Miten mä jaksan?

Multa on välillä kyselty viime aikoina, miten mä jaksan päivitellä blogia hektisessä vauva-arjessa. Tää tavallaan olisi Mungobabyn juttu, mutta koska koen tähän olennaisimpana asiana asenteen, joka sopii kaikkiin muihinkin elämäntilanteisiin, ajattelin kirjoittaa tästä ihan Mungolifen puolelle.

En ole pahemmin kirjoitellut tästä aikaisemmin blogiini, sillä olen kokenut tämän myös melko lailla henkilökohtaiseksi asiaksi. En mitenkään häpeä asiaa tai piilottele, mutta tämän selittäminen on vaan vaikeaa. Vuoden 2013 lopussa ja 2014 alussa mä uuvuin. Voin kuvitella, kuinka ruutujen toisella puolen eri rankkoja elämänvaiheita läpikäyneet ihmiset muljauttelevat silmiään ja ajattelevat ”mihin bloggaaja voi uupua?”. Odotuksiin, rauhattomuuteen, levottomuuteen ja syylliseen oloon. Itseni asettamiin odotuksiin, itseni aiheuttamaan rauhattomuuteen ja levottomuuteen ja syylliseen oloon, jossa koin aiheuttavani pettymyksen kaikille, erityisesti itselleni. Oli vaihe, jossa mä en jaksanut olla oikein hirveästi ihmisten kanssa tai blogissakaan kovin läsnä, sillä kävin läpi jotain, en tiedä itsekään mitä. Jälkeenpäin oon todennut, että kävin läpi henkisen puolen kasvukipuja.

En ole koskaan sinänsä yrittänyt miellyttää ketään, mutta tuossa 25 vuoden tienoilla hain aika kovasti itseäni ja suuntaa elämälleni. Se johti siihen, että peilasin itseäni muiden odotuksista. Kun en rakastunutkaan perheeni mielestä täydelliseen vävyehdokkaaseen, kun en tiennyt mitä haluaisin tehdä tulevaisuudessa, kun en osannut päättää missä haluaisin olla. Kun en tuntenut kuuluvani tiettyyn kaveriporukkaan, tai kun tuntui, että olin paikoissa vain koska mun odotettiin olevan siellä. Samaan aikaan pyöri yliopisto-opinnot, oma yritys ja bloggaaminen, reissasin valtavasti, kaipasin aina muualle kuin missä olin ja koko ajan olo oli kuin olisin hyrrän kyydissä. Jossain vaiheessa huomasin, että en oikein jaksanut mitään. En jaksanut sitoutua siihen tai tähän, en ihmisiin, en joukkueisiin, en mihinkään. Nautin tiettyjen ihmisten seurassa ja olin onnellinenkin, mutta samalla koko ajan jossain pääkopan takaosissa jyskytti joku.

Sitten tuli stoppi sen mukana kun hampaani halkesi ja sain rajun panacod-kuurin. Kodeiini väsyttää pirusti ja useita viikkoja nukuin suurimman osan ajasta. Kaikki tekeminen seisoi ja jouduin tsemppaamaan itseäni tiskaamiseenkin valehtelematta välillä pari tuntia. En jaksanut keskittyä mihinkään hereillä ollessanikaan. En edes hammasongelman poistuttua kun lopetin panacodin. Jälkeenpäin ajatellen tuo levottomuus oli varmasti osa sitä panacodin vaikutusta. Etäännyin hieman jopa kaikista läheisimmistä ihmisistä, kuten äidistäni. Jossakin vaiheessa huomasin olevani vähän kuin pinta entisestä. Erään kaverin kolmekymppisillä tilasin ginger alea siiderilasiin (etten joutuisi selittelemään miksen juo) ja googlasin naisten vessassa yöbussien aikatauluja pohtien moneltako kehtaan lähteä. En vaan jaksanut olla siellä, vaikka tykkäsinkin ihmisistä siellä ja juhlat oli riemukkaat. Samoihin aikoihin siivoilin huonettani vanhemmillani kun perheeni huhuili minua syömään. Kaikki läheiseni tietävät, että mä rakastan pitkää illallista perheeni kanssa, jauhaen kaikesta mahdollisesta. Tuolloin viikkailin paitoja kaappiin ja yritin keksiä tekosyytä olla vaan itsekseni. Mieleni teki katsoa Frendejä Netflixistä ja olla yksin. En olisi jaksanut yhtäkään minua kohti osoitettua ”odotusta”, miksi tulkitsin sillä hetkellä kaiken. Seuraavana päivänä naputtelin puhelimen hakuun sanat Mehiläinen ja terapeutti ja varasin ajan. En edes tiennyt miksi.

Koko tuon ajan olin päällepäin ”normaali”. En siksi, että olisin jotenkin hävennyt asiaa tai kokenut itseni onnettomaksi, tai koska en olisi halunnut myöntää, että jotain oli pielessä. Vaan koska minä en kokenut oikeutta kokea niitä tunteita, joita koin. Minä olin mielestäni aivan liian onnellinen ja onnekas kokeakseni hukassa oloa ja niinpä teeskentelin kaikille. Tajuamattani edes, että teeskentelen.

Nukuin noihin aikoihin tosi huonosti ja ajattelin, että huonot unet olisivat syynä väsymykseeni ja haluttomuuteeni vähän kaikkea kohtaan. Monet asiat aiheutti mussa paljon iloa ja koin olevani onnellinenkin, mutta samalla koin valtavina aaltoina sellaisia tunteita, kun tuntui, etten vaan jaksa. Ensimmäisellä terapiakäynnillä istahdin skeptisenä tuoliin ja valitsemani terapeutti kysyi multa, miksi mä tulin sinne vastaanotolle. En saanut ensimmäistä lausettakaan läpi ilman, että aloin kyynelehtimään ja loppujen lopuksi itkeä nikottelin koko tunnin aikani. Maksaessani lystistä jotain satasen pintaan, se oli mielestäni best money ever spent.

Kävin kyseisen terapeutin luona muutamia kertoja ja toisella kerralla sain jo n. 50 % ajasta oltua itkemättä. En oikeasti edes itsekään tiennyt miksi itken. ”Mä en vaan jaksa. Mitään.” Masennuksesta puhuttaessa tyrmäsin koko asian ja totesin, että mä olen aivan liian iloinen ja onnellinen ihminen ollakseni masentunut. Uupumuksesta puhuttaessa tyrmäsin senkin ajatuksen vedoten neljän lapsen äiteihin, joilla on kolmivuorotyö ja miljoona muuta asiaa. Enhän minä nyt mukavassa työssä ja yliopistossa voi olla uupunut.

Mä en ollut väsynyt opintoihin, vaikka Lontoossa tahti onkin aika kova. En ollut väsynyt bloggaamiseen tai töihin, vaikka bloggaamisesta en ollut pitänyt lomaa siinä vaiheessa kuuteen vuoteen. En ollut väsynyt matkusteluun, se tuntui päinvastoin lataavan mua. Mä olin vaan väsynyt jotenkin kaikkeen, siihen sompailuun, jossa mulla ei ollut oikein kunnon suuntaa, tai päämäärää ja ajelehdin vähän tilanteesta toiseen saamatta mistään oikein kiinni. En oikein osaa selittää tätä, mutta luulen tämän olevan tuttua monille ja kuuluu kuulemma hyvinkin vahvasti välillä koulusta valmistumiseen tai siihen, että valmistuminen lähestyy.

Mä uuvuin siihen, että mun mielessä pyöri vain yksi kysymys. ”Mitä mä oikein haluan?” Tai oikeastaan mä uuvuin siihen, että mä en itsekään tiennyt vastausta siihen. Tuntui, että haluamani asiat eivät olleet omissa käsissäni ja se jotenkin uuvutti minut. Ja sen kaiken keskellä asioiden runttaaminen eteenpäin päämäärättä ajoi mut loppuun, enkä edes tajunnut sitä. Ja koska en kokenut oikeudekseni etuoikeutetussa elämässäni uupua, en osannut myöntää sitä itselleni saatika kellekään muulle. Ja vieläpä pyytää apua. Ennen kaikkea mä väsyin siihen teeskentelyyn.

2014 alkupuolella mä kohtasin oman rajallisuuteni. Hyvä, että silloin. Silloin keväällä mä pohdin paljon ja kaikkea. Minua kohtaan osoitettua odotuksia ja omia halujani. Tavoitteita, unelmia ja tulevaisuutta. Sitä, mitä oikeasti halusin, enkä mitä ajattelin, että minun pitäisi haluta.

Olen onnellinen, että kävin läpi tuon vaiheen. Ja juuri sinä keväänä. Sillä saman kesän lopulla tapasin elämäni rakkaimman ihmisen, jonka kanssa oli mukava astella polulle kohti sitä tulevaisuutta, jota oikeasti halusi. Oli oikeasti aika työn ja tuskan takana päästää hieman irti kaikista ja kaikesta ja rakentaa oma ajatusmaailma uudelleen. Pyyhkiä pettymyksen aiheuttamisen ja syyllisyyden tunteet. Pyyhkiä muiden odotukset ja toiveet. Keskittyä itseeni. Antaa aikaa itselleni ja kuunnella, mitä minä haluan. Mihin minä haluan ja miten haluan sinne päästä. Vähän sellainen järjestelmän uudelleen boottaus ja tyhjästä aloitus.

Pysähdyin, hengitin ja annoin itselleni aikaa. En pakottanut itseäni keksimään siltä seisomalta, mitä haluan. Annoin itselleni aikaa. Kyllä se vielä tulee. Hymähtelin kysymyksille perhehaaveista ja uratoiveista. Annoin mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Keskellä korvia humisi tyhjyys, jonne en sallinut syyllistystä tai vihjailuja tai mitään muutakaan.

No, nyt ollaan 2017 lopussa, voin paremmin kuin ikinä, minulla on ihana perhe ja olen juuri siellä missä haluan olla. En ole kokenut mitään noita tunteita pitkään aikaan ja nautin jokaisesta päivästä.

Tärkeimpänä muistona tuosta kaikesta jäi kuitenkin oman rajallisuutensa ymmärtäminen. Kovilla kierroksilla on välillä hauska pyöriä, mutta se voi laittaa pään hieman sekaisin. Ja mä olin mennyt jo aika lujaa ja aika pitkään siinä vaiheessa. Opin silloin, että jarrun painaminen ei ole luovutusta, himmailua tai edes tylsää. Jarrun painaminen on ihan viisasta. Samoin kuin avun pyytäminen. 2013 en olisi myöntänyt väsymystä tai tarvetta avulle vaikka mikä olisi ollut. Nyt mulle on normaalia sanoa ”rakas, mä oon vähän ohuilla (energioilla) nyt, mä tarviin nyt vähän sun apua”. Tai soittaa äidille ja sanoa, että on ollu vähän rankka viikko, tuutko käymään, että saan nukuttua.

Mä en ole sellainen ihminen, joka heittelee yhtä lautasta ilmaan ja odottaa, kuinka se kauniisti laskeutuu käsiin. Se ei viehätä mua. Mulla on aina aika paljon niitä kippoja pyörimässä. Ennen tuota väsymistäni, singahtelin edes takaisin ja yritin pitää kaiken ilmassa ilman, että mikään särkyisi. Nykyisin mietin, mitkä lautaset on tarpeeksi kauniita ja mielenkiintoisia, että jaksaisin niitä pyöritellä ja kuinka moneen lautaseen taitoni riittävät. On asioita, jotka on ehdottomia. Niitä lautasia, jotka pidän ilmassa, vaikka kaikki muut särkyisi. Dante. Oma uni. Parisuhde. Siinäpä oikeastaan ne olennaisimmat. Sitten tulee muu. Kun tuntuu, että alkaa pyörittely lähtemään käsistä, laitan pari lautasta sivuun. Heittelen rauhallisemmin niitä, jotka on tärkeimpiä.

Oman rajallisuuden tunnustamisessa on yksi hyvä puoli. Oppii pyytämään apua.

Tällä hetkellä mä haluan olla mahdollisimman hyvä äiti Dantelle. Haluan antaa miehelleni mahdollisuuden olla mahdollisimman läsnäoleva isä, eli että hän voi olla vanhempainvapaalla välillä. Haluan siis jatkaa töitäni, blogata ja kehittää omaa yritystäni eteenpäin, kohti uusia seikkailuja. Haluan pelata lentopalloa ja olla tekemisissä minulle rakkaiden ystävien kanssa. Siinäkin on jo aika paljon yhdelle ihmiselle.

Ja minä pärjään ja jaksan tehdä kaikkea pyytämällä apua. Pitämällä yhden alkuillan viikossa ihan omaa aikaani. Mies lähtee Danten kanssa isä-vauvasirkukseen tai pitkälle kävelylle tai mä lähden vaan itsekseni olemaan. Ihan vaan kahdeksi tunniksi. Ei töitä, ei sovittuja juttuja, ihan vaan itsekseni oloa. Kaksi kertaa viikossa mä lähden lentopallotreeneihin ja mieheni hoitaa silloin Danten iltapuuhat ja laittaa poitsun nukkumaan, jos tyyppi väsyy ennen kuin tulen takaisin. Mieheni ollessa töissä, äitini on käynyt meillä kerran viikossa auttamassa kahden päivän ajan. Hän leikkii ja ulkoilee hieman Danten kanssa, auttaa kotihommissa ja muuton purussa ja on yötä meillä. Näin meillä on yksi ilta viikossa, jolloin voimme lähteä kaksin leffaan, syömään tai mitä ikinä mieleemme juolahtaa. Ja yksi aamu viikossa, kun voin nukkua niin pitkään kuin sielu sietää. Äiti tuo Danten mulle aamulla, syötän hänet ja jatkan unia. Sillä aikaa mummi viihdyttää pientä aamuvirkkua. Tämän lisäksi sekä äiti että mieheni antavat minulle aikaa bloggailla ja tehdä muita töihin liittyviä asioita pitkin päivää.

Mieheni on ihan sankarini. Hän on niin hyväntahtoinen, niin kiltti ja hyvä minulle. Hän auttaa aina. Aina asukuvista henkiseen tukeen. Äitini on ihan yli-ihminen kirjoissani. En ymmärrä miten hän jaksaa olla niin energinen. Hän on kotijutuissa ihan velho ja lisäksi nauttii suunnattomasti olostaan Danten kanssa. Hän on ollut niin valtava apu, ettei sanatkaan riitä. Tää syyskuu olisi ollut ihan hirveä ilman äitiäni. Muutto ja muuton purku, työjutut ja laatuaika Danten kanssa sekä oma hyvä olo eivät olisi vaan mitenkään kohdanneet.

Avunpyytäminen on itsekästä, mutta vain jos siitä tekee itsekästä. Haluan ajatella, että apu ja toisesta välittäminen on kaksisuuntainen tie. Siinä missä mieheni auttaa minua, pyrin auttamaan häntä. Tasapuolisesti, mahdollisimman reilusti. Äitini panostus arkeemme on tietenkin pois hänen vapaa-ajastaan tai taloudellisesta hyvinvoinnista, ja ilmoitinkin heti alkuun äidilleni, että haluan korvata hänen aikansa, vaikka äiti on niin kultainen, että olisi auttamassa kellon ympäri korvauksettakin. Myös anoppi on aina auttamassa, ei tarvitse edes pyytää.

Lyhyt vastaukseni kysymykseen, miten mä jaksan onkin: pyytämällä apua.

Sitä suosittelen kaikille. Ihan missä tahansa elämäntilanteessa, joka tuntuu hieman liian kovilla kierroksilla käyvälle. Nyt miehelläni alkoi taas vanhempainvapaa ja muuttomme alkaa suurimmaksi osin olemaan takanapäin. Arki helpottuu ihan hirveästi hetkellisesti. Rankan kuukauden jälkeen on hyvä ladata akkuja ja nauttia elämästä. En häpeile silti nytkään pyytää apua. Äitini tulee edelleen käymään meillä, ja hänen käydessään me voimme ottaa hieman aikaa itsellemme. Käydä pelaamassa yhdessä sulkapalloa tai elokuvissa. Tekemässä niitä asioita, jotka on hankalia vauvan kanssa. Ottaa aikaa itsellemme. Minä voin leipoa tai käydä pitkällä lenkillä Benjin kanssa. Mies voi käydä treeneissä tai tekemässä jotain, mitä itse kokee mielekkääksi.

Tiedän, että ruutujen toisella puolen on varmasti satoja arvostelijoita tällaisen postauksen jälkeen. ”Miten kehtaa käyttää hyväkseen äitiään”, ”onpas laiska kun ei itse jaksa” yms. yms. Tuollainen asenne on monilla, eikä olekaan ihme, että Suomessa on vahva masennuksen kulttuuri. Uhriutuminen ja äärirajoilla toimiminen ei ole saavutus, josta pitäisi saada palkinto.

Minulle on aivan se ja sama kuinka paljon rankemmissa tilanteissa ihmiset ovat pärjänneet. Oma äitinikin pyöritti about tämänikäisenä kolmen lapsen perhettä, kahta työtä ja samalla kävi joka toinen päivä viettämässä aikaa liikuntarajoitteisen mummini kanssa. Eikä juuri elännyt itselleen. Ehkä juuri tällä kokemuksella hän tukee minua sataprosenttisesti siinä, että apu on hyväksi jo ennen kuin pääsee väsymään.

Itse koen tämänhetkisen tilanteen erinomaisena. Dante voi hyvin ja saa viettää mahdollisimman paljon aikaa molempien vanhempiensa kanssa. Hän saa läheisen suhteen myös isovanhempiinsa. Äidinäitini asui kanssamme jonkin aikaa kun olin pieni ja vietin hänen kanssaan muutenkin paljon aikaa. Hän on edelleen minulle hyvin rakas ihminen, vaikka onkin nukkunut pois jo lähes kymmenen vuotta sitten ja hänellä on ollut valtavan suuri merkitys elämässäni. On ihanaa, että myös Dante saa tällaisen suhteen. Saan omaa aikaani ja kahdenkeskistä laatuaikaa mieheni kanssa. Ja Dante saa äidin, joka voi itse hyvin ja energisesti ja puhkuu päivittäin iloa ja intoa. Se on mielestäni paljon parempaa kuin väsynyt rautainen suorittaja.

Ja pahimpina päivinä… Kahvi auttaa.

Kommentit (43)
  1. Ihana teksti <3 Musta on kiva huomata, että sä voit nykyään tosi hyvin. Siis sillä tavalla, että tiedät mitä haluat elämästäsi, tiedostat prioriteetit ja oot tosi sinut päätöksiesi ja itsesi kanssa.
    Jotkut on kommentoinut että sun blogi oli ennen "parempi", koska monet tykkäsi lukea sun menemisistäsi ym., mutta musta viimeisen vuoden aikana sun blogisi on ollut parempi kuin koskaan koko 10v aikana. Kun ei enää sitä jatkuvaa pakoilua arjesta pois maailmalle.

    Kaikkea hyvää!

  2. Anna, aivan huippu postaus <3 Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että kukaan ei todellakaan jälkikäteen tule kehumaan siitä, että on itse alusta loppuun tehnyt kaiken – olipa miten väsynyt hyvänsä. Oma terveys ja hyvinvointi on tärkeintä mahdollista pääomaa, ilman sitä ei mikään onnistu. Sen avulla pystyy ja jaksaa olla paras mahdollinen vanhempi, puoliso, sisar, työntekijä, mitä ikinä. Juuri sen vuoksi lentokoneessakin hätätilanteen sattuessa opastetaan ensin laittamaan se happinaamari itselle ja sitten lapselle, (tai muutoin auttamaan muita). Sillä jos on itse uupunut eikä jaksa, siitä "kärsivät" myös lähellä olevat <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *