sitä erinäisin keinoin. Ne eivät ehkä ole oikeita keinoja, mutta en voi sanoa, että olen kärsinyt ADHD:n takia elämässäni mitenkään valtavasti. Näin jälkiviisaana tämä toki antaa valoa moneen sellaiseen elämänvaiheeseen, missä oireet ovat ehkä olleet kärjistyneemmät kuin normaalisti ja myös helpottaa niitä hetkiä, jolloin miettii itsekseen, miksi mun oli taas pakko höpöttää niin paljon, miksi mä välillä kerron kassalle koko elämänhistoriani tai miksi mä välillä näytän vihaiselta, vaikka todellisuudessa yritän vaan saada omat ajatukseni ruotuun. Miksen huomaa tuttuja kasvoja kadulla tai miksi unohdan joka päivä puhelimeni.

Näin tutustuttuani itseeni kirjallisuuden kautta, on tullut paljon myös häpeän hetkiä. Se, mikä on mulle normaalia, ei ole sitä muille. Oon miettinyt erilaisia tapahtumia ja hetkiä ja yrittänyt miettiä, ne eri tavalla kuin miten itse näen ne. Nostankin valtavasti hattua miehelleni, joka on saanut varmasti kärsiä oman osansa tästä kaikesta vuosien aikana, mutta on silti rakastanut minua ja tukenut kaikkia mun kummallisuuksia, ennen kuin niille on ollut nimeäkään. Jos joku rakastaa mua mun syvimmässä hulluudessani (kyllä, käytän termiä varsin liberaalisti), niin sen on oltava todellakin aitoa epäitsekästä rakkautta. Olen pyytänyt asioita anteeksi, ja toisaalta mieheni on ehkä itsekin oppinut ymmärtämään tiettyjä mun mielen vinouksia, eikä syytä niistä minua vaan ymmärtää niiden hallitsemattomuuden. En osaa sinänsä ajatella, että ADHD tai mikään muukaan olisi kilpi sille, että on ajoittain ollut kusipää tai inhottava ihminen, eikä esimerkiksi mielenterveyshäiriö tai neurologinen häiriö itsessään ole selitys tai pahoittelu kaikelle, mutta kyllä se monia asioita selittää ja selventää, auttaa laittamaan ne kontekstiin. Siinä missä olen elänyt elämääni uudellen kokien ahaa-elämyksiä, häpeän hetkiä ja oivaltavia ymmärryksiä, olen myös miettinyt paljon tulevaisuutta. ADHD on vahvasti periytyvää, joten on hyvin mahdollista, että yhdellä tai useammalla lapsellani tulee olemaan ADHD-oireilua. Se on yksi suurimpia syitä sille, miksi halusin tutkia asiaa perinpohjaisesti. Haluan ymmärtää itseäni ja osata hoitaa ja hallita asiaa itselläni, jotta voin tarvittaessa auttaa lapsiani. Mä oon päässyt liitelemään elämäni yllättävän pienin naarmuin ADHD:n kanssa, mutta se ei tarkoita, että asia on helppo kaikille tai että sen kanssa pitäisi elää ilman helpottavia rutiineja, toimintamalleja ja hallintakeinoja. Niinpä opin, opettelen ja yritän löytää itseni mahdollisimman hyvin. Itseäni varten ja lapsiani varten.

Musta olisi hirveän mielenkiintoista kuulla teidän ADHD-kokemuksia ja varsinkin kokemuksia sen hoidosta.

(Kaikki sellaiset kyökkipsykologiset ”mä niiiiin arvasin, että sulla on ADHD, koska XYZ” -analyysit heiltä, joilla ei itsellään ole ADHD-kokemusta voikin jättää sitten pois, ellei ole just mua hoitava psykiatri tai psykologi, sillä toisten ihmisten mielenterveysdiagnoosien tekeminen on ihan naurettavaa ja typerää ja jopa alan ammattilaiset eivät näitä diagnooseja tekisi ilman ammattisuhdetta. ADHD:n kanssa eläville moni mun kertoma on varmasti voinut tuntua tutulta, ja olenkin itse asiassa positiivisen yllättynyt, että asia ei ole tullut blogin kautta esille mulle varmaan kertaakaan.)

Kommentit (73)
  1. Hei! Täällä kanssa toinen ADHD-aikuinen; ihanaa, että uskalsit tulla asian kanssa tavallaan ns. kaapista ulos :). ADHDssa on voimaakin. Ihanaa kesää sulle ja sun perheelle :)!

    1. Niin ja ihan diagnosoituneena ADHD-aikuisena viesti lähti innostuksesta johtuen aikaisin :D. Siis itel käytössä tän hoitoon ihan lääkitys, joka parantaa toimintakykyä, ja neuropsykologinen valmennus (nepsy-valmennus). Molempien kombo toimii ainaki itel hyvin ja päässy ns. hoitotasapainoon.

      1. Joo, mulle on suositeltu nyt lääkitystä ja nepsy-valmennusta, eli tästä seuraava askel on tosiaan tän arjen tasapainottaminen näillä keinoin 🙂
        Ja mä ehdottomasti koen, että ADHD:ssa on voimaa, mutta se voima on hyvä hallita ennen kuin se polttaa loppuun 🙂

        1. Kyl, just näin 👍. Hyvin sanottu – voimaa on hyvä hallita :).

  2. Mielenkiintoista luettavaa! Osaisitko neuvoa, millainen vakuutus pitää siis olla, että voi saada tutkimukset vakuutusyhtiön kautta?

    1. Moikka! En osaa tarkalleen sanoa. Mulla oli aikanaan Aktian vakuutus, jota hoiti Folksam ja sittemmin se on siirtynyt yrityskauppojen tms. seurauksena Fennialle enkä oo perehtynyt sen kummemmin asiaan, mutta joku laaja terveysvakuutus se on. Hain tähän koko asiaan lähetteen jälkeen maksusitoumuksen ja sillä on menty 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *